Eeva on lähtenyt kotikylältään vuosia sitten ja on nyt palaamassa – jäädäkseenkö, sitä ei tiedetä. Jotain ratkaisevaa ja pelottavaa on tapahtunut aiemmin ennen hänen lähtöään, joka hänet on saanut liikkeelle. Nyt Eeva palaa kotiin, jonne hänen vielä elossa oleva isäpuolensa Eino ja velipuolensa nuori Alarik tulevat häntä noutamaan virtaavan ja suuren joen yli veneellään. Äiti on juuri kuollut ja hänen hautajaisensa ovat edessä. Tästä lähtee liikkeelle synkkä tarina, jossa kertomuksen Eevan aiemmin kokemat, takaumina kuvatut kauhut on kirjan lopulla lunastettava.
”Alarikin varjo lankeaa veteen, ja samalla näen joen yllä äitini silhuetin. Veri alkaa kihistä kehossani, sydämen lyönnin muuttuvat tiheiksi. Olen yhtä aikaa pakokauhun partaalla ja valmiina hyökkäykseen.”
Kylän sadastaviidestäkymmenestä asukkaasta Eevan mielestä ainoa viaton ja suojeltava on vain Alarik. Kaikkia muita kohtaan Eevalla on kalavelkoja ja niitä hän on tänne palannut maksamaan. ”Me olema vetheen syntyhneitä, siksi meilä on siniset silmät, punaset hiukset ja taito pärjätä virrassa. Joskus meät olis saatettu pistää tulheen ja polttaa noitina ja se olis ollu aivan oikein meile ko met olema noitia”, on äiti joskus eläessään Eevalle kertonut.
Aiemmin kylässä on ollut tapana kesän lopussa polttaa vanhat veneet yhteisessä kokossa, kun kalojen pyyntikausi joella oli päättymässä. Nyt joesta ei saanut enää kalaa eikä lahonneita veneitäkään kukaan enää jaksanut polttaa. Kylällä on keksitty syyttää Eevan velipuolta Alarikia kalojen katoamisesta. Joki ja siinä oleva koski on myyttinen paikka; koskeen pudonnutta ei saanut pelastaa, sillä koski otti omansa; se tarvitsi uhrinsa, niin oli Eevakin isänsä lapsena menettänyt. Kylässä kesällä syntyvät lapset synnytettiin aina joella veneessä ja sillä aikaa muut perheenjäsenet odottivat rannalla. Kylän ihmiset uskoivat edelleen, että jos joelle annettaisiin uhri, kalat saattaisivat jälleen palata.
Akseli Heikkilän (s. 1984) esikoisromaani Veteen syntyneet on mystinen tarina, joka kertoo katkeran naisen kostosta, joka pahimmillaan on julmaakin julmempi. Heikkilän romaani tuo mieleen samoilta seutukunnilta kotoisin olleen Timo. K. Mukan teosten myyttisen maailmankuvan. Viha ja rakkaus, syyllisyys ja sovitus kulkevat käsi kädessä tässä karmaisevassa tarinassa.
