Hallin Janne ja muita kuuluisuuksia

Suomen maakuntien historioista löytyy monia mielenkiintoisia hahmoja, jotka ovat kirvoittaneet usein myös taiteilijoiden mielikuvituksen liikkeelle. Yksi heistä on Kuorevedeltä Hallin Janne, josta on kerrottu monenlaisia tarinoita, samalta suunnalta on kotoisin myös kuuluisa Jämsän äijäkin. Eino Leino on aikoinaan riimitellyt Hallin Jannen ja Mantan epäsuhtaisesta rakkaudesta seuraavanlaisen sikermän:

Rekilaulu taikka yksi surullinen tarina pappilan Mantasta ja Hallin Jannen uusista kulkusista

Hei, Hallin Jannen varsa se juoksi sitä Kuoreveden jäätä / ja pappilan Mantan hiukset on kammattu kahdelle puolen päätä.

Hei, Hallin Janne on hampuusi ja mittaa maailman rantaa, / pappilan Manta se jupparöijyssä vieraille kahvia kantaa.

Hallin Janne se hoilottaa ja jalka on ulkona reestä, / pappilan Manta se punastua voi Hallin Jannenkin eestä.

Pappilan Manta se punastelee, kun Hallin Janne hoilaa: / ”Ja et sinä turhassa istu tyttö, kun istut polvilla noilla!”

Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi. / Hallin Janne se kaupungista ne kulkuset uudet tuopi.

Hei, Hallin Janne se ajelee sen Mantansa ikkunan alla. / Elämänlanka ja palsami kasvaa Mantan ikkunalla.

Hei, Hallin Janne se helistää niitä herrain kulkusia. / Pappilan Manta se kuuntelee ja vinkuvan luuli sian.

Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski. / Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin Janne se hoilottaa, että ”Tule sinä tyttö rekeen!” / Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen.

Silloin se katkesi palsamipuu ja Manta oli pahoillansa. / Janne se hoilasi: ”Kuinkapa lie sen elämänlangankin kanssa!”

Ja Hallin Janne se hoilottaa ja Hallin Janne se juopi. / Pappilan Manta se katsehensa niin kauniisti alas luopi.

Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa. / Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa:

”Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu ja laulu kuin elämänlanka! – / Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?”

Eino Leino: Rekilaulu, Sata ja yksi laulua (1898)

Banksy, Leinonen, Tuori ja klassikot Mäntässä

Mentiinpä ihan kokeeksi heti aamusta Serlachiuksen Mäntän taidemuseo Göstan paviljongin eteen seisoskelemaan, josko päästäisiin katsomaan Banksy, A visual protest -näyttelyä, koska netistä varattavat liput oli jo aika päiviä sitten jaettu loppuun. Ja onnistuihan se jonottamalla eikä tarvinnut kauankaan seisoa. Kannattaa siis yrittää sisään pääsyä silläkin tavalla, jos haluaa nähdä tämän kuuluisan graffititaiteilijan töitä ja vielä runsaasti samassa paikassa; yli sata teosta ja Banksyn urasta kertovaa muutakin esineistöä. Näyttelyn on kuratoinut Gianni Mercurio ja se on avoinna 10. lokakuuta 2021 saakka.

Banksy on tuntematon tekijä, kukaan ei kai tarkkaan tiedä tekijän henkilöllisyyttä, tiedetään vain, että hän on Bristolista kotoisin ja hänen töitään ilmestyy joskus vain yhtäkkiä sinne tänne seiniin ja katujen varsille eri puolille maailmaa. Banksy käyttää töissään usein yllättäviä yhteyksiä ja hänen työnsä ovat yhteiskunnallisiin ilmiöihin kantaa ottavia. Taidemuseossa ei voinut kuvata Banksyn töitä, joten tässä yhteydessä niistä ei ole kuvia.

Paviljongissa on myös Jani Leinosen (s. 1978) lasimaalaustekniikoilla valmistettu tilateos Totuus – The Truth, jonka ääressä katsoja joutuu väkisinkin miettimään, millaisia jälkikuvia yritysmainonta aivokerroksiimme sysääkään.

Santeri Tuorin (s.1970) mielenkiintoisia puita ja pilviä kuvaavia valokuvateoksia pääsee katsomaan Göstan paviljonkiin 6. maaliskuuta 2022 saakka. Tämän näyttelyn on kuratoinut Tarja Talvitie.

Vanhassa taidemuseo Göstassa on esillä aina yhtä elähdyttäviä klassikoita, varsinkin nyt, kun vihdoin alkaa tunnelin päässä häämöttää kesän valoa pitkän ja pimeän koronatalven jälkeen. Tämän ripustuksen on suunnitellut Veikko Halmetoja.

Taidemuseo Göstan paviljonki, Mänttä-Vilppula

Marcus Collin (1882-1966): Kauppatorilta

Akseli Gallen-Kallela: (1865-1931): Probleemi (Symposion)

Jani Leinonen (s. 1978): Totuus - The Truth, osa tilateoksesta

Tulilintu

Tulilintu on paitsi Igor Stravinskyn säveltämä baletti, myös Tuomi Kariniemen kirjoittama esikoisromaani, jonka läpäisevänä juonena on kahden toisilleen melko vastakkaisen luonteen omaavan ihmisen parisuhde. Pasi on antropologi, joka on valinnut viipyilevän ammattinsa osin vastalauseena isänsä liiallisille vaatimuksille, Maarit taas liike-elämään suuntautunut uraohjus, jolle sukupuoli ei koskaan ole asettanut esteitä edetä työelämässä.

Työnään yliopistolla Pasi on alkanut tutkia hikikomoreita, japanilaisia nuoria aikuisia, jotka eivät halua poistua kotoaan eivätkä tavata ketään. He asuvat tavallisesti vanhempiensa ylläpitämänä lapsuudenkotinsa yhdessä huoneessa yksinään sieltä poistumatta, ja elävät omassa internetin ja pelien maailmassaan. Perhe yleensä häpeää tällaista tilannetta, mutta siitä ei mielellään puhuta ylläpidon edelleen jatkuessa.

Romaani elää Pasin ja Maaritin minä-kertojan energialla, samalla kun hikikomori-hahmoihin tutustuminen avaa omalla tavallaan rinnakkaistodellisuutta kuvaten läheisten ihmisten - kulttuurista riippumatta - kyvyttömyyttä nähdä perheenjäsentensä sisäistä maailmaa. Pasin yksinkertaisen ja mutkattoman elämän toive verrattuna Maaritin työelämän triumfeihin kriisiyttää parisuhteen, ja kumpikin valitsee pakotiensä tästä tilanteesta omalla tavallaan. Löytyykö yhteinen sävel vielä jostain?

Nyt kevät on!

Nyt kevät on

Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee. / Pikkulintu suruton laulelee: - Nyt kevät on! / Vuokko kaino kuvussaan, avaa silmät unestaan. / Kaunokukat hymyten nousee kasteniityllen.

Pursi kaunis kiikuttaa sorjasti sen soutajaa. / Maamies peltoon pehmeään kylvää kyntää siementään. / Lapset kukkakimpuillaan koristavat hiuksiaan. / Riemulaulu verraton kaikuvi: - Nyt kevät on!

                                                          Bellman Carl Michael, Solen glimmar blank och trind, suom. Olli Vuorinen

Viimeinkin Verta tihkuva ruusu

Olof Lagercrantzista

Olof Lagercrantzista puhuttiin Kirjatimpurissa 22. huhtikuuta tänä vuonna samassa yhteydessä, kun oli kyse ruotsalaisen Alex Schulmanin kirjoittamasta romaanista Polta nämä kirjeet, joka kertoi Schulmanin isovanhempien avioliitosta ja sitä varjostaneesta triangelidraamasta isoäidin ja Lagercrantzin ihastuttua syvästi toisiinsa.

Ruotsalainen Olof Lagercrantz (1911-2002) oli ammatiltaan toimittaja, monipuolinen kulttuuripersoona ja runoilija, jolta on ilmestynyt neljä runokokoelmaa: Den döda fågeln, Den enda sommaren, Dikter från mossen ja Linjer. Koska runoilijan isä oli osakkaana turveyhtiössä, perhe joutui asumaan suon tuntumassa ja siksi lapsuuden suomaisemalla oli suuri merkitys runoilijalle. Sairastuttuaan nuorena vakavasti hän päätyi hankkimaan itselleen kirjallisuuteen liittyvän ammatin. Lagercrantzin oheisten kokoelmien esittelyn ja runojen suomennokset on tehnyt Teuvo Littunen.

Kesäiltana suolla

Laskeutuu yö ylle tumman maan. / Mättäikkö usvaan jo vajoo. / Ruovikkoon sorsa käy nukkumaan / ja loistaen oksat hajoo. / Huuhkajat kuovin heräämään saa, / se tepastaa, kaulaansa ojentaa / suunnaten nokkansa kuuhun.

Vielä on lämmin ja lempeä maa / mutta kylmänä taivas kaartuu / hiustesi ylle ja niskasi taa, / pian kätesi ruohikkoon huurtuu, / ja niin kuin yöllinen eläin tuo / tikittää ranteessas, / aikaa juo / kello ikuisen kyltymätön.

Kello elon tai kuolon, tunnit se vie. / Kohta järvet taas tyhjyyttään päilyy. / Kuoveja kutsuu jo etelän tie, / enää kukinnot ohdakkeen säilyy. / Vielä syksyllä pysytkö lähelläin, / sinä muukalainen, rakas ystäväin, / joka hengität vierellä hiljaa?

Olof Lagercrantz, Kesäiltana suolla, Sommarkväll på mossen

Helluntai 23.5.

Tänä helluntaina ratsastetaankin vanhoilla viisauksilla ja lainataan Kirjatimpuria vuodelta 2016, kun nämä menneet viisaudet eivät ole kovin muuttuvaista sorttia:

Jos ei heilaa helluntaina, niin juhannuksena on jonoa, kertoo nykyinen viisaus. Vanha kansa taas toteaa, että - Jolla on heila helluntaina, sillä on lapsi laskiaisena. Perheen perustamisesta tässä yhteydessä vanha kansa ei tosin virka mitään, mutta se lieneekin kuriositeetti helluntaisen iloleikin rinnalla.

Vanha kansa tietää helluntaista monta muutakin suurta ja vielä suurempaa viisautta: - Kun on helle helluntaina, niin on pakkanen Paavalina, tai - Helluntai hempeimmillään, paarmat pahimmillaan, tai - Liiku likka helluntaina, juhannussa et jouva, tai - Kun ois aina kesä ja helluntai eikä koskaan talvi ja maanantai!

Larin-Kyösti on rikastuttanut suomalaista runoperinnettä erityisesti juhlapäivärunoillaan, jotka edelleen elävät kansan karttuisissa ja kurttuisissa käsissä tunnettuina lauluina. Seuraavassa jälleen yksi otos tämän varhaisen luontobongailijan tarkoista havainnoista, jotka Oskar Merikanto on tulkinnut musiikiksi:

”Ja nythän on taasen helluntai, kevät tautisen talven voitti. Pihatuomi jo eilen kukkaset sai, sitä saunan sirkkakin soitti. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on kukkien armain aika.

Sinitaivoja linnut kaiuttaa, rusopilvet soutavat vettä.  Vesiperhot, hyttyset piiriin saa ja mettiset etsivät mettä. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on laulun ja soiton aika.

Suru murtunut mullasta nousta voi. Kevät toiveen taimia kantaa. Elo pyytää, kutsuu, hurmaa ja soi, ja se lupaa onnea antaa. Nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on nuoruuden suuri aika.”

Nainen joka rakasti hyönteisiä

Seija Ahavan (s. 1974) neljäs romaani Nainen joka rakasti hyönteisiä pakottaa lukijansa polvilleen ja jopa ihan köntsälleenkin maaemon puoleen tutkimaan luonnon pienimpiä, tuskin silmillä nähtäviä eliöitä ja ötököitä, niiden syntymää, elämää ja elämän päättymistä.

Maria syntyy 1600-luvulla noitavainojen aikaan ja menettää varhaisessa vaiheessa oman isänsä. Isäpuoleksi Marialle tulee taidemaalari, joka antaa lahjakkaan tytön maalata ja piirtää vapaasti, myös isoäidin loitsut ja taiat jäävät lapsuudesta Marian mieleen. Tyttö kiinnostuu myös pienistä ötököistä ja hyönteisistä, kerää, tarkkailee ja piirtää niitä, vaikka läheiset eivät siitä aina pidäkään. Nuorena Maria avioituu isäpuolensa oppilaan kanssa ja synnyttää tälle kaksi lastakin, mutta hän huomaa pitävänsä hyönteisistä enemmän kuin ihmisistä. Luontoharrastuksensa vuoksi Mariaa aletaan myös väheksyä ja pilkata ja häntä pidetään omituisena.

Maria siirtyy vuosisadasta ja paikasta toiseen ja lukija Marian mukana. Marialla on maalaustarvikkeet, joilla hän elättää itsensä eri paikoissa, ja ehtymätön rakkaus ja mielenkiinto hyönteisiä kohtaan, joita Maria kukka-aiheiden lisäksi kuvaa edelleen. Muutot tapahtuvat Euroopassa maasta toiseen, kulttuurista toiseen ja lopulta Japanin kautta takaisin Eurooppaan, jolloin eletäänkin jo nykyaikaa.

Ahavalta on aiemmin ilmestynyt kolme romaania: Eksyneen muistikirja (2010), Taivaalta tippuvat asiat (2015) ja Ennen kuin mieheni katoaa (2017).

Ilja Repin Ateneumissa

Käytiinpä tutustumassa henkevään ja monikulttuuriseen slaavilaiseen sielunmaisemaan eikä tullut matkailu järin kalliiksi. Ateneumissa nimittäin on nähtävillä laaja taiteilija Ilja Repinin (1844-1930) näyttely 27.04.-29.08.2021 välisen ajan, joten hyvin vielä ennättää, jos ei ole aiemmin huomannut kyseistä tapahtumaa.

Esillä on yli 140 maalausta ja paperipohjaista teosta ja mukana on monia sellaisia tuttuja maalauksia, joita on voinut löytää joko eri gallerioista tai sitten vaikka taidekirjojen kuvista. Mukana ovat muiden muassa alla näkyvät taulut, ja muhkea liuta muita yhtä vaikuttavia. Ateneumin näyttelyn on kuratoinut intendentti Timo Huusko, ja Suomesta näyttely siirtyy syksyllä Pariisiin.

Nytpä alkaakin siis taas olla museokortille käyttöä, jippijaijaijai! Jos ikävästä ja kaikki taidemuseotkin sulkeneesta korona-ajasta pitäisi jotain hyvää keksiä, niin tähänkin näyttelyyn liput oli pitänyt varata etukäteen ja porukkaa päästettiin sisään vain tietty määrä kerrallaan. Se toi asiakkaille mukanaan sellaisen ylellisyyden, että saattoi rauhassa tutustua kaikkiin taideteoksiin, kun tungosta ei ollut lainkaan; taidemuseoillehan se ei pidemmän päälle lyö leiville ollenkaan.

Ilja Repin: Omakuva, (1877)

Ilja Repin: Volgan lautturit, (1870-1873)

Ilja Repin: Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille, (1880-1891)

Ilja Repin: Onkijatyttö, (1874)

Ilja Repin: Mikä vapaus, (1903)

Helatorstai, Kukan ja Flooran päivä 13.5.

Hanami-kukkatsunami parhaillaan Kukan päivänä 13.5.!

J. V. Snellmanin päivä 12.5.

Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) kuolemasta on kulunut tänä vuonna 140 vuotta. Kansallisfilosofi ja fennomaani Snellmanista puhuttaessa viitataan aina hänen suureen innostukseensa suomen kieleen ja suomalaisten omaan rahaan, markkaan.

Millaisia edellytyksiä menestyä omasivat sen ajan naiset? Snellmanin oma äiti Maria oli kuollut 34-vuotiaana vuonna 1814 lapsivuoteeseen kuudennetta lasta synnyttäessään, Snellmanin vaimo Johanna samoin 29-vuotiaana vuonna 1857.  Naisen tärkein rooli oli olla kodin hengetär ja synnyttää uusi sukupolvi. Minna Canthilta (1844-1897) puolestaan kuoli mies vuonna 1879 ja hänkin jäi seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi.

Suomen kielen riemulaulu

Niin kuin tuuli, joka hongistossa huokuu, / niin kuin heinä, joka heiluu, nuorna nuokuu, / niin kuin aalto, kun se loiskein rantaa kaulaa, / niin kuin leivo, kun se kevätvirttään laulaa / – niin soipi, huminoipi suomen kieli, / viiskielisen kantelomme kaiku!

Niin kun helmi, joka kuoressansa päilyy, / niin kuin aarre, joka suojassansa säilyy, / niin kuin kosken pauhanteissa paasikivi, / niin kuin taivahalla kiintotähtein rivi / – niin säilyy, säihkyy, kestää suomen kieli, / ei arvoltaan konsanaan se väisty!

Ilmari Kianto (1874 -1970), Suomen kielen riemulaulu, säv. Otto Kotilainen

Snellmanin markkojen nostalgiaa. Nyt ne ovat vain nippu paperia.

Hyvää äitienpäivää ja Eurooppa-päivää kans!

Kun joskus varjoon taivaltaa / ja loiste lämmin kaikkoaa, / niin äidin äänen jostain kaukaa kuulen.
Se lohduttaen lausuu näin; / oi, lapsein katso valoon päin, / sen loisteen huomaat ymmärtäen, käy hohde siivin myötätuuleen.
Kai joskus tuntuu elo tää, / jää aivan ilman sävelmää, / sä etsijälleen soinnut nää, / ne lapsein, löytävän sun luulen.

Niin kaukaa takaa tähtien, mua ohjaa ääni lämpöinen, / kai äidin silmät aina valvoo lastaan.
Kun maailmalla samoaa sua kenties joku rakastaa, / pois lähdet, tyhjyys palajaa. / On rakkaus äidin totta ainoastaan.

Äitini pienoinen, en sua mä nää, / mut säilyvää on rakkaus tää.
Se sieluun jää, pois katoaa yön musta maa, / sun muistos saa sen kirkastaa.

Niin kaukaa takaa tähtien, mua ohjaa ääni lämpöinen, / kai äidin silmät aina valvoo lastaan.
Kun maailmalla samoaa sua kenties joku rakastaa, / pois lähdet, tyhjyys palajaa. / On rakkaus äidin totta ainoastaan.

Äitini pienoinen, en sua mä nää, / mut säilyvää on rakkaus tää.
Se sieluun jää, pois katoaa yön musta maa, / sun muistos saa sen kirkastaa.
Unholaan et jää, et jää, sä äiti milloinkaan.

  Äiti, La Mama, suomennos Tuula Valkama

Kotilieden kansikuva vuodelta 1926.

Itsetuntemus ja työelämä

Marjo Pennosen uunituore työelämän opas Itsetuntemuksesta apua työhyvinvointiin vastuuttaa työhyvinvoinnista kaikkia siihen liittyviä tahoja, niin työnantajia, esimiehiä, työtovereita kuin itse työntekijöitäkin. Oppaan mukaan ei riitä, että itse työpaikka luo turvalliset ja hyvät olosuhteet työn tekemiselle, myös työntekijän on otettava vastuu omasta toiminnastaan. Kirja keskittyykin nimenomaan tähän oman vastuun ottamiseen ja yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa positiivisesti oman työnsä sisältöön.

Oppaassa puhutaan seuraavista isoista aihepiireistä: itsetuntemus, työhyvinvointi, terveys ja toimintakyky, osaaminen, arvot, asenteet ja motivaatio, johtaminen, työyhteisö ja työolot, persoonallisuus, itsetunto, ajatukset ja tunteet ja lopuksi neuvotaan myös keinoja kuormittavan tilanteen muuttamiseksi. Aihepiirien käsittelyn yhteydessä esitetään kysymyksiä, joita jokainen voi mielessään pohtia juuri tähän alueeseen liittyen.

Paljon on tässä teoksessa ennaltakin tuttua ja luettua, mutta onko sittenkin usein niin, että työelämän tuoksinassa tuppaavat monet oleelliset asiat unohtumaan ja sen vuoksi on ihan paikallaan lukea tällaisia oppaita silloin tällöin ihan palauttaakseen mieleen, mitä oikein olikaan tekemässä. Asiaa on lukea tällaisia oppaita siinäkin tapauksessa, jos huomaa, että työpaikalla ei näytä järjestyvän mahdollisuutta itse vaikuttaa omaan työhyvinvointiinsa; sellaisiakin työpaikkoja kun ikävä kyllä kuitenkin edelleen on. Näissä tapauksissa pohdinta voisi nostaa esiin ajatuksia vaikka jaloillaan äänestämisestä, jos sellainen on mahdollisuuksien ja maantieteen rajoissa.

Järjettömiä asioita

Saara Turusen kolmas romaani Järjettömiä asioita kertoo juuri siitä, mistä kirjan nimikin; asioista, jotka saattavat vaikuttaa aika lailla järjettömiltä, mutta siitä huolimatta ovat kertojalle totisinta totta.

Teos lähtee siitä, että minä-kertoja ihastuu ensin espanjan kieleen ja hankkiutuu opinnoissaan kansainväliseen vaihtoon Barcelonaan. Siellä hän tapaa miehen, johon oikopäätä ihastuu. Se on sitten menoa, vaikka mitään takeita parisuhteen kestävyydestä näin pitkän välimatkan kyseessä ollen ei olekaan. Kertoja palaakin jossain vaiheessa kotimaan ankeuteen, mutta joutuu seilaamaan Suomen ja Espanjan väliä yhä uudelleen ja uudelleen, sillä rakkaus ei kysele, miksi.

Eroakin yritetään, mutta siitä ei tule mitään. Suhteessa alkaa tapahtua syvenemistä monella eri tasolla; miehen sukulaiset tulevat tutuiksi, on perhepiiriin liittyviä asioita, jotka pakottavat osallistumaan ja ottamaan kantaa; alkaa sopeutuminen todellisuuteen, joka alussa vaikutti aika epämääräiseltä ja mahdottomalta.

Kirjan kertoja yrittää samalla paneutua kirjoittajantyöhönsä ja ymmärtää sen, mitä se vaatii:

”Alan hahmottaa karvaalla tavalla, ettei mitään sellaista uraa ole olemassakaan, johon olen uskonut ja kouluttautunut. Taiteen tekeminen vaatii ainoastaan sen, että sitä tehdään, puitteilla ei lopulta ole merkitystä. Ja kirjoittajan elämässä on se erikoinen puoli, että kun yksi työ tulee valmiiksi, joutuu taas aloittamaan alusta. Yhden työn tekeminen ei anna minkäänlaisia lupauksia seuraavan onnistumisesta tai edes siitä, että uutta saisi koskaan tehdyksi. Kirjoittaminen on sentyyppinen työ, jossa ei saa ylennystä, ei lomarahaa eikä ikälisää, vaikka kuinka monta sivua olisi tullut jo valmiiksi. Tulevaisuus siintää edessä aina yhtä tyhjänä ja uuden teoksen ainekset on löydyttävä juuri tuosta tyhjyydestä.”

Turusen aiemmin kirjoittamat romaanit Sivuhenkilö (KT 24.03.2018) ja Rakkaudenhirviö (KT 13.04.2016) käsittelevät periaatteessa samoja kysymyksiä kuin tämäkin; miten olla aidosti osallisena omassa elämässään ja samalla yrittää tehdä tästä todellisuudesta luovaa työtä, joka taas omalta osaltaan vaatisi välimatkan pitämistä. Tyylilajina tällainen ”kerronpa, mitä minulle tapahtuu ja mitä tunnen” on vaativa ja raskas laji. Lukijalle saattaa tulla jopa käsitys siitä, että kirjoittaja on yhtä kuin hänen kertojansa, johon ansaan ei kannata langeta. Kirjailijalla on kuitenkin aina oma yksityinen maailmansa, jonne lukijalla ei ole asiaa, ja se on sekä kirjoittajan että lukijan pelastus.

Vanha kevätlaulu, Walpuria 1.5.!

Murheesi suista, ilmasta puista soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa! Kas virta vielä tanssiipi tiellä, päin merta mennen noin vaahtoaa! Nyt rintaraukka riemusta lyö, jäi kauas taakse talvemme yö! Murheesi suista, ilmasta, puista soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa!

Muistoissa mulla, - myös ehkä sulla, - lie musta häivä, kaikk´unholaan! Loukkoon jo huolet, pois varjopuolet, aurinko armas luo loistoaan! Nuoruutta soipi viidat ja haat, nuoruutta niissä itsekin saat! Siis riemumiellä laula sä siellä; nuoruus on suurin lahjoista maan!

              Martti Korpilahti, Vanha kevätlaulu, ruotsalainen kansansävelmä

Kansallinen veteraanipäivä 27.4.

Ken lukee heidän hikensä ja päivätyönsä vaivat? / He osaksensa kylvön sai, kun lapset heelmän saivat, / he ojat soihin kaivaneet on syvään, / ja kussa heidän lapsensa nyt kulkee valtateitä, / he kirves käessä kulkeneet on paljon ennen meitä, / ja luottain lasten huomispäivään hyvään.

He ajan tullen nukkuneet on tyynesti ja hiljaa, / nyt kasvaa heidän haudoillansa teräisätä viljaa, / ja lapsillaan on leppeämpi huomen. / Ja valon juovat taivahalla nousee ajan yöstä, / ja kauniin hengen laihot itää isiemme työstä. / Tää tarina on nousennasta Suomen.

V. A. Koskenniemi, Isäin ääni, säv. Heino Kaski

Pohjan satakieli

Se lauloi illasta puoliyöhön, / ja taas, kun leimahti koilliseen / uus liekki uusine toiveineen, /
se heräsi, laulaja, laulajan työhön / ja oksalla nuoren omenapuun / koko suvisen kuun / se sepitti säkeitä armaalleen.

Yli perunamaan, läpi ikkunain / se laulu helisi, helisi vain, / ei näkynyt laulajaa. /
Satakieli se on! minä julistin. / He nauroivat, isä ja äitikin: / Voi lapsi parka, ei koskaan saa / piha tämmöinen sellaista kunniaa: / mikä lienee pesätön peipponen!

Olin onneton, puolesta laulun sen / vain itkua vailla, kun häveten / pojansilmin uhmasta liekehtivin / ulos tölmäsin hullussa hurmiossa / ja hiivin suojassa pensasrivin / kuin kissa syvässä ruohikossa /
ja, laulajan kunnian tähden / kiven sieppasin maasta ja - osuipas! /
Miten onkaan Jumala avulias / ja altis luodun mieli. /

Minä onnekas / sain todistaa kaikkien nähden: /
se oli satakieli.

Lauri Viita, Pohjan satakieli, Käppyräinen (1954)

Polta nämä kirjeet

Sattuipa kouraan aikaisempikin ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) teos Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev), josta mainittiin aiemmin tässä kuussa Schulmanin Eloonjääneet-teoksen arvioinnissa. Schulman on kuvannut useissa kirjoissaan perheenjäsenten välisiä suhteita, ja nyt juuri luetussa kyseessä on kuuluisien isovanhempien, kirjailija Sven Stolpen (1905-1996) ja hänen vaimonsa kääntäjä ja kirjailija Karin Stolpen (1907-2003) välinen suhde. Tätä suhdetta hiersi hankalasti rakkaussuhde Karin-vaimon ja kirjailija Olof  Lagercrantzin (1911-2002) välillä.  

Aikuinen kirjailija Alex haluaa selvittää, miksi hänen sisällään on niin paljon vihaa, mistä se oikein kumpuaa, ja hän alkaa selvittää sukunsa menneitä vaiheita. Nuori Alex on vieraillut usein isovanhempiensa Svenin ja Karinin luona, tarkkaillut heidän viileitä välejään – joissa Sven on usein käskijä ja Karin tottelija - ja joutunut joskus välienselvittelyn todistajaksikin. Isoisä on ollut lapsenlapsilleen mielenkiintoinen, mutta äkkiväärä vaari ja isoäiti taas ymmärtäväinen hyväksyjä ja myötäilijä. Miksi Karin on lopulta valinnut avioliitossaan sen roolin, jossa hän elää, ja mitkä kaikki asiat ovat vaikuttaneet Svenin käytökseen, joutuu lukijakin kysymään. Aikuinen Alex alkaa kuitenkin ymmärtää omia vihantunteitaan, ja pyrkii työstämään asiaa omassa elämässään. Kirjan on suomentanut Jaana Nikula.

Prinsessa Pikkiriikki

Hannele Lampelan kirjoittama lasten kuvakirjasarja Prinsessa Pikkiriikistä on saanut uuden lisän Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman. Kirjat ovat Ninka Reitun kuvittamia.

Pikkiriikki asuu Omenakylässä äidin, isän ja pikkuveljen, Rasittavan Urpon, kanssa. Perheellä on Makkara-niminen koira ja Pikkiriikillä sen lisäksi vielä kaksi ystävää, Pöjöläinen ja Eetu. Omenakylä on turvallinen paikka asua, mutta silti Pikkiriikki ei ole saanut vielä mennä kotipihasta yksin Omenakylälle. Vasta syntymäpäivänään hän saa lahjaksi repun ja luvan lähteä tutkimaan Omenakylää yhdessä Pöjöläisen ja Makkaran kanssa.

Matkalta löytyy uusia ystäviä; Joki-Peikko -täti sillan alta ja Mutku, Sitku ja Eiku -sisarukset hylätyn talon luota. Kaverukset käyvät herkuttelemassa Kanelikierteen tädin pullakaupassa, yhdessä kolmesta kylällä olevasta kaupasta. Kylässä he huomaavat, että jotkut aikuiset käyttäytyvät huonosti toisiaan kohtaan, ja he päättävät perustaa prinsessakoulun aikuisille ja vähän toisilleenkin; siellä opetetaan kaikenlaisia hyviä taitoja ja tapoja, ja kukin saa olla vuorollaan opettajana, näin jokaisella säilyy hyvä mieli.

Paljastus

Jos nyt äkkiseltään haluaisi tutustua hankaliin ja ei-toivottuihin piiirteisiin omassa luonteessaan – ja kukapa ei haluaisi! – niin kannattaa lukea italialaisen Domenico Starnonen uusin romaani Paljastus (Confidenza). Se kertoo lukion kirjallisuudenopettajan ja häneen ihastuneen oppilaan lukiovuosien jälkeen syntyneestä lyhyestä suhteesta. Sen kuluessa he kumpikin paljastavat toisilleen yhden asian, jota he häpeävät ja se sitoo heidät yhteen loppuelämän ajaksi. Heidän tiensä eroavat myöhemmin ja sen jälkeen pelkona on häpeällisen tunnustuksen tuleminen julki jossain elämän vaiheessa, erityisesti silloin, kun kokee, että alkaa olla liian paljon menetettävää.

Kirja kuvaa hyvin, millaisia käsityksiä ihmisillä on ensin itsestään ja sitten toisistaan, ja miten ne eroavat niistä käsityksistä, joita toiset ihmiset luovat läheisistään ja itsestään, riippuen kunkin kyvystä syvälliseen itseanalyysiin. Mikä elämässä on oikeasti moraalista, mikä moraalitonta käyttäytymistä? Kuinka paljon kukin pettää itseään ja antaa toisten mielipiteiden johdatella omaa elämäänsä suuntaan, jossa joutuu lopulta koko ajan taiteilemaan veitsen terällä paljastumisen pelossa?

Starnonen kirjoja on suomennettu aikaisemminkin, nimittäin teokset Solmut (KT 07.10.2018) ja Kepponen, ja nyt sitten tämä Paljastus. Kaikki teokset on suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.

Kynnöksellä

Nyt on taas se aika vuodesta, kun mennään kynnöspellon laitaan haistelemaan mullan tuoksua samalla, kun tiiraillaan pellon yllä lurittelevia kiuruja ja muita kevään paluumuuttajia. Vaikka ei itse omistaisi maata eekkeriäkään, voi lausua ääneen seuraavia runoloitsuja, niin että pellon kasvu - väliäkö hällä, kuka sen sattuu omistamaankaan - on niiltäkin osin turvattu.

Maamiehen toukolaulu

Penkoilin peltoa aamusta asti. / Taivas se kylvöni satehella kasti.
Nousisko siitä lapsille muruja. / Nousisko siitä lapsille suruja?

Turpeita käännän, ojitan, äistän, / hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä.
Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa / jyväni itää mulla mustassa mullassa.

Peltoni liepeillä huokaa halla. / Huoli on toukoni, toivojeni alla.
Pelto on pala omasta mun rinnasta. / Pelto on osa onneni hinnasta.

Maamiehen toukolaulu, san. Larin Kyösti, säv. Erkki Melartin

Kyntäjän laulu

Tätä peltoa kynteli taattoni mun / ja kynteli taaton taatto.
Se ostettu otsin on helmeilevin, / ilon tuskan se tuttua maata.

Tätä astun mä nyt eikä kenkään mua / pois aurani jäljiltä saata.
Taas kypsempi kynnös jälkeeni jää, / tuhatmuistojen pyhää maata.

Kyntäjän laulu, san. Eero Eerola, suomalainen kansansävel

Nuorten maamiesten laulu

Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan, / niin, miehiä, mitkä ei pelkää
työn kultaisen tarttua kuokkaan kiinni, / ja joilla on sitkeetä selkää.

Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan, / niin, miehiä, auran ja mielen.
Me tahdomme oppia ymmärtämään / sen peltojen pyhän kielen.

Me tahdomme oppia rakastamaan / ain peltojen tuoksua, multaa,
ja maasta, niin maastamme kaivamme / elon kotoisen onnen kultaa.

Nuorten maamiesten laulu, san. Eero Eerola, säv. Erkki Melartin

 Talonpoika taitava

Talonpoika, taitava / elon etsinnöissä, / ole aina alkava / päivät pellon töissä.
Näissä voimas näytä, / kaikki hyvin käytä, / aina työsi täytä / urhollisesti.

Ei omalla pellolla / aura paljon paina; / mies on itse ilolla / ahkera siell' aina.
Vaimo, kuva valon, / onpi turva talon, / ruokkii joukon jalon / toimellisesti.

Tämä sääty suuri on, / suuri Suomen kansa, / eikä ole osaton / perhe pellollansa.
Itse täytän aitan, / leivän paksun laitan, / toisellekin taitan / riemullisesti.

Talonpoika taitava, san. Jaakko Juteini (1781-1855), säv. Ecce novum gaudium, Carminalia selecta