Your Custom Text Here
Mikael Agricolan päivä 9.4.
Coco loondo nyt wircopi.
Meri, maa, ja taiuas ihastupi.
Iloijtkan sijs wanha ia nuori.
Linnut laulauat, ia maa on toore.
Kylue, ia äle yrtit säästä,
äle kedhest ja kesiwardhest werda pääste.
Simo Heininen: Mikael Agricola, Elämä ja teokset, s. 202
Näin lukuviikon kunniaksi temmattiin kouraan vaihteeksi pohjoismaalaista kirjallisuutta. Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) romaani Eloonjääneet (Överlevarna) on hänen kolmas suomennettu romaaninsa, suomennos on Jaana Nikulan. Muut aiemmin suomennetut ovat Unohda minut (Glöm mig) ja Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev). Schulman on kirjoittanut kaiken kaikkiaan viisi teosta, jotka kertovat perheenjäsenten välisistä suhteista.
Perheen pojat; vanhin Nils, keskimmäinen Benjamin ja nuorin Pierre, ovat kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen palanneet perheen kesämökille, joka sijaitsee kaukana siitä kaupungista, jossa he tavallisesti asuvat. Paluun aihe on äiti, joka on viimeisenä toiveenaan halunnut, että kuoleman jälkeen hänen tuhkansa siroteltaisiin kesämökin järven rantaan.
”Haluan, että teette sen itsenne tähden. Menkää autolla, ajakaa pidempää reittiä. Haluan kuvitella teidät yhdessä. Olette tuntikausia autossa, sitten kolmisin järvellä ja illalla menette saunaan, olette keskenänne eikä kukaan ole kuulemassa. Haluan että te teette sen mitä me emme koskaan tehneet: puhutte toisillenne.”
Ja pojat lähtevät, autolla, kuten äiti on toivonut. Samalla aika alkaa kulkea taaksepäin ja takaumat lapsuudesta seuraavat toistaan, siihen päivään, jolloin kesämökillä tapahtuu onnettomuus ja mikään ei enää ole niin kuin ennen. Schulman kuvaa tarkasti ja ansiokkaasti perheenjäsenten välistä riippuvuutta, erityisesti lasten asettumista perheessä tietyn roolin kantajaksi ja kuvaa myös vaikeutta päästä tästä omaksutusta roolista aikuisenakaan eroon, vaikka perhesuhteet muuttuisivat. Kirjan viimeisillä sivuilla tapahtuva yllättävä käänne hämmentää kyllä jonkin verran, kun muuten eheä teos olisi ansiokas ihan sellaisenaan.
Pitkäperjantain hartaaseen teemaan sopii hyvin Annu Hauhon kirjoittama teos Mitä kärsimys opettaa elämästä? Hauholla on pitkä kokemus etiikan, vastuullisuuden ja arvotietoisuuden kouluttajana sosiaali- ja terveysalalla. Kirja pyrkii tarjoamaan eväitä kärsivän ihmisen toimintakyvyn ymmärtämiseen ja eksistentiaalisten kysymysten käsittelyyn.
”Kärsimyskokemus muistuttaa oman olemassaolomme olevan todellista. Se saa meidät polvilleen sen kysymyksen edessä, onko kärsimyksen täyttämä todellisuus enää arvokasta. Silti oleminen sellaisenaan vielä on. Ja jos oleminen on arvokasta, niin kärsimyskin on.”
Kirjoittaja toteaa myös: ”Kun viittaan kärsimykseen, viittaan näin myös toivoon. Kun kuljetan sinua ahdistuksen poluille, haluan tasoittaa tietäsi lohdutukseen. Mikään näistä ei ole vierasta ihmiselle. Kirjan jokaisen luvun sisään olen kutonut keinoja lievittää kärsimystä. Niitä jokainen voi löytää kärsimyksen kohdatessa itsestään tai ottaa käyttöönsä lohduttaessaan toisia kärsiviä.”
Kirjassa käsitellään kärsimyksen monimuotoisuutta seuraavien otsikoiden alla: Mitä kärsimys voi olla? Kärsimyksen monet ilmenemismuodot, Miten nähdä kärsimys, lohduttaa kärsivää ja tuntea lohtua? Arvotietoisuus olemisen ja kärsimyksen havaitsemisessa, Kärsimyksen lievittäminen ja Käsitys kuolemasta vaikuttaa elämään. Loppusanoissaan Hauho toteaa:
”Elämänhistorian, ympäristön, oman kehon ja ajan keskinäisten suhteiden näkyviksi tekeminen ja niiden ymmärtäminen luovat mahdollisuuden minän eheytymiselle ja olemisen kärsimyksen lievittymiselle. Vaikka vastasyntynytkin voi kokea kärsimystä, iäkkäämmällä ihmisellä on paremmat edellytykset hahmottaa kärsimystä elämänkokemuksensa ansiosta. Kaikki tarvitsevat toista ihmistä kärsimyksen lievittymisessä.”
Mustia lampaita pestään / purossa päivittäin, / sillä maailman keisari itse / on julistanut näin / - rannalla korkealla - :
”Joka mustista lampaistani / saa villan valkean, / hän on perivä valtakunnan / ja naiva prinsessan” / -rannalla korkealla - .
Sama juttu Pekingissä / kuin Madridissakin, / tämä laulu on Lontoon laulu / ja laulu Berliinin / - rannalla korkealla - .
Ja kaikki mustat lampaat / puron varteen ajettiin, / minä hankasin yötä päivää / itseni väsyksiin / - rannalla korkealla - .
Ja nöyrästi musta lammas / pesuun alistui, / ja paljon mustaa villaa / pois puroa pitkin ui / - rannalla korkealla - .
Vain yksi päätänsä nosti / ja asetti kysymyksen: / ”Miksi on mustan lampaan / oltava valkoinen?” – rannalla korkealla - .
Aale Tynni, Balladeja ja romansseja (1967): Mustista lampaista
Uuno Kailas (29.03.1901-22.03.1933)
KARAVAANI
Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, / karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme, / vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.
Yli ikuisuuden hietikon valkenevat / monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme - taikka / sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.
Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten / karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme, / ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.
Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta, / kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat, / nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.
Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta, / rikastuttaen, kaunistaen elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti / karavaani-heimon sielussa kimmeltää.
Näin uusia polvia entiset saattelevat - / tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi / ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.
Uuno Kailas: Karavaani, Silmästä silmään, 1926
Ida Pimenoffin (s. 1977) esikoisromaani Kutsu minut kertoo kyllä elämän olosuhteiden vahvuuteen pakottamista naisistakin, mutta ennen kaikkea se kertoo siitä puutteesta, joka lapselle aiheutuu, jos lapsen isä joistain erityisistä syistä joutuu olosuhteiden vuoksi kieltämään tai jos hän haluaa unohtaa isyytensä ja kieltää siihen liittyvät sekä fyysiset että moraaliset velvollisuudet.
Sattumoisin Veran sukuun on osunut miehiä, joilla on ollut erilaisia vaikeuksia kohdata omaa isyytensä, ja se on herättänyt syviä ja traumaattisia tuntemuksia useammankin sukupolven ketjussa. Veran kohdalla hän itse tietää, kuka hänen isänsä on, vaikka tämä ei olekaan perheessä mukana, ja yrittää pitää yhteyttä yllä, joskin isä toteuttaa sitä omilla ehdoillaan, ei lapsensa toiveiden mukaan. Veran oma lapsi syntyy parisuhteeseen, mutta hänkin on vähällä menettää suhteen isäänsä, ja Veran mummi taas on menettänyt oman isänsä menneen ajan vaatimusten ja säätyerojen vuoksi. Millaisia aukkoja tällainen menetys jättää mieleen lapselle, joka saattaa ajatella, että vika on hänessä itsessään? Voiko ihminen aikuisenakaan oppia hyväksymään menetyksensä?
”Huuhtelin vielä kerran hiukseni, käänsin kasvoni kohti lämmintä vesisuihkua. Tajusin, että toisin kuin olin luullut, ei minun isälleni tarvinnut antaa anteeksi – minun tarvitsi antaa anteeksi sisälläni olevalle lapselle. Nähdä hänen kaipauksensa, hyväksyä, että hän tulisi aina olemaan siellä, minussa. Vain sillä tavalla saatoin päästä eteenpäin.”
Suomalainen, liputuspäivän ansainnut kirjailija Minna Canth (1844-1897) ja englantilainen näyttelijä Gary Grant (1904-1986), sukunimet rimmaavat vain niin hulvattoman hyvin yhteen, että on ihan pakko taas loruilla!
Luontokin kierrättää - miksi en siis minäkin, osa luontoa!
Pertti Simulan (s. 1946) terapiatyössä tehtyihin havaintoihin ja kokemuksiin perustuva teos Miten kohdata vihaa ja ilkeyttä – Keinot vaikeisiin tilanteisiin ovat kirjoittajan pitkällisen yhteistyön tulosta eri toimijoiden ja asiakkaiden kanssa Brasiliassa, USA:ssa, Ruotsissa ja Suomessa.
Kirjan ensimmäinen osa käsittelee tunteita ja niiden kontrollointia, toinen osa sitä, miten päästä kilpailuasetelmasta tekemään yhteistyötä, kolmas osa ihmisen ja yhteisön kohtaamisen työkaluja ja neljännessä osassa käsitellään käytännön esimerkein tavallisia kodissa, koulussa, työpaikalla ja yleensä elämässä esiintyviä ongelmatilanteita.
Kirjoittaja on ollut 1970-luvulla teollisuuslaitoksen hankintapäällikkönä Brasiliassa ja todennut siellä hyvien ihmissuhteiden ison vaikutuksen töiden sujumiseen. Opiskeltuaan Brasiliassa ja New Yorkissa psykoanalyytikoksi Simula siirtyi Brasiliassa eri vaiheiden jälkeen vähitellen Maattomien maatyöläisten liikkeen kehitystyöhön teemoinaan ihmissuhteet ja yhteistyö jatkaen samalla työtään myös Ruotsissa ja Suomessa. Simulan kirjoittama on myös tämän kirjan ilmestymisen jälkeen valmistunut teos Käsikirja ihmiselle.
Jeff Berlin on koonnut teokseen Kotiinpaluu – Muistoja, kuvia, kirjeitä äitinsä, amerikkalaisen kirjailijan Lucia Berlinin (1936-2004) elämää ensimmäisten kolmen vuosikymmenen ajalta. Kirjan alkuosa – Kotiinpaluu – kertoo Lucia Berlinin suulla hänen lapsuudestaan useissa eri asuinpaikoissa – Alaska, Montana, Idaho, Teksas, Arizona, Chile, New Mexico ja niin edelleen, joissa asuttiin ensin isän kaivosinsinöörin työn takia. Berlinin aikuisuudessa asuinpaikan vaihto johtui milloin mistäkin seikasta, niin että reissaamista perheen kanssa paikasta toiseen riitti. Teoksen puolivälissä on jakso Kotini vuosien varrelta: aina jotain vikaa, jossa luetellaan kymmeniä paikkoja ja osavaltioita, joissa Berlin lapsineen asui elämänsä aikana. Lucia Berlin oli ollut myös erityisen innokas kirjeiden kirjoittaja, ja niistä on koottu edustava otos Valitut kirjeet 1944-1965 kirjan loppuosaan.
Kirjan on suomentanut Kristiina Drews, kuten muutkin Berlinin suomennetut teokset Siivoojan käsikirja (KT 19.02.2018), Tanssia ruusuilla ja Ilta paratiisissa.
Kansainvälisen naistenpäivän ja YLE Areenassa parhaillaan nähtävillä olevan elämäkertaelokuvan tiimoilta palattiin ranskalaisen kirjailijan Sidonie-Gabrielle Coletten (1873-1954) kirjoittamiin teoksiin. Ensimmäisistä, viime vuosisadan alussa kirjoitetuista, Claudinesta kertovista tarinoista kunnian sai ensin hänen aviomiehensä. Sodan aikana ristiriitojakin kommenteillaan herättänyt kirjailija kirjoitti sittemmin omalla nimellään kymmeniä teoksia, ja oli ehdolla vuonna 1948 jopa Nobel-palkinnon saajaksi. Elämänsä aikana Colette toimi myös näyttelijänä, teatterikriitikkona, toimittajana ja kolumnistina. (www.wikipedia.fi)
Kirjailijan elämäkertaan voi siis juuri nyt tutustua myös YLE Areenassa, jossa on hänen elämästään kertova elokuva Colette pääosassa Keira Knigthley vuodelta 2018.
Piti ensin lukea pitkään Anni Kytömäen uusinta romaania Margarita, ennen kuin kävi selville, mistä romaani on saanut nimensä. Kerrotaanpa se nyt tässä heti alkuun; Margaritana margaritifera on jokihelmisimpukan tieteellinen nimi. Kuin enteellisesti Margarita on myös kirjan päähenkilön, Sennin, toinen etunimi.
Tarina liikkuu monessa eri tasossa 1940-luvun lopun ja 1950-luvun aikana. On Senni, isänsä hierojanammatin opetellut nuori nainen, joka on töissä kauppalan kylpylässä, ja Sennin Petsamoon muutosta haaveileva perhe. On Vehkasalon suuressa aarniometsässä sijaitseva Sarakorven mökki, josta muodostuu Sennille erityinen paikka. On Aaro ja Mikko, Sennille merkittävät miehet, ja luonnontutkija Kairamaa ja hänen poikansa Antti, jotka jokainen omalla tavallaan luovat Sennin elämälle aivan uusia suuntia. Tämän teoksen kantava teema on aarniometsien merkitys ja jokihelmisimpukoiden tulevaisuus ja niiden elinmahdollisuudet vesien laadun heikentyessä ja purojen perkaamisen vuoksi. Jokihelmisimpukoiden uhanalaiseen tilanteeseen on onneksi herätty ja toimiinkin on ryhdytty; kantaa yritetään parantaa koko ajan (www.yle.fi/uutiset 2.3.2021).
Kytömäen aiemmin kirjoittamia romaaneja ovat Kultarinta ja Kivitasku. Mainittakoon vielä, että Margarita-tiiliskiviromaanin painopaperi on kuitua, josta puolet on kierrätysmateriaalia ja puolet FSC-sertifioitua metsää, kulttuuri- ja ympäristöteko tämä kirja on siis ihan konkreettisesti. Teos voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020.
Ololonkos teleleillä nililinkuin meleleillä kililissan pololoikia pululussissa?
Soiva kansanlaulukirja on oikein sovelias teos näin suomalaisen kulttuurin päivän kirjaksi. Kirja sisältää Freija-yhtyeen (Arto Anttila, Maija Karhinen-Ilo, Matti Laitinen, Lassi Logrén) säestämät 35 suomalaista kansanlaulua. Kansanlaulujen aateliin ehdottomasti kuuluvien, elämän syvällisistä perusasioista kertovien Hiluhiluhiluhilu, Hansvilivilivili, Tirlirlittiä tuiturluttia ja Hetkunketkun kelikeliketkun - rallatusten lisäksi kirjasta löytyvät juuri ne korvaan helposti tarttuvat ja tutut sävelmät, joita vain toivoa saattaa. Ja eikun laulamaan! Kirjan on kuvittanut Päivi Arenius.
Mikko Viljanen (s. 1976) on jäänyt aiemmin jostain syystä – josta voi osoitella lähinnä kai itseään – uuden tuntuiseksi kirjalliseksi nimeksi, kunnes nyt käsiin osui hänen jo neljäs romaaninsa Onni. Teos kertoo Onni-nimisestä viisihenkisen perheen pojasta, hänen lapsuudestaan Amerikassa ja nuoruudestaan ja aikuisuudestaan Suomessa Onnin itsensä ja pikkuveli Oskarin kuvaamana.
Perhe muuttaa suurin toivein isän akateemisen työn vuoksi rapakon taakse ja alkaa kasata elämää siellä. Isä käy töissä, äiti hoitaa kodin, veljekset käyvät koulua ja isosisko Johanna haaveilee urasta musiikin parissa. Jotain tässä täydellisen tuntuisessa elämässä on kuitenkin menossa rikki ja lopulta sitten särkyykin.
Perhe palaa Suomeen vanhaan tuttuun mummolaan asumaan, mutta eivät kuitenkaan kaikki; isä on edelleen entisessä työpaikassaan. Muu perhe on uudessa elämäntilanteessa, äiti yksin, isä hukassa, tytär toipilaana, Oskari saa lisänimen Olematon ja Onni, hän yrittää selviytyä nuoruutensa kiihkeistä vuosista ja perheen kuormittavista salaisuuksista. Mistä asioista elämässä luodaan merkitykset, mistä parhaat jaksamiseen tarvittavat ainekset?
Romaanissa kertojan ääni tuntuu vahvistavan, että kukaan tässä perheessä ei ole kotonaan missään; kaikki ovat jossain määrin kadoksissa toistensa sisässä tai lomassa ja henkisesti irrallaan. Mikä tässä jonkinasteisessa lohduttomuudessa tuo kuitenkin lohtua, on se, että lopulta palataan juurilleen, niille sijoille, joilta lähdettiin, ja siellä, viimeistään, on mahdollista saavuttaa edes osittainen rauha itsensä ja maailman kanssa.
Mielenkiinnolla odotellaan seuraavaa, itsestään selvyyksistä vapaana olevaa ihmisen irrallisuuden kuvausta, jossa Onnin kirjoittaja näyttää olevan ilahduttavan vahvoilla. Aiemmat Viljasen julkaisemat romaanit ovat Todennäkyjä, Maan paino ja Ensimmäinen elämä.
Teokset Tuohelan kylän väki ja Kohtalon voimaa – elämää Tuohelassa ovat elämäntyönsä ihan toisella saralla, nimittäin lääketieteessä, tehneen arkkiatri Risto Pelkosen (s. 1931) käsialaa. Ne ovat saaneet alkunsa kesästä, jolloin kova myrsky oli kaatanut lähimetsässä suuria honkia ja niiden korjuun jäljiltä oli maahan jäänyt paljon ruskeita kaarnanpaloja, jotka Pelkonen oli poiminut reppuunsa ajatellen, että ehkä niille olisi jossain myöhemmin käyttöä. Ja olihan sitä ilmaantunutkin.
Pelkonen alkoi veistää lapsenlapsilleen kaarnaukkoja ja -akkoja, joilla nämä saivat kesäisin leikkiä. Niistä kehkeytyikin sitten vuosien harrastus, josta syntyi lopulta kokonainen Koivakan kunnan Tuohelan kylä asujamistoineen, joihin kuului monenlaista persoonaa ja sukankuluttajaa ja jotka ovat päässeet myöhemmin matkailemaan maakuntiin ja jopa ulkomaille erilaisiin ITE-taiteen katselmuksiin.
Pelkosen mukaan kaarnan ominaisuuden mukaan kaarnahahmot täytyy veistää seisoviksi; pää, vartalo ja reidet tehdään yhdestä kappaleesta, käsivarret, kädet, sääret ja jalkaterät eri paloista. Hän on käyttänyt kaikkia luonnossa irrallaan olevia materiaaleja: kaarnaa, tuohta, tappuraa, pellavaa ja naavaa ja lisäksi kierrätysmateriaaleja luodessaan hahmon ja hänelle henkilöllisyyden ja tarinan. Kivikkoisia ja haastavia, mutta toiveikkaita ja liikuttaviakin elämänkohtaloita Pelkonen on kehitellyt 1950-lukulaisille kyläläisilleen.
Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, / pakkasherra nurkissa jo paukuttaa. / Kaikki, jotka elää. unestansa herää, / suksin kelkoin hangelle he kiiruhtaa. / Norja suksi jalkaan, joutukaa! / Kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa? / Punaposket hohtaa, laulut soi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!
Terve, laskiainen, vanha ystäväinen, / lumikenkä, valkoparta huurteinen! / Sua odotimme, siksi riemuitsemme, / käyös ukko piirihin nyt kanssamme! / Kodin mäki varmaan aamulla / suksimäen parahimman tarjoaa! / Pullat sekä kahvit kutsuu, oi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!
Hepo juokse, virkku, helkyttele tiuku, / siskot, veljet ajelulle kiiruhtaa! / Sinisilmät välkkää, laulut, naurut helkkää, / työt ja toimet hetkeksi näin unhottaa! / Siispä suksi jalkaan, joutukaa, / kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa! / Punaposket hohtaa, laulut soi! Laskiainen kaiken tämän riemun toi!
Terve, laskiainen, sävel: ruotsalainen kansansävelmä, sanat: S.V.
Kuva: Kirjatimpuri
Talon naurishautahan mennet / oli kuomat kurki ja kettu. / Mitäs, kasvismurkina terveellinen / kun eteen oli valmistettu!
Sanoi kettu: ”Lihaa – kun sitä ei saa - /mun terveytein ei kärsi.” / Ja kurki myönsi totuuden / ja naurista syödä järsi.
Mut kuinkas kävi: tuli kuoppahan / mies kuokkavierahaksi. / Suut auki kesken aterian / jäi noloina kuomaa kaksi.
Hyvät neuvot siin’ oli kallihit. / Oli menty kuin mentykin loukkuun. / ”Yks tuuma on luja”, sanoi kurki vaan / ja silmää iski ja koukkuun
kuin saanut ois sydänhalvauksen / heti heittihe kuolleheksi. / Ja kettukin taammas hivuuntui, / kun kurjen juonen keksi.
Peli piti: kävi kurkea kaulukseen / mies sanoin: ”Sain kurjen tuosta.” / Tämä vilkutti henkitoreissaan / vielä ketulle: ”Nyt ala juosta!”
Ja kettuko siin’ olis aikaillut! / Hui, hai, se jo juosta painaa! / Mies rynkäsi jälessä, hangelle / sen heittäin kurkivainaan.
Mut vainaja heräskin henkihin! / Pois veljet vilistivät. / ”Yks tuuma on luja”, huus kurki vaan / ja molemmat livistivät.
Mitä tämäkin tarina opettaa? Sitä vaan: mitä yksin toimin / ei aikaan saa ees viisaskaan, / se saadaan yhteisvoimin.
Lauri Pohjanpää, Metsän satuja: Yhteisvoimin
© KIRJATIMPURI 2014