Se lauloi illasta puoliyöhön, / ja taas, kun leimahti koilliseen / uus liekki uusine toiveineen, /
se heräsi, laulaja, laulajan työhön / ja oksalla nuoren omenapuun / koko suvisen kuun / se sepitti säkeitä armaalleen.
Yli perunamaan, läpi ikkunain / se laulu helisi, helisi vain, / ei näkynyt laulajaa. /
Satakieli se on! minä julistin. / He nauroivat, isä ja äitikin: / Voi lapsi parka, ei koskaan saa / piha tämmöinen sellaista kunniaa: / mikä lienee pesätön peipponen!
Olin onneton, puolesta laulun sen / vain itkua vailla, kun häveten / pojansilmin uhmasta liekehtivin / ulos tölmäsin hullussa hurmiossa / ja hiivin suojassa pensasrivin / kuin kissa syvässä ruohikossa /
ja, laulajan kunnian tähden / kiven sieppasin maasta ja - osuipas! /
Miten onkaan Jumala avulias / ja altis luodun mieli. /
Minä onnekas / sain todistaa kaikkien nähden: /
se oli satakieli.
Lauri Viita, Pohjan satakieli, Käppyräinen (1954)