Patti Smithistä jälleen

Amerikkalaisen Patricia Lee ”Patti” Smithin (s. 1946) kirjoittama ja Antti Nylénin suomentama kirja Omistautuminen (Devotion, 2017) puhuu kirjoittamisen välttämättömyydestä. Kirjoittamisen lisäksi Smith on tunnettu valokuvaaja, maailmankiertäjä ja muusikko ja vieraillut tässä roolissa Suomessakin useita kertoja.              

Teos jakaantuu kolmeen osaan; ensimmäinen osa Miten mieli toimii kertoo kirjoittajan matkasta Pariisiiin ja sen herättämistä vaikutteista. Miten itse teksti saa alkunsa erilaisista kimmokkeista ja muistumista ja miten se jää vaivaamaan vielä kirjoittamisen jälkeenkin. Toinen osa Omistautuminen kertoo itse tarinan kahdesta ihmisestä; teini-ikäisestä tytöstä, joka rakastaa luistelua, ja häntä salaa katselevasta ja ihailevasta keski-ikäisestä miehestä. Se kertoo siitä, miten realiteetit ja vallankäyttö lopulta vaikuttavat toiveiden saavuttamiseen, miten ne toisaalta tuhoavat lapsuuden viattomuuden, ja kuinka jokainen sen jälkeen etsii koko elämänsä tuota menetettyä viattomuutta.  Kolmas osa Uni ei ole unta kertoo siitä, miksi joidenkin ihmisten on vain pakko kirjoittaa, vaikka se merkitsisi eristäytymistä muusta elämästä; muuta vaihtoehtoa ei ole.

Patti Smithistä on tässä blogissa kirjoitettu aikaisemminkin, hänen M Train -kirjansa suomennoksen ilmestymisen aikoihin (KT 28.11.2015; Tie vie sie mie lie).

Setäkuiskaajan käsikirja

Johan pitikin ottaa ja lukea hauska kirja, joka nimestään huolimatta tuntuu olevan täyttä asiaa suoraan työelämästä.  Jenni Karjalainen paneutuu kirjassaan Setäkuiskaajan käsikirja erilaisiin työelämän ’setiin’, jotka eivät kirjan mukaan suinkaan aina ole miehiä, vaan eri sukupuolta olevia, eri-ikäisiä ihmisiä, jotka käyttäytyvät tietyille ’sedille’ ominaisilla tavoilla. Usein nämä ’sedät’ kuitenkin - vielä toistaiseksi vallalla olevasta kulttuurista johtuen – ovat miespuolisia, johtavissa asemissa olevia kollegoita tai esimiehiä. Näitä ’setiä’ ymmärtääkseen Karjalainen on nähnyt vaivaa selventääkseen, miten minkäkinlaisen ’sedän’ kanssa tulee työelämässä parhaiten toimeen ja purkaakseen myös sukupuolirakenteita. 

Karjalainen toteaa, että ”olennaista on, että yrittää ymmärtää toisia ihmisiä ja luovia odotusten, ihmisten pyrkimysten, tavoitteiden ja kuvitelmien keskellä niin, että yhteistyö sujuu ja asialliset hommat tulevat hoidetuiksi. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja vastaavasti velvollisuus huomioida toiset.”

Kirjoittaja on tehnyt hienoista jaottelua ’setä-ihmisten’ suhteen ja löytää heistä seuraavanlaisia tyyppejä - ja kannattaa siis muistaa, että myös naisissa on havaittavissa samanlaisia piirteitä  - : Tärkeä ja fiksu setä, Mahtaileva setämies, Jurottava setä, Hyvä jätkä -tyypin varhaissetä, Epävarma setänen, Muka-tiedostava sedäyttäjä, Runosieluinen setäliini, Myrkkysetä ja vielä yksi Työelämän tekopökkelö. Näistä kaikista on tarjolla esimerkkejä ja strategia, jonka avulla kunkin tyypin ’setä-miehen’ kanssa saa työt tehdyksi. Kannattanee muistaa, että myös useampaan kategoriaan samalla kertaa kuuluva henkilö saattaa ‘setä-ihmisistä’ löytyä.

Karjalainen viittaa myös ilmiöön ”kun nainen on naiselle setä”, joka tarkoittaa naisten toisilleen osoittamaa turhaa kritiikkiä, jos joku uskaltaa tehdä toisin tai rikkoa näkymättömiä rajoja, tai ”kun setä on myös toiselle sedälle setä”, jolloin pyritään - joskin kiikkerällä pallilla seisten - osoittamaan omaa arvovaltaa toisiin nähden. Kirjoittajan mielestä tärkeintä työelämässä kuitenkin on, että ei suhtaudu kehenkään alentuvasti tai nöyristellen vaan pelkäämättä, tasapuolisesti ja kunnioittaen – myös omaa itseään.

Maija Hurmeen kuvitus tuo oman pikantin lisänsä tähän huumorilla höystettyyn tosielämän havaintoja sisältävään opukseen.

Punainen muistikirja

Kirjailija Eeva Kilpi on viettänyt kesää 2014 - kuten niin monia muitakin - vuosien myötä rakkaaksi tulleella kesämökillään melkein yksin, ellei oteta lukuun sitä kaikkea metsän ominta väkeä, joka käy häntä usein, jopa päivittäin, tervehtimässä. On käärmeitä, kauriita, perhosia, muurahaisia, pikkulintuja ja lepakoitakin, jotka ensin hieman jopa säikäyttävät, mutta ovat tuttuja jo aiemmilta vuosilta. Kukkaloisto luonnonniityllä: horsmat, mesiangervot, vuohenputket, keltanokitkeröt, harakankellot ja erilaiset heinät, saavat kirjailijan päivittäin hämmentymään ja ihmettelemään luonnon kauneutta. Ja yksinäisyys; se on mannaa luovuudelle ja sielulle.

Kaiken keskellä polveilee ilo siitä, että Suomessa on rauha, ja toisaalta vavisuttaa myös suru ja hätä siitä, että monessa muussa maassa maailmalla ei näin ole. Eeva Kilpi on vielä niitä ihmisiä, jotka muistavat Karjalasta lähdön, evakkomatkat ja lastenkin mielissä olleen pelon ja ahdistuksen, vaikka sitä ehkä pyrittiinkin muilta peittelemään.

Punainen muistikirja on saatavana myös CD-levynä. Äänikirjan lukijana on näyttelijä Eija Ahvo, jonka pehmeä ja samettinen ääni sopii tämän teoksen lukemiseen kuin öttiäisten kesäinen surina värikylläisen kukkapellon ylle. Kuuntelemisen iloa!

Szymborska Wislawa: Allegro ma non troppo

Kaunis olet – sanon elämälle - / et ehtoisempi voisi olla, / ei sammakkoutta, satakieleyttä sinussa enemmän, / ei muurahaisen kaltaisuutta, hedelmän.

Mieliksi yritän olla sille, / mairia sitä, katsoa silmiin. / Ensimmäiseksi riennän kumartamaan sille, / nöyrä ilme kasvoillani.

Juoksen sen kiinni vasemmalta, / juoksen sen kiinni oikealta, / nousen lentoon ihastuksesta / ja putoan ihailun voimasta.

Kuinka heinäinen onkaan sirkka, / kuinka metsäinen mansikka - / en olisi uskonut sitä koskaan, / jollen olisi syntynyt.

Ei ole mitään – sanon elämälle - / jota voisin verrata sinuun. / Toista samanlaista käpyä ei tee kukaan, / ei parempaa eikä huonompaa.

Ylistetty olkoon sinun anteliaisuutesi, / kekseliäisyytesi, elinvoimasi / ja tarkkuutesi – ja mitä vielä - / sinun taikavoimasi ja noituutesi.

En halua loukata sinua, / en kiusata, en suututtaa. / Vähintään satatuhatta vuotta / olen hymylläni yrittänyt liehiä sinua.

Tarraan elämää kiinni terälehdestä: / pysähtyikö se? kuuliko se minua? / Unohtiko se edes hetken ajaksi, / edes tämän kerran – minne se on matkalla.

Wislawa Szymborska (1923-2012): Sata Szymborskaa, suom. Martti Puukko ja Jarkko Laine, Allegro ma non troppo

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt

Jenkkiläisen teknologiagurun, tutkijan, kirjailijan ja muusikon Jaron Lanierin teos 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, suom. Kirsimarja Tielinen) on voittanut Financial Times -lehden parhaan kirjan palkinnon vuonna 2018, joten kyllä kirjassa kait pitänee olla jotain pumpulia painavampaa sanottavaa. Jos edellinen Kirjatimpurin teksti mainitsi 10 asiaa luovuudesta, niin tämä opus kertoo siitä, miksi pitäisi häippästä someosastolta juuri nyt eikä vasta 15. päivä.

Jaron Lanierin mukaan syitä on monia, joista hän mainitsee seuraavia: 1. Vapaa tahdon menetys, 2. Nykyajan järjettömyyden vastustaminen, 3. Typeräksi leimautuminen, 4. Sanojen merkityksen katoaminen, 6. Empatiakyvyn menettäminen, 7. Onnettomaksi tuleminen, 8. Taloudellisen itsekunnioituksen menettäminen, 9. Politiikan teon mahdottomuus, ja viimeisenä vaan ei varmaan vähäisimpänä Lanier toteaa, että 10. Some vihaa sieluasi. Ymmärtääkseen, mitä otsikot pitävät sisällään, pitää tietenkin tutustua niihin tarkemmin.

Joskin Lanier on itsekin Piilaakson miehiä ja on sitä mieltä, että teknologia sinällään on auttanut paljon ihmistä, hänen argumenttinsa sosiaalisesta mediasta ovat mielenkiintoista luettavaa. Lanier puhuu behavioristisista menetelmistä – muistettaneen esimerkiksi B.F. Skinner ja Ivan Pavlov –, joita on alettu hänen mukaansa käyttää myös sosiaalisessa mediassa käyttäjiä valvomassa ja hienovaraisesti manipuloimassa ilman, että kukaan sitä edes huomaa. Lopulta on kyse riippuvuudesta, josta ei edes haluaisikaan päästä eroon.

Vaikka ei tahtoisikaan olla sosiaalisen median suhteen vainoharhainen ja päättääkin pitää tilinsä, on Lanierin mukaan syytä olla hyvin tietoinen siitä, että maailmassa on meille täysin tuntemattomia tahoja ja toimijoita, jotka pystyvät rikastumaan ja vaikuttamaan suuriin ihmisjoukkoihin tämän median avulla ilman, että nämäkään tahot edes tietävät, ketä nämä ihmiset ovat. Arkisessa muodossaan valvonta näyttää olevan vaikka sellaista, että kun tänään kirjoittaa netin hakukoneeseen jonkin haettavan asian tai sanan, jo viimeistään huomenna omille sivuille ilmestyy samaa asiaa koskevia mainoksia.

Lanierin käyttämä termi ”sumutin” tarkoittaa ”Sinun Uskomuksesi Mukautetaan Ulkopuolisten Intressien Noudattamiseen”, joka on jotain sellaista, että pilvilaskimissa on tilastoja hyödyntävä koneisto, jonka avulla voidaan arvioida suurten ihmismassojen todennäköistä käyttäytymistä ja sen perusteella päästään heidän käyttäytymisensä muokkaamiseen. Ongelma ei periaatteessa ole itse teknologia, vaan sen käyttäminen manipulointiin ja vallan ja rahan tavoitteluun. Niin että hereillä kannattaa olla tämän asian suhteen.

Lanier suosittelee -  varsinkin nuoria ihmisiä -  sulkemaan käyttäytymistä muokkaavat tilinsä vähäksi aikaa huomatakseen muutoksen, joka heissä tapahtuu, ja sen jälkeen vaikka avaamaan ne, jos itse sitä vielä haluaa. Tänä somesta vapaana aikana saattaa oppia itsestään jotain aivan uutta.

Varasta kuin taiteilija

Austin Kleonin kirjoittama, jopa bestselleriksi väännältänyt teos Varasta kuin taiteilija – 10 asiaa joita kukaan ei kertonut luovuudesta (Steal like an artist, 10 things nobody told you about being creative, suom. Susanna Hirvikorpi) yrittää kertoa meille kaikille sukankuluttajille, miten olla hieman luovempi kuin ennen ja saada taiteellista otetta mukaan myös työhönsä. Kleonin mukaan maailman kaikki ideat on jo moneen kertaan käytetty; uutta voi luoda vaikkapa tutustumalla ansioituneiden ja huipulla olevien tekijöiden – suurmiesten, urheilijoiden, taiteen tekijöiden - tekemisiin ja ”varastamalla” niistä ideoita. Hämmentämällä niitä korvien välissä omalla tavallaan mielekkääksi hutuksi on mahdollista synnyttää taas uutta ja omaperäistä tuotosta; sellaista, mitä joku muu ei ole vielä ikänään keksinyt.

Luetellaan nyt kuitenkin ne kymmenen vinkkiä, jotka Kleon mainitsee oman luovuuden herättelemiseksi. Tässä ne lyhykäisyydessään ovat: 1. Varasta kuin taiteilija, 2. Aloita ennen kuin tiedät, kuka olet, 3.Kirjoita kirja, jonka itse haluat lukea, 4. Käytä käsiäsi, 5. Sivuprojektit ja harrastukset ovat tärkeitä, 6. Salaisuus: tee työsi hyvin ja kerro siitä kaikille. 7. Asuinpaikka ei enää sido meitä, 8. Ole ystävällinen, 9. Ole tylsä, ja vihonviimeiseksi 10. Luovuus on karsimista. No, pitänee lukea myös itse tekstit, noista otsikoista ei vielä onni aukene.

Teos on hauskasti kuvitettu, helppolukuinen ja monien tunnettujen ja tuntemattomien ajattelijoiden lausahduksilla varustettu. Kleonin vinkit ovat elämänohjeita, joista päällimmäisimmäksi jää kuitenkin se kiusallinen ja haittaavahko tosiasia, että lahjakkuus on 90 prosenttia työtä ja 10 prosenttia sitä ihtiään ja että tahkoon tarttuminen ja sen rytmikäs pyörittäminen on kaiken A ja O. On vain otettava se ensimmäinen askel - ja ihan ite. Harvaa kun tullaan selän taakse tuuppaamaan etiäpäin.

Bolla

Pajtim Statovci (s. 1990) on osannut jälleen käyttää vaikuttavalla tavalla myyttistä perinnettä kuvatessaan uusimmassa romaanissaan Bolla omituista otusta, joka oudossa muodossaan – hyvän ja pahan risteytymänä - asustaa luolan pimeässä. Jo aiemminkin Statovci on käyttänyt eläimiä tai siksi lähes luokiteltavia vertauskuvina teoksissaan (Kissani Jugoslavia, KT arkisto 03.09.2014). Tämän uusimman ja kiehtovan kirjan valmistumisen taustalla näyttää olleen monia tukena olleita henkilöitä, kolme kustannustoimittajaakin, joka kertoo myös kustantajan vahvasta satsauksesta kirjoittajaan. Eikä ihme; viimeistään nyt on tunnustettava, että Statovci on kirjallinen lahjakkuus, jolla on kirjoittamisen kyvyn lisäksi hyppysissään myös rikas balkanilainen kansanperinne.

Nuori Arsim, isän valitseman vaimonsa Ajshen kanssa Kosovon Pristinassa asuva kirjallisuuden opiskelija, rakastuu 1990-luvun puolivälissä serbialaisen Milošiin, joka on tullut kaupunkiin opiskelemaan lääkäriksi. Jo lähtökohdiltaan tilanne on toivoton; Arsim on naimisissa, serbien ja albaanien välinen konflikti on pahenemassa ja miesten välinen rakkaus vaatii salaamista.  Sodan syttyessä Arsim joutuu lähtemään perheensä kanssa maanpakoon ja jättämään rakastettunsa. Teoksessa Arsimin vaiheita kuvataan minä-kertojan suulla, Miloš, joka jää Pristinaan, liittyy armeijaan ja yrittää epätoivoisena säilyttää murenevaa mielenterveyttään kirjoittamalla karuja kokemuksiaan muistikirjaansa sodan vuosilta.

Sodan jälkeen kyynistynyt ja juureton Arsim joutuu palaamaan yksin Pristinaan ja kun kaikki muu on jo menetetty, hän alkaa etsiä sieltä Milošia. Ennen pitkää Miloš löytyy, mutta mikään ei ole enää kuin ennen. Arsimin vaimo Ajshe näyttää lopulta saavan voimaa omasta parantavasta vihastaan ja Arsim joutuu siinä suhteessa lopulta tilille.

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun ihmisten määräilyvalta toisten ihmisten yli, suvaitsemattomuus tai sota murskaavat haaveet hyvästä elämästä ja kaikki kaunis tuhoutuu, kirja kysyy. Vastaus on kylmäävä; ihmisestä karisee ihmisyys kuin hilseilevä nahka. Maansa pakolla jättäneitä uhkaa juurettomuus, mutta ajatellaan, että sen korvaa raha, taloudellinen hyvinvointi ja pinnallinen elämä. Kun ei myönnä syyllisyyttään tai velvollisuutta lähimmäisen auttamiseen, voi laistaa kevyesti monesta vastuusta ja keskittyä itseensä; muista ihmisistä tulee helposti hyödyn välineitä. Kirjan yksi kysymys tuntuukin kuuluvan: minkä arvon elämälleen antaa sen jälkeen, kun - oman henkensä säilyttäen - on kävellyt monien muiden yli?

Matti Mäkelä (1951-2019)

Pane leipään puolet petäjäistä

Tuomas Jussilan ja Lare Rantasen toimittama Nälkävuodet 1867 – 1868 – kokoomateos sisältää eri asiantuntijoiden kirjoittamia Suomen nälkävuosia käsitteleviä kirjoituksia. Heli Huhtamaa kertoo aiheesta ilmaston, säiden ja sadon näkökulmasta, Petri Rekonen pohtii aikaa maatalouden käännekohtana tai mahdollisena taantumana, Lare Rantasen artikkeli liittyy ajan talouspolitiikkaan ja hallintoon, Jukka Vornasen aihe on ajan ruokakulttuuri ja -valistus, Tiina Männistö-Falkin artikkeli kertoo eurooppalaisen lehdistön suhtautumisesta ruokapulaan ja Tuomas Jussilan artikkeli paneutuu kyseisen ajan käsittelyyn kirjallisuudessa.

Ajan kirjallisuudesta kiinnostuneen kannalta Tuomas Jussilan artikkelissa Nälkävuodet ja kirjallisuus kerrotaan esimerkiksi J. L. Runebergin runosta Saarijärven Paavo (KT arkisto 05.02.2016), jossa kuvataan köyhän kansan solidaarisuutta toisiaan kohtaan. Väinö Linnan romaanitrilogiassa Täällä Pohjantähden alla ‘suon ja kuokan’ Jussin lapsuus oli osunut juuri nälkävuosien aikaan, tehnyt hänestä orvon ja vaikuttanut hänen elämäänsä monin tavoin. Useat muutkin kirjailijat Sakari Topeliuksesta Agathon Meurmaniin, Santeri Alkioon, Pietari Päivärintaan, K. A. Tavaststjernaan ja Teuvo Pakkalaan käsittelivät nälkävuosia ja näkökulma saattoi olla hyvinkin erilainen riippuen julkaisuajasta, henkilön omista menetyksistä, yhteiskunnallisesta asemasta tai asenteesta köyhälistöä kohtaan.

Kirjassa todetaan myös se, miten paljon näinä vuosina ihmisiä menehtyi julkisissa paikoissa, kuten köyhänhuoneissa, koska niissä asui paljon väkeä erittäin kylmien säiden vuoksi ja taudit, kuten lavantauti, pääsivät ahtaissa tiloissa hyvin leviämään. Monille lukijoille ovat varmaan tuttuja myös kansan syvien rivien muistelut ja kertomat siitä, että kaikki eivät suinkaan kuolleet tautien ja nälän yhteisvaikutuksiin, vaan jotkut saattoivat menehtyä myös siihen, että saivat vihdoin syödäkseen, koska sitä ei monen nälkiintyneen heikentynyt terveys enää kestänyt. Ei tarvitse vieläkään muuta kuin avaa media iltauutisten aikaan, niin tämä sama asia on edessä tänäkin päivänä jollain kolkalla maailmaa, myös Euroopassa. Mitä voitaisiin yhdessä tehdä, että maailman rahojen jakaminen olisi oikeudenmukaisempaa ja elämän edellytykset mahdollistavaa niin, että edes purtavaa riittäisi kaikille? Tämä alkaa olla nykyisen ilmaston lämpenemisen aiheuttamien muutosten kannalta melkoisen akuutti asia.

Runon hetteikössä

Suomenruotsalaisen runoilija Tua Forrström (s. 1947) on monilla tavoin jo aiemmin palkittu ja tunnustusta saanut taiteilija, jonka tuotantoa on käännetty useille eurooppalaisille kielille. Hän on voittanut muiden muassa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1998 ja Ruotsin Akatemian Bellman-palkinnon vuonna 2003. Tässä luettiin Forrströmin ajatuksille laajasti tilaa antavista runokokoelmista kaksi; Lokakuun iltana soudin järvelle (En kväll i oktober rodde jag ut på sjön, 2012, suomennos Caj Westerberg) ja Merkintöjä (Anteckningar, 2018, suomennos Jyrki Kiiskinen).

Klassista runoutta lukiessa on yleensä sellainen näppituntuma, että suurin piirtein peräkammarijärjellä ymmärtää, mitä runoilija on tekstillään halunnut sanoa; impressiot ovat jollain tapaa ennestään tuttuja ja yhdessä jaettuja. Modernia runoa lukiessaan sitä vastoin joutuu usein höttösuolle ja pitkospuille pinnistämään aivojaan ja miettimään, millä tavalla runoa parhaiten lähestyisi.

Herää monenlaisia kysymyksiä. Pitääkö modernia runoa osata tulkita ja analysoida voidakseen nauttia siitä? Onko tiedettävä kaikki ne viittaukset ja tasot, joita runo sisältää, vaikka se ei monilta osin aukeaisikaan lukijalleen? Voiko runosta saada irti jotain, jos ymmärtää ja sisäistää runosta vaikkapa vain yhden säkeen? Luottaako siihen, kuten muussakin kirjallisuudessa, että tulkinta syntyy lukijan päässä ja on hänelle kuitenkin aina ainutkertainen kokemus? Oli miten oli, tässä jaetaan nyt ilmainen runosuositus; jos on niin väsynyt töistä tai mistä tahansa, että ei jaksa enää tarttua edes siihen pöydän nurkalla olevaan mainoslehtiseen, kannattaa istahtaa hetkeksi, rauhoittua, ja yrittää lukea yksi mieluinen, lyhyt runo ja antaa sen virrata aivoihin ihmeitä odottamatta. Runolla ja sen luomalla kuvastolla on joskus salaperäinen kyky ruokkia uupunutta mieltä jo ihan avaruutensa ja tiivistyneiden ajatustensa voimalla.

Kuu ja Bää

Iki-ihana kirjailija Aulikki Oksanen on monipuolisesti taitava tekstintekijä, kuvittaja, myös näyttelijä. Hän on kirjoittanut romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja, lastenkirjoja ja mitä vielä muuta, eli tekstiä laidasta laitaan. Moni tuntee ehkä parhaiten Oksasen laajan runo- ja laulutuotannon, ja niistä klassikoiksi muodostuneet laulut, kuten Sinua, sinua rakastan, Kenen joukoissa seisot, Kuka kertoisi minulle, Laulu siirtotyöläisestä, Puhu minulle rakkaudesta vain joitakin mainiten.

Lastenkirja Kuu ja Bää riimittelee Oksasen sanoin ja omintakeisesti kuvitettuna eteemme Bään, pikku vuonan, joka hortoilee yöllä metsässä melko huolettomasti, kuten lapsukaisten tapana on. Kuu on kadottanut hampaansa, Bää auttavaisena lähtee etsimään sitä pimeässä ja törmääkin yllätykseen. Kun Bää on auttanut Kuuta, niin Kuukin vuorostaan sitten auttaa pikku ystäväänsä, ja kuten lastenkirjaan kuuluukin, loppu on onnellinen.

Laulurastas

Metsässä yövyn, en nukkua millään / vois.  Miten tuoksuukaan vanamo!

Yön ylilukkari lehterillään / - laulurastas - on latvassa jo.

Kuulisin nyt, jos neulanen putois, / taivaalla hattara liikahtais.

Jos hämähäkki verkkoa kutois, / kaiun kai se jo liikkeelle sais - .

Nyt!  Näki kaiken hiljenneen / rastas ja viritti säveleen.

Ylitse maailman suuren kehdon / helähti kirkkaana huilusta sen

värisevän metsän ja lammen ja lehdon / puhtaus ihmeellinen.

Unto Kupiainen, Laulurastas

Claes Andersson (1937-2019)

Sisäisen orvon viisaus

Erikoislääkäri ja terapeutti Simo Kuurne ja hänen tyttärensä sosiologi, sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti Kaisa Kuurne ovat kirjoittaneet yhdessä mielenkiintoisen teoksen Sisäisen orvon viisaus – Kuinka löydän kotiin (2018). 

Kirjassa kuvataan kunkin yksilön oman tarinan kipeimpien asioiden aiheuttamia hylkäämisen ja erillisyyden kokemuksia sisäiseksi orvoksi. Kyse on ihmisen eksistentiaalisesta erillisyydestä, joka tulee siitä, että olemme niin syvästi riippuvaisia toisista ihmisistä.  Kirjoittajat toteavat esipuheessaan, että ”ihmisen osa on jäädä joltain osin osattomaksi”.

”Maailman epätäydellisyys ja lapsuuden vajavaiset suhteet jättävät meidät joiltain osin aina yksin. Jokin osa todellista itseä on jäänyt pimentoon, näkymättömäksi tai tullut torjutuksi. Tuo tunnistamatta jäänyt osa kulkee mukanamme kuin varjo.”

Kirjassa puhutaan niin kutsutuista ’onnenohjelmista’, joiden avulla jo pieni lapsi oppii toimimaan tavoilla, joilla voi selviytyä saadakseen omat tarpeensa tyydytettyä. Turvatussa tilassa sisäinen orpo ja onnenohjelmat tukevat toisiaan; vaikkapa lapsen ja häntä hoitavan aikuisen keskeinen rakastava kontakti ja kommunikaatio ilmentävät sellaista tilannetta. Kuitenkin elämässä käy usein niin, että myöhemmät kriisit muuttavat elämää niin, että tällaiset jo lapsena sisäistetyt onnenohjelmat eivät enää toimikaan, vaan ne murtuvat paineiden alla. Usein samanlaisia kokemuksia omaavat ihmiset tunnistavat tällaiset kokemukset toisissaan.

Lukemisen lisäksi teosta voi käyttää myös tekemällä siinä opastettuja erilaisia harjoituksia, joiden avulla voi työstää omakohtaisesti tätä dynamiikkaa itsessään.

Kirjoittajat sanovat, että ”sisäisen orvon viisautta on kyky nähdä pieni, heikko ja häpeällinen itsessä ja sallia niiden olla. Se on tähän hetkeen pysähtymistä tavalla, jota onnenohjelmat eivät määrittele.” On siis mahdollista oppia kohtelemaan omaa itseä myötätuntoisesti ja ymmärtävästi ja luoda uusia, kestäviä toimintamalleja ja yhteyksiä toisten ihmisten kanssa.

”Kukaan ei vajavaisessa maailmassa voi saada kaikkea tarvitsemaansa yhteyttä, hoivaa ja rakkautta, mutta hyväksymällä ja kohtaamalla itsesi ja toiset vajavaisina olentoina istutat siemenen sisäisen orvon viisaudelle.”

Kaikki on mahdollista

Heti edellisen teoksen Lucy Bartonin lukemisen jälkeen oli melkein pakko tarttua Elisabeth Stroutin uusimpaan, tänä vuonna suomennettuun teokseen Kaikki on mahdollista (Anything is Possible). Ja yllärin pylläri; teos jatkaa edellisen kirjan Lucy Bartonin tarinaa, mutta nyt kotiseudulla Lucyn lapsuuden ja nuoruuden aikana asuneiden ihmisten näkökulmasta ja pari vuosikymmentä myöhemmin. Teoksen on suomentanut Kristiina Rikman.

Lucynkin lapsuusperheen erilaisuus tulee henkilöiden kertomana esiin, mutta ennen kaikkea kertojat tuovat uusia näkökulmia sekä omaan elämäntarinaansa että niiden naapureiden elämään, joita aiemmassakin kirjassa kohdattiin. Alkaa vaikuttaa siltä, että josko se Lucyn lapsuusperhe nyt muihin verrattuna niin täysin kummallinen olikaan, kun saa tietää, mitä muissakin perheissä samaan aikaan tapahtui ja millaisten tragedioiden ja vastuksien keskellä ihmiset elivät. Jotkut kirjan kertojista ovat myös kuulleet, että kotimaisemissa lapsena asunut Lucy on kirjoittanut muistelmateoksen lapsuudestaan ja joku lukeekin sen. Mitenkä tästä teoksesta tuleekin jollain tapaa mieleen Edgar Lee Mastersin klassikko Spoon River antologia (suom. Arvo Turtiainen, 1915), jossa hautakiviin kaiverrettujen nimien takana olevat, aiemmin eläneet henkilöt saavat kertoa oman elämäntarinansa postuumina. Stroutin kirjan kertojat ovat kuitenkin vielä hengissä ja kohtuullisissa voimissaan.

Ja tarinoita riittää; on Tommy, jonka maitotila palaa poroksi yhtenä yönä, mutta joka selviää siitä, kun hän kokee sinä yönä tunteneensa korkeamman voiman kosketuksen, on ylipainosta kärsivä Patty, jolla on sairas, estynyt mies, sisar Linda ja dementikkoäiti; on Charlie, joka ei ole toipunut Vietnamin sodan koettelemuksista, on upporikas pariskunta, joka tirkistelee salaa heillä yöpyviä vieraita ja niin edelleen. Ja on myös Annie, joka lapsuudessa rakastaa metsissä vaeltelua ja löytää myöhemmin teatterin elämäänsä. Kaikilla kertojilla on taustansa, ja kun jokainen kertoo jotain myös toisistaan, muodostuu monenkirjava mosaiikki, jossa värikkäät, elämänmakuiset, mutta tuskaakin tuottaneet palaset loksahtelevat oikeille paikoilleen. Kirjailijalta löytyy ymmärrystä sekä niille, jotka ovat jääneet että niille, jotka ovat lähteneet.

”Ja hetken Annie mietti, etteivät hänen veljensä ja sisarensa, hyvät, vastuuntuntoiset, kunnialliset, oikeamieliset, olleet ikinä kokeneet intohimoa, joka pani ihmisen riskeeraamaan kaiken, vaarantamaan päättömästi kaiken mikä oli heille rakasta – saadakseen olla lähellä sitä häikäisevää auringon säihkettä, joka jotenkin niinä hetkinä tuntui jättävän maan taakseen.”

Nimeni on Lucy Barton

Nimeni on Lucy Barton (My Name is Lucy Barton) on jenkkiläisen, juristin koulutuksen saaneen Elisabeth Stroutin (s.1956) romaani, joka kertoo Lucy Barton -nimisestä naisesta ja tämän elämästä. Suomentaja on Kristiina Rikman, jolla on jo ennestään pitkä meriittilista tunnettujen kirjailijoiden palkittuna kääntäjänä. Strout on kirjoittanut myös teoksen Olive Kitteridge, josta kirjailija jo aiemmin voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon. Olive Kitteridge nähtiin Suomessa myös TV-elokuvana, jonka pääosassa oli nihkeän vaikuttava näyttelijä  Frances McDormand (KT 27.06.2016).

Kirjan kertoja Lucy Barton on joutunut 1980-luvulla newyorkilaiseen sairaalaan moneksi viikoksi vaivojensa vuoksi. Mies ja lapset, kaksi pientä tytärtä, pääsevät katsomaan häntä vain harvoin, mutta yllättäen vuoteen jalkopäähän ilmestyykin toiselta puolen maata Lucyn äiti, jota Lucy on tavannut hyvin harvoin sen jälkeen, kun hän lähti kotoaan. Sairaalassa ollessaan äiti kertoilee tyttärelleen lapsuuskylän henkilöistä, mutta samalla hän tulee kertoneeksi myös heidän omasta elämästään, jonka raskaat vaiheet Lucy näkee nyt uudelleen, aikuisen silmin. Tyttären ja äidin välillä on menneisyydestä kumpuavia jännitteitä, mutta myös läheisyyttä, jonka yhteydessä on mahdollista saada menneistä tapahtumista toisenlaisia, korvaavia kokemuksia.

Lucyn lapsuusperhe asui syrjäisellä maaseudulla muiden kyläläisten vieroksumana, koska he olivat omituisia, köyhiä ja asuivat isosedän talon viereisessä autotallissa, kunnes setä kuoli ja he pystyivät muuttamaan sedän taloon. Lucyllä oli isoveli ja isosisko, jotka jäivät kotiseudulleen Lucyn lähtiessä sieltä pois. Yli kolmekymppinen isoveli on nykyisellään hieman toisenlainen; hän asuu edelleen vanhempiensa kanssa, ei käy töissä, mutta hän on usein naapurin navetassa ja ”viettää yön aina sen eläimen luona, joka seuraavana päivänä teurastetaan”. Lähes saman ikäinen sisarkin asuu lähistöllä miehensä ja viiden lapsensa kanssa. Lucy löytää varhain koulunsa kirjaston ja pakenee kylmyyttä ja niukkaa lapsuuttaan tarinoiden maailmaan. Hän onnistuu pääsemään ahkeruutensa avulla collegeen ja sen jälkeen maailmalle. Hän käy kirjoituskursseja ja yrittää muistaa, mitä kurssin opettaja on heille painottanut:

”Teillä on vain yksi tarina”, hän oli sanonut. “Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne, teillä on vain se yksi.”

”Jos tarinassasi on heikko kohta, käy kiinni rohkeasti, ota se hampaisiisi ja ravista, ennen kuin lukija huomaa. Sillä tavoin osoitat arvovaltasi…”

Kirjailijana Strout on opetellut katsomaan ihmisiä tarkasti ja sillä silmällä, että pystyy kuvaamaan uskottavasti erityisesti kaiken sen, mitä hänen tarinoidensa ihmiset jättävät kertomatta. Se oli myös Olive Kitteridgen vahvuus; se, mitä ei ääneen sanota, pullistuu kuin väkisin rivien välistä lukijan tietoisuuteen.

Ellen Thesleffiä HAMissa

Helsingin kaupungin taidemuseossa HAMissa on 26.4.2019-26.1.2020 esillä taidemaalari Ellen Thesleffin (1869-1954) keskeistä tuotantoa. Thesleff oli kosmopoliitti ja tiesi jo varhain oman taiteilijan kutsumuksensa. Hän oli ystävystynyt myös aikalaisensa taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schaumanin (1877-1979) kanssa (KT 21.05.2019). Thesleffin näyttelyn on kuratoinut taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck, joka on aiemmin kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide (2017).

Helsingin Sanomien tuoreessa artikkelissa kuvataan tuntemuksia, joita syntyi, kun entinen taideväärentäjä, Ellen Thesleffin maalauksia jäljentänyt, mutta nykyisin omalla nimellään maalaava taiteilija Veli Seppä vietiin katsomaan Thesleffin maalauksia. Seppä ihastelee artikkelissa taiteilijan jo nuorella iällään hallitsemaa teknistä taitavuutta, värien käyttöä ja hänen ehdotonta vapauttaan taiteilijana (HS 07.07.2019).

Kaiku, 1891

Maisema, 1912

Juhannus, 1906

Ikaros, 1940-luvun loppu

Eiskaa, runua ja suwea 6.7.

Hän kulkevi kuin yli kukkien, / hän käy kuni sävelten siivin,

niin norjana notkuvi varsi sen, / kun vastahan vaiti mä hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa / ja soi minun soittoni täällä,

sinis laulujen laineilla käydä hän saa / ja kulkea kukkien päällä!                              

                                       Eino Leino, Hämärissä-sikermä, runo 7

Kas, hiihti Paltaniemen poika jäällä, / ja oli usein runokkaalla päällä, / niin että suolsi lyriikat ja virret, / ja ohess' muun hän nosti virren hirret / noin soimaan Suomen kansan kuultaviksi.

Tok’ oli Eino retkuss’ Onervaan / ja moneen muuhun naiseen nauravaan / ja Aino Kallaksenkin tunsi hyvin, / lie heillä ollut yhteishenki syvin. / Mut ei vain saanut ketään heistä kumppaniksi.

Vaan Leinon Eino kertoi meille / sankkaan tunneviitaan eksyneille / sen, mitä tarkoittaa, / kun oikeasti rakastaa. / Vaikk’ itse yksinään hän laahusteli teillä.

Hän sanoiks' puki jäyhän kansan mielen / ja soinnukkaaksi taikoi suomen kielen / niin että lyyrisyyteen taipui se / ja sanat aukes' eri tunteille. /  Syy suuri arvostukseen on siis meillä.

Hän meille sulosoinnut lahjaks' antoi / ja runoilijan taakan loppuun kantoi. /  Nyt suuri kiitos Eiska lahjastasi! / Et enempää ois voinut tehdä aikanasi. / Et kompastunut varsiin lillukan!

Kun tarttuu kirjaan suuren taitajan, / on niin kuin näkis' valon suuremman / ja katsoa voi suuntaa uutta / ja ympärille tulee avaruutta / ja helpommin voi hyväksyä tulevan. (6.7.2015 Kirjatimpuri)

Eino Leinon ja Runon ja suven päivä 6.7.

Eino Leino, Elämän koreus, 1915

Koti-ikävän laulut

Kanadan lahja maailmalle eli kirjailija ja muusikko Emma Hooper on kirjoittanut jälleen uuden romaanin Koti-ikävän laulut (Our Homesick Songs, 2019), joka jatkaa hänen syntymailleen sijoittuvien mytologisten tarinoiden kertomusta. Jo edellinen teos Etta ja Otto ja Russell ja James (KT 10.06.2015) antoi osviittaa Hooperin kirjailijanlaadusta, joka liikkuu realismin ja mystiikan välimaisemissa. Kirjan on suomentanut Satu Karhulahti.

Nuoren Finn Connorin perhe, isä Aidan, äiti Martha ja isosisko Cora ovat niitä harvoja viimeisiä perheitä, jotka asuvat Kanadan syrjäseudulla pienessä kalastajakylässä, jolla ei ole tulevaisuutta. Muut asukkaat ovat jo lähteneet ansioiden perään, koska vesissä ei ole enää saalistettavaa. Isä ja äiti käyvät jo vuorotellen töissä muualla lentomatkan päässä, mutta koko perhe toivoo, että tapahtuisi jokin ihme, niin että kalat palaisivat lähitienoolle ja kalastaminen alkaisi kannattaa. Finn yrittää kuumeisesti keksiä keinon, jolla hän saisi kalat ja sitä myöden asukkaat palaamaan takaisin kotiin. Takaumina kerrotaan myös Aidanin ja Marthan nuoruudesta, johon liittyi paljon vanhoja uskomuksia.

”Älä, äiti sanoi. Älä enää ikinä, ikinä, ikinä älä enää ikinä kadota ainuttakaan sulkaa. Äiti otti jotain hameensa taskusta. Jotain mustaa, Ja pehmeää. Myrskykeijun sulan. Hän meni ovelle, varmisti että Aidan näki hänet, katseli häntä, ja pani sulan Aidanin takin taskuun. Sitten hän palasi sängyn viereen, veti Aidanin tiukasti syliinsä ja painoi suukon poikansa päälaelle. Älä enää ikinä, hän sanoi. Ikinä, ikinä, ikinä.”

Cora alkaa sisustaa kylän tyhjilleen jääneitä taloja eri maiden nimillä ja kerää niihin aineistoa kylän joutilaaksi jääneestä kirjastolaivasta. Finn käy soittotunneilla kylässä sitkeästi sinnittelevän rouva Callaghanin luona ja opettelee soittamaan hanurillaan perinteisiä jigejä, reelejä ja laulusävelmiä, joita merimiehet ja paikkakunnalle jääneet karkurit lauloivat ikävissään.

”- Lauloiko karkurit ja kapteenit sanoja lauluja, joita me soitetaan? - Enimmäkseen. - Me siis opetellaan koti-ikävän lauluja? - Kaikki laulut on koti-ikävän lauluja. - Onko iloisetkin? - Etenkin iloiset.”

Muutoksen tuulet puhaltavat vääjäämättä ja vaikuttavat perheen sekä sisäiseen että ulkoiseen elämään. Teos kuvaa lämpimästi menneen ajan nostalgiaa ja sitä, miten ihmisten on sopeuduttava ajan tuomiin haasteisiin. Hengissä on jokaisen pysyttävä ja menneestä ajasta muistoksi jäävät vain syvää kaipausta huokuvat koti-ikävän laulut.

Vanhapiika ja Wanhapiika

Ruotsalaisen viisikymppisen kirjailijan Malin Lindrothin omaelämäkerrallinen kertomus Vanhapiika – Tahattomasti yksinäisen tarina (Nuckan, 2019, suom. Hannimari Heino) on ratkirehellinen kuvaus naimattomasta naisesta, joka yrittää löytää oman arvonsa ja paikkansa parisuhteiden ja perhearvojen läpäisemässä yhteiskunnassa. Hän hakee uutta määritystä itselleen ja olemassa ololleen, kun hän ei enää tunne olevansa ainakaan karikatyyrimäinen entisaikojen estynyt ja rajoittunut vanhapiika. Onko hän sinkku, yksin asuva, 1990-luvun Bridget Jones - tyyppi, vai 2000-luvun Sinkkuelämää-sarjan Carrie? Mikään lukuisista määritelmistä ei tunnu loksahtavan hänen kohdallaan paikoilleen. Lähinnä oikea tuntuu olevan vastaus, että ”moderni vanhapiika on vasten tahtoaan vailla kumppania elävä”.

Lindroth tuo konkreettisella tavalla esiin kaikki ne torjunnan muodot, aiheeseen liittyvät ajattelemattomat tölväisyt ja eit, jotka hän on elämänsä aikana saanut osakseen. Hän kysyykin: mikä vanhassapiiassa on niin kovin provosoivaa? ja vastaa, että tämän hahmossa kiteytyy nykyajan pelkojen koko kuvasto eli yksinäisyys, vanhuus, lapsettomuus, Se Joka Ei Saa Mitään ja kaiken kukkuraksi vieläpä huono maku.

Kirjailija pyrkii kuitenkin pääsemään eroon näistä ikävistä leimoista ja miettii, että kun hän summaa elämäänsä, hän saa kiittää monista elämänsä asioista juuri yksinäisyyttä, joka hänelle on mahdollistunut. Vanhapiikuus ”ei ole kuin toinen iho, vaan saappaat, joissa seisoa”. Kun hän kutsuu itseään vanhaksipiiaksi, hän ei vihkiydy yksinäisyyteen, vaan tunnustaa vain oman historiansa, ja se on ihan eri asia; se on tietoista rehellisyyttä. Se päästää hänet vapaaksi kulttuurisista kertomuksista, joita parisuhteessakin olevat mielellään toistelevat ja jotka asettavat ihmiset mielellään liian pieniin lokeroihin. Minkähän takia?

Ihan vertailun vuoksi luettiin kirjaston kirjavarastosta Suoma Taran vuonna 1930 kirjoittama fiktiivinen teos Vanhapiika, joka kertoo vuoteen 1919 sijoittuvan tarinan nuoresta ja naimattomasta, 25-vuotiaasta Laura Törnestä. Törne on kotoisin köyhistä oloista, hän on orpo ja asuu ystävänsä ja tämän miehen luona alivuokralaisena kaupungissa, jossa on työssä lakitoimistossa.  Toimiston naiset ovat töissä vain odottamassa sopivaa sulhasehdokasta, joka tarjoaisi heille mahdollisuuden vapautua työelämästä. Lauran tilanne on toinen; hänelle järjestetään työpaikalla jo juhlatilaisuus sen vuoksi, että hän siirtyy 25-vuotispäivänä vanhojenpiikojen joukkoon ja sen myötä mahdollisuudet avioitua heikkenevät.

Törnelle tarjoutuu tilaisuus mennä viettämään lomaa toisen ystävänsä, varakkaan Kirstin kotiin maaseudulle, jossa hän tapaa useita mahdollisia hyvissä asemissa olevia sulhasehdokkaita. Toinen toisensa jälkeen mahdollisuudet hupenevat Törnen huomatessa, että hänen tunteensa eivät saavuta vastakaikua ja että monet ehdokkaista pelaavat varman päälle ja valitsevat kumppaninsa sen perusteella. Lopulta realistinen todellisuus voittaa ja Törne päätyy omaan ratkaisuunsa.

Mielenkiintoista on verrata molempien teosten naiskuvaa toisiinsa; miten valtavasti asiat ja olosuhteet ovat sadassa vuodessa naisten ja erityisesti Lindrothin aikuisiän aikana muuttuneet. Lähes kaikillle tarjolla olevan koulutuksen tuoma tasa-arvo ja oikeudet ovat mahdollistaneet sen, että riippuvuus parisuhteesta tai kumppanin tuloista ja asemasta ei enää vaikuta niin voimakkaasti naisten onnistumiseen ja menestykseen elämässä, vaan nainen voi valita joko uran tai perhe-elämän välillä tai joskus jopa valita ne molemmat. Perheen perustaminen ja lasten hankkiminen onnistuu myös ilman parisuhdetta, vaikka se mahdollisuus onkin vielä aika tuore asia ja vaatii rohkeutta.

Ihan kuriositeetin vuoksi kannattaa muistaa, että muita 3-6 prosenttia korkeampi vanhanpojan- ja vanhanpiianvero – jota yli 24-vuotiaat naimattomat naiset ja miehet joutuivat maksamaan Suomessa vuodesta 1935 - lakkautettiin vasta vuonna 1975.