Kuuluisa, ikääntyvä näyttelijätär Irina Nikolajevna Arkadina (Maria Kuusiluoma), on rakastunut kirjailija Boris Aleksejevitš Trigoriniin (Jussi Lehtonen), joka taas ihastuu Nina Mihailovna Zaretšnajaan (Aksa Korttila), joka puolestaan on Irinan pojan, Konstantin Gavrilovitš Treplevin (Miro Lopperi), suuri rakkaus. Irinan poikaan Konstantiniin eli Kostjaan on rakastunut Maša (Emmi Parviainen), johon on rakastunut opettaja Semjon Semjonovitš Medvedenko (Mika Piispa). Taustalla hyörivät tarkkaavaisina lääkäri Jevgeni Sergejevitš Dorn (Esa-Matti Long) - olisiko ihan kirjailijan alter ego? - tilanhoitaja Ilja Afanasjevits Samrajev (Taisto Reimaluoto) ja hänen lääkäri Jevgeniin rakastunut vaimonsa Polina Andrejevna (Pirjo Määttä), joiden tytär Maša on. Pjotr Nikolajevitš Sorin, Irinan ikääntynyt veli (Vesa Vierikko) taas paljastaa ihastuneensa Ninaan.
Tässäpä Kansallisteatterin tarjoamaa ihmissuhdesoppaa suoraan 1800-luvulta ja miten ajantasaista edelleen! Lokki on Anton Tšehovin (1860-1904) neljästä kuuluisasta näytelmästä ensimmäinen, muut ovat Vanja-eno, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto, mistä myös Kolme sisarta on parhaillaan Kansallisteatterin ohjelmistossa. Näytelmän on aikoinaan suomentanut Jalo Kalima, ohjaus on Anne Rautiaisen. Lavastus, valot, äänet, puvut ja koreografia tukevat onnistuneesti näyttelijöiden laadukasta työtä ja teoksen sanomaa.
Niin, mikä se sanoma näin nykypäivän ihmisen kannalta sitten on? Päällimmäiseksi näytelmän teemaksi muodostuu ihmisten välinen kohtaamattomuus, joka saa osin julmiakin piirteitä. Henkilöt ovat jumiutuneet omiin ajatusrakennelmiinsa ja tunteisiinsa eivätkä juuri näe metsää puilta. Rakkautta pursuaa joka loukosta, mutta se suuntautuu traagisesti. Eletään haavemaailmassa, jossa kaikki on toisin kuin todellisessa elämässä. Irinan veli Pjotr mainitseekin itsestään kertoessaan, että hän olisi halunnut olla naimisissa ja kirjailija, mutta nyt hän on vanha ja hänestä voitaisiin kirjoittaa kertomus ”Ihminen joka tahtoi”. Kovasti muutkin henkilöt tahtoisivat vaikuttaa omaan elämäänsä, onni ei vain tahdo suosia pelkkää tahtomista. Toiminta helpottaa, sanoisi vanha kansa tässä kohtaa ja olisi oikeassa.
Kyse on myös taiteesta; kenellä on lupa olla taiteilija. Onko se kaavoihinsa kangistunut näyttelijätär, suitsutusta saanut keski-ikäinen kirjailija, viaton maalaistyttö, joka haaveilee teatterista, peräkammariinsa paennut nuori mies, joka rustailee dystooppisia aikaansa edellä olevia näytelmiä, joissa ei ole henkilöitä? Onko menestys tällä alalla ainoa mittari, joka tekee taiteilijan?
Nina käy näytelmän lopussa hyvästelemässä Kostjan tämän kotona Sorinin maatilalla ja hyväksyen omat, toistaiseksi keskinkertaiset näyttelijänkykynsä toteaa:
”Minä tiedän nyt ja ymmärrän, Kostja, että meidän työssämme – samantekevää, esiinnymmekö näyttämöllä tai kirjoitammeko – pääasia ei ole kunnia ja loiste, ei se, mistä olen haaveillut, vaan taito kärsiä. Tulee osata kantaa ristinsä ja uskoa. Minä uskon, eikä minuun enää koske niin kipeästi, ja kun minä ajattelen kutsumustani, niin en pelkää elämää.”
