Aretha Franklinia (1942-2018) kutsutaan soulin kuningattareksi eikä nimitys ihan puskista nousekaan. Nyt voi mennä hetkeksi mukaan tämän virtuoottisen musan vietäväksi, kun leffateatterissa pyörii dokumenttielokuva Amazing Grace. Franklin työsti samannimistä livealbumiaan jenkeissä Tempel Missionary Baptist -kirkossa jo vuonna 1972, mutta filminauha saatiin monista eri syistä vasta nyt suuren yleisön tietoisuuteen. Materiaalin on ohjannut Sidney Pollack, ja tarkkasilmäinen saattaa bongata itsensä Mick Jaggerinkin istumassa kuulijoiden joukossa.
Se, mikä ainakin kiinnittää katsojan huomion, on transsinomaiselta näyttävä tila, mihin laulaja näyttää joutuvan gospeleita tulkitessaan. Liekö ollut hyvä vai hankala asia, kun tutustuttiin hieman etukäteen Franklinin elämäkertaan ennen leffaan menoa. Yksityiselämä oli ollut melkoista karusellia ja vuoristorataa jo tuohon taltiointiin mennessä; siitä huolimatta ääni oli ihmeellinen ja keskittyminen täydellistä. Taustakuorona esiintyi Alexander Hamiltonin johtama The Southern California Community Choir, josta on kyllä kadehtien todettava, että jopas-jopas onnistui tältä kuorolta takapotku ja synkooppi ihan kohtuudella ellei hyvin. Pappi James Cleveland laulaa ja pistää pianolla sen verran hyvin uskottavasti, ettei hänkään ole ihan eilisen teeren poika noissa kuvioissa. Soul on näissä ihmisissä sisällä kuin hengitys.
Elokuva kertoo myös ihmisten välisistä suhteista ihan salakavalasti ja huomaamatta, jos seuraa vaikka eleettömän laulajan ja hänen rehvastelevan isänsä suhdetta filminauhan välittämänä. Myös monen sukupolven kärsimys – johtuneeko enemmän lauluista vai baptistiyhteisön yhteishengestä – välittyy tässä dokumentissa. Uskonnollinen yhteisö on tarjonnut lohtua ja suurta iloa kovina aikoina – ja niitähän aikojahan näyttää aina vain riittävän.