Kesänaapurit

Harmaja varis vaimoineen / asusti honkapuussa. / Siit oli kaunis näköala, / luontoa Suomen sievoinen pala. / Ja oltiin toukokuussa.

Toinenkin tuuhea honkapuu / siin oli lähellä aivan. / Siinäkin oiva pesimispaikka, / ylhäinen koti kotkalle vaikka, / jos näkee rakennusvaivan.

Harakkaherra rouvineen / tuli lentäen illansuussa. / - Tähän me jäämme jo ensi yöksi. / Ja nauroivat vekkulit ensi työksi. / Ja oltiin kesäkuussa.

Harmaja varis vaimoineen / seurasi salaa myötä. / - Se, se vasta on hienoa sakkia, / käyttävät silkkistä hännystakkia, / kun tekevät muuraustyötä.

Niin kulkivat päivät kultaiset / ja sujuivat suviset työtkin. / Suvituulonen tuuditti hellien noita / niin variksia kuin harakoita. / Ja valoisat olivat yötkin.

Isävaris se raakkui riemuissaan, / kun emo jo poikaset kuori. / Ja harakka hermostuneena jo huusi: / - Pidä, veikkonen, pienemmällä jo suusi, / kun hautoo rouvani nuori.

Isävaris se vastasi ilkkuen: / - Vai hautoo se hieno vasta! / Se homma on minusta myöhäistä hiukan, / vaan kenties hän saanut on ravinnon niukan! / Meill’ on monta jo pulskaa lasta.

Taas kerran noustessa auringon / isäharakka nauroi kuin hurja. / Emovaris hän tyrkkäsi kylkeen isää: / - No, nyt ne on saaneet perheenlisää. / Jo lopeta naurusi, kurja.

Niin varttuivat pienoiset kummallakin, / ne ain oli einettä vailla. / Oli perheitten kesken pientä kiistaa, / kun isät ja emot etsivät riistaa / noilla yksillä erämailla.

Varisemo se ensinnä poikaset toi / puun oksalle päivänvaloon. / Ja harakkaemo se ilkamoi: / - Noin rumia lapsia olla voi, kun kuuluvat toiseen taloon.

-Ei meidän lapsemme lainkaan saa / olla seurassa moisten moukkain. / Ne ovatkin säätyä huonompaa, / me etsimme seuraa hienompaa, / kuin tuollaisten tunkiotoukkain.

Ja sitten se oksalle poikansa toi / niin nauraen mielevästi! / Ja niill’ oli sininen silkkitakki / ja uusinta muotia untuvalakki / ja hohtavan valkea västi.

Ne poikaset keikkui ja keimaili / ja tanssivat taitavasti. / Vaan yltiöpäisin oksalta vieri, / se mukkelis, makkelis ilmassa kieri / ja muksahti maahan asti.

Ja siin oli lähde juurella puun / ja siihen se tanssija vajoo. / Sit ei huomannut lainkaan kotiväki, / emovaris sen vaaran yksin näki - / se tokkohan tuohon kajoo?

Varis taisteli pienen taistelun, / jopa pilkat se anteeksi antoi. / Ja pahan hän hyvällä kaiken kosti, / hän hukkuvan hellästi lähteestä nosti, / sen äitinsä helmaan kantoi.

Nyt alkoivat ajat armahat, / kun rakkaus vihan voitti. / Nyt käytiin vierailla naapurissa / niin ihmeen hauskoissa iltamissa. / Ja Metsola kannelta soitti.

Kun neuvoi harakka poikiaan, / niin kuunteli hartaana salo. / Se opetti äänellä kaikuvalla, / että arkisen harmaankin puvun alla / voi sykkiä sydän jalo.

  Immi Hellén (1861-1937), Punaposki, Kultasuu – runoaarteita: Kesänaapurit

Vesileikit

Cristina Sandun (s. 1989) toinen romaani Vesileikit on nimestään huolimatta paljon muuta kuin hilpeätä nuorten tyttöjen pulikointia rantavedessä. Tytöt asuvat kenellekään kuulumattomalla, kapealla maakaistaleella, joka sijaitsee suuren ja pienen joen välissä. Joen oikealla puolella on maita, jonne tahdotaan päästä, ja vasemmalla puolella on maita, joista tahdotaan päästä pois.

Vesileikkien kuvitteelliset, tupakkatehtaassa kovalla työllä itseään ja perheitään elättävät tytöt katsovat kaihoisina joen oikean puolen mahdollisuuksia ja oppivat yhdessä kisaillessaan kuviouinnin salat. He onnistuvat tavoitteessaan päästä joen toiselle puolelle.

Mutta mitä heille tapahtuu tässä uudessa maassa? Miten heidän sielunsa ja mielensä pysyy muutoksessa mukana? Entä ne ihmiset, jotka eivät voi lähteä? Jääkö heidän osakseen katsella iltaisin televisiosta niiden ‘onnekkaiden’ elämää, jotka ovat lähdössään onnistuneet? Mutta mikä on lähdön hinta?

”Eräänä aamuna tytöt tekivät sen: he painuivat joenpohjaan ja jäivät sinne. Heidän vartalonsa käpertyivät kokoon. Veden alla oli hiljaista ja pimeää. He tunsivat miten varjot ja valot väreilivät ylhäällä. He unohtivat hengittämisen ja puhumisen tarpeen. Näissä simpukoissa ei ollut helmiä. He pysyivät siellä, liikkumatta, kunnes jopa joki unohti heidät.”

Sandun esikoisteos Valas nimeltä Goliat (KT 13.01.2018) kertoi kahden kulttuurin välissä olevan tyttären matkasta isän entiseen kotimaahan. Tämä tuore kirja kuvaa myös sellaisia ihmisiä, jotka joutuvat jättämään oman kulttuurinsa ja sopeutumaan muutoksiin ja kantamaan sisällään joskus jopa sukupolvien takaista välitilassa olemista.

Aila Meriluoto (1924-2019)

Olen polkuni päässä, / tuhansistani erään / - ja niitä on täynnä maa. 

On viileä ilta, / eräs päivä on mennyt, / on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla, / ei kukat, ei tuuli, / ei rakkaus kuolla voi. 

Ohi polku vain kulkee / ja kukat jää taakse / ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki, / vain silmistä siirtyy / ja mennyt taival sen vie. 

Ja puristus kätten, / tosi eilen, tänään / unen lailla lauennut lie.

Ei mikään kuollut, / et sinä, en minä, / ei tuokio rakkauden. 

Erään polun vain kuljin, / minä kuljin ja sinä…  / Jäi hymyily surullinen.

                                                                 Aila Meriluoto: Lasimaalaus (1946), Jälkeenpäin

Veteen syntyneet

Eeva on lähtenyt kotikylältään vuosia sitten ja on nyt palaamassa – jäädäkseenkö, sitä ei tiedetä. Jotain ratkaisevaa ja pelottavaa on tapahtunut aiemmin ennen hänen lähtöään, joka hänet on saanut liikkeelle. Nyt Eeva palaa kotiin, jonne hänen vielä elossa oleva isäpuolensa Eino ja velipuolensa nuori Alarik tulevat häntä noutamaan virtaavan ja suuren joen yli veneellään. Äiti on juuri kuollut ja hänen hautajaisensa ovat edessä. Tästä lähtee liikkeelle synkkä tarina, jossa kertomuksen Eevan aiemmin kokemat, takaumina kuvatut kauhut on kirjan lopulla lunastettava.

”Alarikin varjo lankeaa veteen, ja samalla näen joen yllä äitini silhuetin. Veri alkaa kihistä kehossani, sydämen lyönnin muuttuvat tiheiksi. Olen yhtä aikaa pakokauhun partaalla ja valmiina hyökkäykseen.”

Kylän sadastaviidestäkymmenestä asukkaasta Eevan mielestä ainoa viaton ja suojeltava on vain Alarik. Kaikkia muita kohtaan Eevalla on kalavelkoja ja niitä hän on tänne palannut maksamaan. ”Me olema vetheen syntyhneitä, siksi meilä on siniset silmät, punaset hiukset ja taito pärjätä virrassa. Joskus meät olis saatettu pistää tulheen ja polttaa noitina ja se olis ollu aivan oikein meile ko met olema noitia”, on äiti joskus eläessään Eevalle kertonut.

Aiemmin kylässä on ollut tapana kesän lopussa polttaa vanhat veneet yhteisessä kokossa, kun kalojen pyyntikausi joella oli päättymässä. Nyt joesta ei saanut enää kalaa eikä lahonneita veneitäkään kukaan enää jaksanut polttaa. Kylällä on keksitty syyttää Eevan velipuolta Alarikia kalojen katoamisesta. Joki ja siinä oleva koski on myyttinen paikka; koskeen pudonnutta ei saanut pelastaa, sillä koski otti omansa; se tarvitsi uhrinsa, niin oli Eevakin isänsä lapsena menettänyt. Kylässä kesällä syntyvät lapset synnytettiin aina joella veneessä ja sillä aikaa muut perheenjäsenet odottivat rannalla. Kylän ihmiset uskoivat edelleen, että jos joelle annettaisiin uhri, kalat saattaisivat jälleen palata.

Akseli Heikkilän (s. 1984) esikoisromaani Veteen syntyneet on mystinen tarina, joka kertoo katkeran naisen kostosta, joka pahimmillaan on julmaakin julmempi. Heikkilän romaani tuo mieleen samoilta seutukunnilta kotoisin olleen Timo. K. Mukan teosten myyttisen maailmankuvan. Viha ja rakkaus, syyllisyys ja sovitus kulkevat käsi kädessä tässä karmaisevassa tarinassa.

Amazing Grace

Aretha Franklinia (1942-2018) kutsutaan soulin kuningattareksi eikä nimitys ihan puskista nousekaan. Nyt voi mennä hetkeksi mukaan tämän virtuoottisen musan vietäväksi, kun leffateatterissa pyörii dokumenttielokuva Amazing Grace. Franklin työsti samannimistä livealbumiaan jenkeissä Tempel Missionary Baptist -kirkossa jo vuonna 1972, mutta filminauha saatiin monista eri syistä vasta nyt suuren yleisön tietoisuuteen. Materiaalin on ohjannut Sidney Pollack, ja tarkkasilmäinen saattaa bongata itsensä Mick Jaggerinkin istumassa kuulijoiden joukossa.

Se, mikä ainakin kiinnittää katsojan huomion, on transsinomaiselta näyttävä tila, mihin laulaja näyttää joutuvan gospeleita tulkitessaan. Liekö ollut hyvä vai hankala asia, kun tutustuttiin hieman etukäteen Franklinin elämäkertaan ennen leffaan menoa. Yksityiselämä oli ollut melkoista karusellia ja vuoristorataa jo tuohon taltiointiin mennessä; siitä huolimatta ääni oli ihmeellinen ja keskittyminen täydellistä. Taustakuorona esiintyi Alexander Hamiltonin johtama The Southern California Community Choir, josta on kyllä kadehtien todettava, että jopas-jopas onnistui tältä kuorolta takapotku ja synkooppi ihan kohtuudella ellei hyvin.  Pappi James Cleveland laulaa ja pistää pianolla sen verran hyvin uskottavasti, ettei hänkään ole ihan eilisen teeren poika noissa kuvioissa.  Soul on näissä ihmisissä sisällä kuin hengitys.

Elokuva kertoo myös ihmisten välisistä suhteista ihan salakavalasti ja huomaamatta, jos seuraa vaikka eleettömän laulajan ja hänen rehvastelevan isänsä suhdetta filminauhan välittämänä. Myös monen sukupolven kärsimys – johtuneeko enemmän lauluista vai baptistiyhteisön yhteishengestä – välittyy tässä dokumentissa. Uskonnollinen yhteisö on tarjonnut lohtua ja suurta iloa kovina aikoina – ja niitähän aikojahan näyttää aina vain riittävän.        

Tyttöjen oikeuksien päivä 11.10.

”Maailmaa ei voi muuttaa, senhän tietää jokainen järkevä ihminen. Mutta sitten on niitä, jotka eivät tiedä, ja he muuttavat maailman.”

Bernard Shaw

Tyttöjen oikeuksien päivä 11.10. (International Day of the Girl Child)

Aleksis Kiven päivä 10.10.

Terve metsä, terve vuori, / terve metsän ruhtinas. / Täss’ on poikas uljas nuori, / esiin käy hän voimaa täys
kuin tuima tunturin tuuli.

Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston. / Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii käyn,
ja maailma unholaan jääköön.

Ihana on täällä rauha, / urhea on taistelo. / Myrsky käy ja metsä pauhaa, / tulta iskee pitkäinen,
ja kuusi ryskyen kaatuu.

Viherjäisell lattialla, / miss’ ei seinät hämmennä, / tähtiteltin korkeen alla / käyskelen ja laulelen,
ja kaiku ympäri kiirii.

Kenen ääni kiirii siellä, / metsän immen lempeän. / Liehtarina miehen tiellä / hienohelma hyppelee,
ja kultakiharat liehuu.

Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston. / Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii käyn,
ja maailma unholaan jääköön.

Aleksis Kivi, Kanervala: Metsämiehen laulu, sävel Jean Sibelius

Filosofiaa viipyillen

Yritettiin mennä taas välillä mukavuusrajan ulkopuolelle ja tartuttiin kirjaan, jonka lukeminen tapahtui hitaasti, virke kerrallaan ja ymmärryspuolta ankarasti haastaen kuni Jukolan Jussin tavaus lukkarin kammarissa Aapistoa tankatessaan.

Kirjailija Jari Ehrnroothin filosofinen teos Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmiselle on takakannen esittelyn mukaan kutsuhuuto vapaaseen ja vastuulliseen elämään, jossa jokaista vapaata ihmistä koskevat samat vaatimukset ja kaikkien yksilöiden on asetettava rajat sille, mitä voidaan hyväksyä, mitä ei.

Kirjoittaja toteaa, että ”nämä kymmenen vaatimusta ovat ehdotukseni kenelle tahansa, joka hyväksyy saman lähtökohdan ja saman arvopäämäärän”, ja ”vapauden valtakunnassa oikeudenmukaisuus perustuu pakotettuun yksilönvastuuseen”, koska niin harva yksilö olisi vastuullinen vapaaehtoisesti. Ehrnroothin tekstin mukaan jokaisen ihmisen pitäisi tulla paremmaksi niin kauan kuin vain on voimia ja kykyä siihen. Näihin kymmeneen esitettyyn vaatimukseen sisältyy kirjoittajan näkemys elämän arvoista ja niistä tehtävistä, joita vapaa ihminen ei voi elämässään välttää.

Tarinaa Suomen taiteesta Ateneumissa

Suomen taiteen tarina -näyttelyssä Ateneumissa on tilaisuus nähdä kaikki suomalaisen taiteen tunnetuimmat klassikot samalla kertaa. Esillä on teoksia 1800-luvun alkupuolelta 1970-luvulle asti ja ne on ryhmitelty niin, että esiin tulevat myös taideteoksen tekemisen aikaan tapahtuneet yhteiskunnalliset muutokset ja virtaukset maailmalta. Näyttelyn teemoja ovat muiden muassa Maisema, Ihmiset, Kalevala, Symbolismi, Klassikot, Uusi ilmaisu, Kaupunki, Edistys ja epäusko ja Sodan sävyjä. Taiteilijoiden omakuvista on rakennettu mielenkiintoinen kokonaisuus. Mukana on myös mainittuihin aikoihin liittyviä kansainvälisten tekijöiden teoksia esimerkiksi Edvard Munchilta, Vincent van Goghilta ja Le Corbusieriltä.

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset / Kaski, 1893

Akseli Gallen-Kallela, Lemminkäisen äiti, 1897

Marcus Collin, Elonkorjuu, 1915

Vilho Lampi, Nocturne, 1930

Yngve Bäck, Sodan sävel, 1944

Alpo Jaakola, Äänittäjät, 1962

Mustarastas

Inka Nousiaisen (s.1976) romaani Mustarastas perustuu näyttelijä Eeva Soivion elämäntarinaan, jonka pohjalta on KOM-teatterissa ja kiertueilla vuosina 2017-2019 esitetty myös Eeva Soivion ja Lauri Maijalan kokoama monologi Mustarastas - kadonnut veli.

Kirja kertoo sisaren näkökulmasta tarinan veljestä, joka lähtee kavereidensa kanssa laivaristeilylle, mutta ei palaa koskaan takaisin. Hän katoaa laivasta paluumatkalla eivätkä hänen toverinsakaan tiedä, minne hän katosi; vain keltainen reppu jäi jäljelle. Siihen, mitä hänelle tapahtui, ei saada koskaan selvyyttä. 

Perhe: sisar, veli, äiti ja äidin ystävä, joutuvat elämään epätietoisuudessa ja lopulta päästämään irti toiveesta nähdä hänet vielä elävänä. Tapahtuman surutyö vie toiveikkuudesta, arvailuista ja odotuksesta johtuen pitkän ajan, mutta lopulta asia vain täytyy hyväksyä.

”Äiti on odottanut koko tämän ajan. Toivonut ja uskonut, että vielä jonain päivänä saisi sut kotiin. Sillä se on äitien tehtävä. Äidit seisovat rannoilla sinisissä takeissa, valmiina ottamaan vastaan sen, mikä ikinä takaisin tulisi. Siskojen tehtävä on jatkaa kertomista. Siskojen tehtävä on muistaa niin tarkasti kuin mahdollista.”

Meri on mahtava ja arvaamaton ja juuri nyt Estonian laivaonnettomuuden 25-vuotispäivän tienoilla tämäkin teos puhuu meren äärettömyyden kunnioittamisesta:  

”Meren kanssa ei leikitä, se oli selvää. Meri tekee niin kuin tahtoo ja pitää itsellään sen, minkä haluaa. Tuntui huimalta ajatella, millainen voima sillä oli. Ja miten vanha se oli ja miten kauas se jatkui ja mitä kaikkea se syliinsä kätki, sinutkin jossain.”

Herkästä mielestä kirjoitettua

Isabella Törnerin kirja Herkkyyden lahja - Kuinka lopettaa kaikkien miellyttäminen ja alkaa seurata unelmiaan (suom. Jaana-Mirjam Mustavuori) puhuu minä-kertojan suulla erityisen herkän ihmisen monista kokemuksista vaihtuvissa vuorovaikutustilanteissa. Kertoja on huomannut, miten ei-niin-herkät-ihmiset kävelevät heidän ylitseen jatkuvasti, sitä edes huomaamatta. Se aiheuttaa herkissä ihmisissä yksinäisyyden ja uhriutumisen tunteita.

Näiltä välttyäkseen kirjoittaja on halunnut vahvistaa näiden ihmisten sisäisiä voimavaroja, jotta jokainen voisi asettaa itselleen sellaiset rajat, jotka suojaisivat omaa psyykeä. Jos on tottunut olemaan syrjässä ja pitämättä ääntä itsestään, oman tilan ottaminen ja rajojen asettaminen voi olla melko haasteellista ja viedä ainakin aikaa, mutta lohdullista on, että se on mahdollista. Kirja pyrkii siis vahvistamaan erityisherkän ihmisen identiteettiä ja rajojen asettamisen kykyä.

Taina Laanen kirjoittama teos Vahvuutena herkkyys – Kirjeitä hänelle, joka kokee syvästi opastaa myös myötätunnon lisäämiseen itseä ja kaikki lähimmäisiä kohtaan omasta erityisherkkyydestä käsin. Kirjoittaja on jo niin sinut oman herkkyytensä kanssa, että ei enää aktiivisesti sitä ajattele, miettii pikemminkin, miten parhaiten ymmärtäisi herkkyyden sisältämät vahvuudet, niin että uupumuksen sijasta löytäisikin siitä voimaa.

Kirjoittaja siteeraa Elaine Aronia, amerikkalaista herkkyystutkimuksen pioneeria, joka toteaa, että tämän synnynnäisen taipumuksen keskeisiä ominaisuuksia ovat syvällinen tiedon prosessointi, kuormittumisalttius, tunnemaailman intensiteetti ja eläytymiskyky sekä tarkka havainnointikyky, ja että näitä erityisherkkiä henkilöitä on kaikista ihmisistä lähes viidennes.

Sekä Törnerin että Laanen kirjojen vahvuus on siinä, että he kertovat omista kokemuksistaan ja siitä, miten he itse ovat selviytyneet lannistumatta ja mitä he ovat oppineet elämästä. Molemmat kirjat sisältävät lisäksi erilaisia harjoituksia, joilla voi vahvistaa ja säädellä omaa erityislaatuaan.

Odotuksesta Valehtelijan peruukkiin

Odotuksesta Valehtelijan peruukkiin on kymmenen vuoden matka. Sepäs muuten meni nopeasti! Marja Packalén ja Pirkko Saisio revittelevät KOM-teatterissa yhdessä ohjaaja Heini Junkkaalan kanssa käsikirjoittamansa tarinan kulisseissa henkareissa riippuvien vaatteiden edessä, seassa ja takana. Vaatteet edustavat tässä kerronnassa milloin ketäkin oman henkilöhistoriaan kuuluvaa tai kuulunutta ihmistä. On Silkkiä, Farkkua, Huivia ja Kaulusta, isiä, äitejä, miehiä, naisia ja lapsia, ja kaikki he ovat vuorollaan merkanneet puumerkkinsä näyttelijöiden nahkaan, lähtemättömästi. Framilla on myös se vääjäämätön Viimeisessä palttoossa ei ole taskuja -hahmo, jotta elämän arvo tulisi ymmärretyksi. Musiikin merkitys elämässä tuntuu myös vahvana lauluissa Uralin pihlajasta aina Marizan fado-tulkintoihin ja Irene Papasin Infinityyn.

Odotus oli tarinointia 60 vuotta täyttäneiden näyttelijöiden elämästä, Valehtelijan peruukki kertoo näyttelijöiden tuntemuksista ja kokemuksista kymmenen vuotta vanhempina. Mikä on muuttunut, ja miten? Kypsyykö ihminen vanhetessaan? Laajeneeko katsantokanta? Antaako anteeksi itselleen, ja muille? Näkeekö selvemmin kuin ennen? Naurattaako, ja jos, niin mikä? Pelottaako tulevaisuus?

Molempien esitysten lavastus ja puvut ovat Kaisa Rasilan suunnittelemat. Valehtelijan peruukin äänisuunnittelu on Antti Puumalaisen ja valaistus on Tomi Suovankosken suunnittelema. Dramaturgina on toiminut Elina Snicker.

Sata kirjettä kuolleelle äidille

Esitystaiteilija Meiju Niskalan (s. 1978) esikoiskirja Sata kirjettä kuolleelle äidille on tositapahtumiin pohjautuva kertomus, joka liittyy osana hänen näyttelykokonaisuuteensa Juhlat jatkukoon, joka oli esillä myös Helsinki Design Weekin äskettäin päättyneessä näyttelyssä (KT 11.09.2019).   

Kirja on realistinen kuvaus siitä, millaiset ovat läheisen tuntemukset, kun muistisairauteen melko nuorena sairastunut, ennen elämäniloinen ja muista enemmän kuin itsestään huolehtinut äiti, tekee lähtöä ja kuolee, kun tytär yrittää tehdä hänen loppuelämästään hoitokodissa siedettävää, kun vaari, äidin isä, kuolee ja myös kymmenen vuotta rinnalla ollut elämänkumppani lähtee, kaikki saman kalenterivuoden aikana. Psyyke on koetuksella; miten jaksaa olla vahva toisen, ennen niin vahvan, ollessa heikko ja hauraimmillaan, mistä löytää tarvittavia voimia raahautua päivästä toiseen menetysten merkityksettömäksi tehneessä elämässä, kun omakin sairastuminen on ovella? Miten selvitä surusta ja menetyksistä takaisin elämään ja vielä pystyä iloitsemaan siitä, kun mikään ei kuitenkaan ole enää niin kuin ennen?

Vakavuudestaan ja vaativuudestaan huolimatta kirja on selviytymistarina, jota voi suositella kenelle tahansa ja myös niille, joilla on joku läheinen hoidettavana ja siinä kunnossa, että hän tarvitsee kaiken mahdollisen hoivan ja tuen. Ja vaikka ei sellaista tilannetta olisikaan, kirja antaa kyllä hyvin perspektiiviä siihen, mikä on läheisten ystävien merkitys vaikeina aikoina ja minkä takia yhteiskunnan kehittyneisyyden mittana pidetään sitä, millä tavoin heikommassa asemassa olevien ihmisten asioista huolehditaan.

Lokki

Kuuluisa, ikääntyvä näyttelijätär Irina Nikolajevna Arkadina (Maria Kuusiluoma), on rakastunut kirjailija Boris Aleksejevitš Trigoriniin (Jussi Lehtonen), joka taas ihastuu Nina Mihailovna Zaretšnajaan (Aksa Korttila), joka puolestaan on Irinan pojan, Konstantin Gavrilovitš Treplevin (Miro Lopperi), suuri rakkaus. Irinan poikaan Konstantiniin eli Kostjaan on rakastunut Maša (Emmi Parviainen), johon on rakastunut opettaja Semjon Semjonovitš Medvedenko (Mika Piispa). Taustalla hyörivät tarkkaavaisina lääkäri Jevgeni Sergejevitš Dorn (Esa-Matti Long) - olisiko ihan kirjailijan alter ego? - tilanhoitaja Ilja Afanasjevits Samrajev (Taisto Reimaluoto) ja hänen lääkäri Jevgeniin rakastunut vaimonsa Polina Andrejevna (Pirjo Määttä), joiden tytär Maša on. Pjotr Nikolajevitš Sorin, Irinan ikääntynyt veli (Vesa Vierikko) taas paljastaa ihastuneensa Ninaan.

Tässäpä Kansallisteatterin tarjoamaa ihmissuhdesoppaa suoraan 1800-luvulta ja miten ajantasaista edelleen! Lokki on Anton Tšehovin (1860-1904) neljästä kuuluisasta näytelmästä ensimmäinen, muut ovat Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto, mistä myös Kolme sisarta on parhaillaan Kansallisteatterin ohjelmistossa. Näytelmän on aikoinaan suomentanut Jalo Kalima, ohjaus on Anne Rautiaisen. Lavastus, valot, äänet, puvut ja koreografia tukevat onnistuneesti näyttelijöiden laadukasta työtä ja teoksen sanomaa.

Niin, mikä se sanoma näin nykypäivän ihmisen kannalta sitten on? Päällimmäiseksi näytelmän teemaksi muodostuu ihmisten välinen kohtaamattomuus, joka saa osin julmiakin piirteitä. Henkilöt ovat jumiutuneet omiin ajatusrakennelmiinsa ja tunteisiinsa eivätkä juuri näe metsää puilta. Rakkautta pursuaa joka loukosta, mutta se suuntautuu traagisesti. Eletään haavemaailmassa, jossa kaikki on toisin kuin todellisessa elämässä. Irinan veli Pjotr mainitseekin itsestään kertoessaan, että hän olisi halunnut olla naimisissa ja kirjailija, mutta nyt hän on vanha ja hänestä voitaisiin kirjoittaa kertomus ”Ihminen joka tahtoi”. Kovasti muutkin henkilöt tahtoisivat vaikuttaa omaan elämäänsä, onni ei vain tahdo suosia pelkkää tahtomista. Toiminta helpottaa, sanoisi vanha kansa tässä kohtaa ja olisi oikeassa.

Kyse on myös taiteesta; kenellä on lupa olla taiteilija. Onko se kaavoihinsa kangistunut näyttelijätär, suitsutusta saanut keski-ikäinen kirjailija, viaton maalaistyttö, joka haaveilee teatterista, peräkammariinsa paennut nuori mies, joka rustailee dystooppisia aikaansa edellä olevia näytelmiä, joissa ei ole henkilöitä? Onko menestys tällä alalla ainoa mittari, joka tekee taiteilijan?

Nina käy näytelmän lopussa hyvästelemässä Kostjan tämän kotona Sorinin maatilalla ja hyväksyen omat, toistaiseksi keskinkertaiset näyttelijänkykynsä toteaa:

”Minä tiedän nyt ja ymmärrän, Kostja, että meidän työssämme – samantekevää, esiinnymmekö näyttämöllä tai kirjoitammeko – pääasia ei ole kunnia ja loiste, ei se, mistä olen haaveillut, vaan taito kärsiä. Tulee osata kantaa ristinsä ja uskoa. Minä uskon, eikä minuun enää koske niin kipeästi, ja kun minä ajattelen kutsumustani, niin en pelkää elämää.”

Juha Mannerkorpi: Tremolo

Tutun keväisen poreisen riemun koin: / jäät loin, / jäät yltäni loin / purot ryöstin upotin ojat / telit tokeet puhki puursin / ja vaahtoisana / taas temmelsi pintaani pyörre ja kuplien vana.

Kevät meni. Yhä uomaani uursin. / Puna iltojen, päivien sini / minut lävisti, äyräihini / iti kiitäväin aamujen koissa / ruokojen vilja.

Syys tulkoon; / suvannoissa / jo liettyy nilja.

Joku tiennee onko hyvä / se siemen, se ruokojen jyvä / joka minusta lähti kun jäin / minä, virta, syksyyni hamaan / jäin uomaani samaan.

Käy, kahahdus, kuutamoyön / viri viluinen pintaani pitkin. / Tätä äsken jo kuiskuttelitkin: / sävel suvisen työn, / se on tässä, / kuivien ruokojen tremolo virrassa / jähmettyvässä.

Juha Mannerkorpi (1915-1980), Tremolo

Adèle

Leïla Slimanin (s. 1981), marokkolaissyntyisen, Pariisissa perheineen asuvan toimittajan ja kirjailijan toinen romaani Kehtolaulu toi hänelle maailmanmaineen (KT arkisto 25.09.2018), mutta hänen ensimmäinenkin romaaninsa Adèle, jonka on suomentanut Lotta Toivanen, sai useita kirjallisuuspalkintoja.

Adéle on kertomus naisesta, jolla on kiltti ja menestyvä aviomies, pieni poika, mukava asunto Pariisissa, hyvä ammatti, rahaa ja asiat normaalin mittapuun mukaan kunnossa, mutta joka kärsii nymfomaniasta, josta ei pääse eroon. Mies on autuaan tietämätön Adèlen toiminnasta, jonka tämä kykenee salaamaan lähinnä lojaalin ystävänsä avulla, mutta lopulta hän tietenkin paljastuu.

”Richardia sekä loukkasi että kiehtoi se kepeys, jolla Adèle oli valehdellut ja elänyt kaksoiselämää. Richardia oli huijattu. Adèle oli manipuloinut häntä kuin pahaista sätkynukkea.”

Aviomies antaa kuitenkin anteeksi, koska häntä kiehtoo koko vaimon olemus kaikkinensa. Parisuhteen kohentamisen vuoksi he muuttavat maaseudulle, josta aviomies ostaa kauniin, suuren talon, jossa Adèle elää perheensä kanssa - hajuttomana ja mauttomana - ja yrittää selättää ongelmaansa. Mitä tapahtuu, kun aviomies vihdoin luottaa vaimonsa muuttuneeseen käytökseen ja antaa hänelle vapauden lähteä yksin reissuun?

Teosta lukiessa tulee pohtineeksi kysymystä, onko varman päälle eläminen ja turvallisuushakuisuus joidenkin ihmisten kohdalla loukku vai vapautus. Jos ei hallitse impulssejaan, voiko vapaa ihminen asettaa rajat toiselle vapaalle ihmiselle ja estää häntä elämästä valitsemaansa tuhon tietä, vaikka se olisikin hänen mielestään väärä reitti? Onko olemassa viatonta anteeksiantoa vai onko se pohjimmiltaan vain niin syvää riippuvuutta toiseen, että se naamioituu ylisuojeluksi, hallinnaksi tai armoksi?

Kirjan nimi Adèle tuo mieleen Joel Haahtelan mielenkiintoisen ja aivan toisenlaisen kirjan Adèlen kysymys (KT 09.04.2019). Se kertoo miehestä, joka haluaa selvittää yhdeksänsataa vuotta sitten Ranskassa eläneen pyhimykseksi julistetun naisen mysteeriä. Onko Slimani halunnut verrata oman tarinansa päähenkilöä tähän samaiseen ranskalaisen kulttuurin pyhimykseen, kun on antanut tälle hänen nimensä, vai onko se vain sattumaa? Selviääkö Adèlekin kriisistään kuin ihmeen kaupalla?

Höijerin arkkitehtuuria ja Helsinki Design Week

Arkkitehti Carl Theodor Höijer (1843-1910) oli kenties onnensa kukkuloilla ja suu maireana aikoinaan vuonna 1891 valmistuneen suunnittelemansa uusrenesanssia edustavan talonsa rappusilla Helsingissä Erottajankatu 2:ssa. Tosin hänellä oli näppinsä pelissä myös monen muun ajan arvorakennuksen suunnittelussa, joista esimerkkejä ovat vaikkapa Ateneumin taidemuseo, Hotel Kämp, Rikhardinkadun kirjasto, Norrménin talo Katajanokalla, Helsingin pääpaloasema, Pyhän Laurin kirkko Vantaalla, Messukylän kirkko Tampereella ja sitä rataa. (www.wikipedia.fi)

Sitä, millaisissa tunnelmissa hän oikeasti oli, ei juuri nyt tietenkään tiedetä, mutta kiinnostuneilla on vielä vajaan viikon ajan mahdollisuus nähdä tämä upea, jo amerikkalaiselle kiinteistösijoitusyhtiölle myyty sokkelosalikokoelma kaikessa komeudessaan myös sisältä päin. Kyllä löytyy kakluunia ja koristetta joka lähtöön.

Vielä siis ehtii, nimittäin myös Helsinki Design Weekin päänäyttely sijaitsee jyhkeässä ja hissittömässä talovanhuksessa viidessä eri kerroksessa ja on avoinna tämän viikon sunnuntaihin 15. syyskuuta saakka. Sen jälkeen talo sulkee suunsa ja silmänsä ja on kiinni pari vuotta remontin vuoksi. Toivoa sopii, että tämä muhkea rakennus osattaisiin remontoida sen omaleimaisuutta kunnioittaen ja pieteetillä.

Timo Salli & Saas Instruments: Painovoima uuden valon lähteenä

Arteflos, Elina Boström & Woodio: Moderni metsä muuttaa kotisi

Seppo Koho, Mariko Takahashi & Secto Design: Pilarit

Petri Eskelinen & HDW 15 years: Equal Network

Lucas Zanotto & HDW 15 years: Eye Contacts

Kärsimys ja kunnia

Kun teattereihin tulee uusi ohjaaja Pedro Almodóvarin leffa, se on aina vähän kuin pakko mennä katsomaan, niin on totuttu odottamaan tältä espanjalaiselta maestrolta taattua tuotantoa. Parhaillaan katsomoissa pyörii elokuva Kärsimys ja kunnia (Pain and Glory, 2019), jossa arvelujen mukaan on omaelämäkerrallisia aineksia. Mutta eikös se olekin niin, että jokainen taiteilija ammentaa omasta elämästään, vaikka pyrkimys olisikin saada  siitä lopulta aikaan yleisinhimillistä?

Leffan väsähtänyttä vanhenevaa elokuvaohjaajaa Salvador Malloa näyttelee Antonio Banderas ja hänen takaumissa esiintyvää äitiään Penélope Cruz. Mallon entistä ystävää, Alberto Crespoa, näyttelijää, jonka kanssa välit ovat viilentyneet, esittää Asier Etxeandía. Miehille on tullut aikoinaan työstä johtunut välirikko, jota on ollut mahdoton korjata. Masentunut, työkyvytön ja terveytensä osin menettänyt ohjaaja yrittää päästä taas tekemisen makuun ja alkaa muistella ja selvittää menneisyyttään ja sopia välirikkoaan myös näyttelijän kanssa. Lapsuus, äidin valtaisa merkitys pojan elämään ja luovuuteen ja äidin viimeiset elinajat muistuvat mieleen. Mitä elämässä olisi vielä tehtävä mahdollisten jäljellä olevien vuosien aikana, tuntuu Almodóvar kysyvän itseltään ja samalla hän heittää kysymyksen katsojille. Elokuva lienee tarkoitettu lähinnä omaa elämänkaartaan pohtivalle henkilölle, sen verran verkkainen se on, varmaan tarkoituksella. Elokuvan on kuvannut José Luis Alcaine.

Äiti marraskuu

Ruotsiksi kirjoittavan Peter Sandströmin teoksia on tässä blogissa käsitelty parin kirjan verran aikaisemminkin; Laudatur (KT 26.06.2017) ja Valkea kuulas (KT 19.09.2014), joiden molempien suomentaja on ollut Outi Venna, kuten nyt tämän uusimmankin, Äiti marraskuun (Mamma november).

Teos sisältää Kahdeksan pohdintoa, joissa kirjoittaja-minä itselleen ominaisella tavalla tarkkailee sekä lapsuus- että aikuisuusperheensä jäseniä, intiimisti, mutta kunnioittaen, ja samalla miettii, tunteeko hän itse asiassa heistä kunnolla yhtäkään. Hän kirjoittaa sisaresta, ahkerasta isästä ja äidistä, hän kirjoittaa vaimosta, lapsista ja veteraaneista tarkkaillen koko ajan sekä ympäristöä ja sen muuttumista että omaa sielunmaisemaansa, sen vaihteluita ja elämän valintoja ja tehtyjä ja tekemättä jättämisiä. Lukijan on kuitenkin syytä pysyä hereillä; tämä on fiktiota, ei yksi yhteen todellisuuden kanssa.

”Osallistuin pohjoismaiseen seminaariin, jossa käsiteltiin sivistyksen roolia kirjallisuudessa. Siellä puhuttiin luokista. Pukuni oli jäykkä ja nyppyyntynyt. Päivät, jolloin olin yrittänyt vakiinnuttaa asemaani alalla, olivat jääneet kauas taakse. Kustantamot ja agentit olivat lakanneet soittelemasta. Aikoinaan monikin oli ollut halukas tarjoamaan minulle drinkin. Kunnes heille oli pikkuhiljaa valjennut, että kirjoitin teoksia, joita oli liian vaikea saada kaupaksi. Ymmärrettävää sinänsä. Kun minulta kysyttiin, mistä kirjani kertoi, en osannut antaa yksinkertaista vastausta.”

”Sinä aikana kun luin lehtiartikkelin läpi ja korjasin mahdolliset lyöntivirheet haikailin tuota kaikkea, haaveilin siitä että voisin olla mies joka grillasi kasviksia lapsilleen ja kutsui iloisia naapureita auringossa puolikypsiksi paahtuneille pihveille, mutta sitten kun olin poistanut pari sivulausetta ja kirjoittanut tekstin loppuun oman nimeni, tajusin, ettei niin tulisi koskaan tapahtumaan vaan karttaisin kaikkia käytännön askareita, istuisin mieluummin valmiiksi katettuihin pöytiin ja veisin lapsia puuhaparkkeihin missä voisin maksaa siitä että he saisivat vähän aikaa riehua ja pitää hauskaa. Minusta tulisi ihminen, joka osti lähes kaiken mahdollisen valmiina.”

Sandströmin tyyli on jäljittelemätöntä ja teksti vakavuudessaankin humoristista ja lämpimän itseironista. On lohdullista lukea kirjoittaja-minän hämmennyksestä ja ihmetyksestä elämän koko ajan lähes huomaamatta mutta silti vääjäämättä muuttuvien tilanteiden keskellä.

Jukka Virtanen (1933-2019)

… On pilvessä pieniä pääskysen pesiä, / ja linnut ne hautovat pitkiä kesiä, / ja kesistä lauluja kuoriutuu. / Me yhdessä laulamme: luu-la-la-luu, luu-la-la-luu…

sanat Jukka Virtanen, sävel Jukka Linkola, 1984, Helsingin kaupunginteatterin musikaalista Peter Pan – poika, joka ei halunnut kasvaa suureksi.