Saara Turusen kolmas romaani Järjettömiä asioita kertoo juuri siitä, mistä kirjan nimikin; asioista, jotka saattavat vaikuttaa aika lailla järjettömiltä, mutta siitä huolimatta ovat kertojalle totisinta totta.
Teos lähtee siitä, että minä-kertoja ihastuu ensin espanjan kieleen ja hankkiutuu opinnoissaan kansainväliseen vaihtoon Barcelonaan. Siellä hän tapaa miehen, johon oikopäätä ihastuu. Se on sitten menoa, vaikka mitään takeita parisuhteen kestävyydestä näin pitkän välimatkan kyseessä ollen ei olekaan. Kertoja palaakin jossain vaiheessa kotimaan ankeuteen, mutta joutuu seilaamaan Suomen ja Espanjan väliä yhä uudelleen ja uudelleen, sillä rakkaus ei kysele, miksi.
Eroakin yritetään, mutta siitä ei tule mitään. Suhteessa alkaa tapahtua syvenemistä monella eri tasolla; miehen sukulaiset tulevat tutuiksi, on perhepiiriin liittyviä asioita, jotka pakottavat osallistumaan ja ottamaan kantaa; alkaa sopeutuminen todellisuuteen, joka alussa vaikutti aika epämääräiseltä ja mahdottomalta.
Kirjan kertoja yrittää samalla paneutua kirjoittajantyöhönsä ja ymmärtää sen, mitä se vaatii:
”Alan hahmottaa karvaalla tavalla, ettei mitään sellaista uraa ole olemassakaan, johon olen uskonut ja kouluttautunut. Taiteen tekeminen vaatii ainoastaan sen, että sitä tehdään, puitteilla ei lopulta ole merkitystä. Ja kirjoittajan elämässä on se erikoinen puoli, että kun yksi työ tulee valmiiksi, joutuu taas aloittamaan alusta. Yhden työn tekeminen ei anna minkäänlaisia lupauksia seuraavan onnistumisesta tai edes siitä, että uutta saisi koskaan tehdyksi. Kirjoittaminen on sentyyppinen työ, jossa ei saa ylennystä, ei lomarahaa eikä ikälisää, vaikka kuinka monta sivua olisi tullut jo valmiiksi. Tulevaisuus siintää edessä aina yhtä tyhjänä ja uuden teoksen ainekset on löydyttävä juuri tuosta tyhjyydestä.”
Turusen aiemmin kirjoittamat romaanit Sivuhenkilö (KT 24.03.2018) ja Rakkaudenhirviö (KT 13.04.2016) käsittelevät periaatteessa samoja kysymyksiä kuin tämäkin; miten olla aidosti osallisena omassa elämässään ja samalla yrittää tehdä tästä todellisuudesta luovaa työtä, joka taas omalta osaltaan vaatisi välimatkan pitämistä. Tyylilajina tällainen ”kerronpa, mitä minulle tapahtuu ja mitä tunnen” on vaativa ja raskas laji. Lukijalle saattaa tulla jopa käsitys siitä, että kirjoittaja on yhtä kuin hänen kertojansa, johon ansaan ei kannata langeta. Kirjailijalla on kuitenkin aina oma yksityinen maailmansa, jonne lukijalla ei ole asiaa, ja se on sekä kirjoittajan että lukijan pelastus.
