Margarita
Piti ensin lukea pitkään Anni Kytömäen uusinta romaania Margarita, ennen kuin kävi selville, mistä romaani on saanut nimensä. Kerrotaanpa se nyt tässä heti alkuun; Margaritana margaritifera on jokihelmisimpukan tieteellinen nimi. Kuin enteellisesti Margarita on myös kirjan päähenkilön, Sennin, toinen etunimi.
Tarina liikkuu monessa eri tasossa 1940-luvun lopun ja 1950-luvun aikana. On Senni, isänsä hierojanammatin opetellut nuori nainen, joka on töissä kauppalan kylpylässä, ja Sennin Petsamoon muutosta haaveileva perhe. On Vehkasalon suuressa aarniometsässä sijaitseva Sarakorven mökki, josta muodostuu Sennille erityinen paikka. On Aaro ja Mikko, Sennille merkittävät miehet, ja luonnontutkija Kairamaa ja hänen poikansa Antti, jotka jokainen omalla tavallaan luovat Sennin elämälle aivan uusia suuntia. Tämän teoksen kantava teema on aarniometsien merkitys ja jokihelmisimpukoiden tulevaisuus ja niiden elinmahdollisuudet vesien laadun heikentyessä ja purojen perkaamisen vuoksi. Jokihelmisimpukoiden uhanalaiseen tilanteeseen on onneksi herätty ja toimiinkin on ryhdytty; kantaa yritetään parantaa koko ajan (www.yle.fi/uutiset 2.3.2021).
Kytömäen aiemmin kirjoittamia romaaneja ovat Kultarinta ja Kivitasku. Mainittakoon vielä, että Margarita-tiiliskiviromaanin painopaperi on kuitua, josta puolet on kierrätysmateriaalia ja puolet FSC-sertifioitua metsää, kulttuuri- ja ympäristöteko tämä kirja on siis ihan konkreettisesti. Teos voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020.
Kalevalan päivä ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.
Ololonkos teleleillä nililinkuin meleleillä kililissan pololoikia pululussissa?
Soiva kansanlaulukirja on oikein sovelias teos näin suomalaisen kulttuurin päivän kirjaksi. Kirja sisältää Freija-yhtyeen (Arto Anttila, Maija Karhinen-Ilo, Matti Laitinen, Lassi Logrén) säestämät 35 suomalaista kansanlaulua. Kansanlaulujen aateliin ehdottomasti kuuluvien, elämän syvällisistä perusasioista kertovien Hiluhiluhiluhilu, Hansvilivilivili, Tirlirlittiä tuiturluttia ja Hetkunketkun kelikeliketkun - rallatusten lisäksi kirjasta löytyvät juuri ne korvaan helposti tarttuvat ja tutut sävelmät, joita vain toivoa saattaa. Ja eikun laulamaan! Kirjan on kuvittanut Päivi Arenius.
Onni
Mikko Viljanen (s. 1976) on jäänyt aiemmin jostain syystä – josta voi osoitella lähinnä kai itseään – uuden tuntuiseksi kirjalliseksi nimeksi, kunnes nyt käsiin osui hänen jo neljäs romaaninsa Onni. Teos kertoo Onni-nimisestä viisihenkisen perheen pojasta, hänen lapsuudestaan Amerikassa ja nuoruudestaan ja aikuisuudestaan Suomessa Onnin itsensä ja pikkuveli Oskarin kuvaamana.
Perhe muuttaa suurin toivein isän akateemisen työn vuoksi rapakon taakse ja alkaa kasata elämää siellä. Isä käy töissä, äiti hoitaa kodin, veljekset käyvät koulua ja isosisko Johanna haaveilee urasta musiikin parissa. Jotain tässä täydellisen tuntuisessa elämässä on kuitenkin menossa rikki ja lopulta sitten särkyykin.
Perhe palaa Suomeen vanhaan tuttuun mummolaan asumaan, mutta eivät kuitenkaan kaikki; isä on edelleen entisessä työpaikassaan. Muu perhe on uudessa elämäntilanteessa, äiti yksin, isä hukassa, tytär toipilaana, Oskari saa lisänimen Olematon ja Onni, hän yrittää selviytyä nuoruutensa kiihkeistä vuosista ja perheen kuormittavista salaisuuksista. Mistä asioista elämässä luodaan merkitykset, mistä parhaat jaksamiseen tarvittavat ainekset?
Romaanissa kertojan ääni tuntuu vahvistavan, että kukaan tässä perheessä ei ole kotonaan missään; kaikki ovat jossain määrin kadoksissa toistensa sisässä tai lomassa ja henkisesti irrallaan. Mikä tässä jonkinasteisessa lohduttomuudessa tuo kuitenkin lohtua, on se, että lopulta palataan juurilleen, niille sijoille, joilta lähdettiin, ja siellä, viimeistään, on mahdollista saavuttaa edes osittainen rauha itsensä ja maailman kanssa.
Mielenkiinnolla odotellaan seuraavaa, itsestään selvyyksistä vapaana olevaa ihmisen irrallisuuden kuvausta, jossa Onnin kirjoittaja näyttää olevan ilahduttavan vahvoilla. Aiemmat Viljasen julkaisemat romaanit ovat Todennäkyjä, Maan paino ja Ensimmäinen elämä.
Tuohelan kylässä
Teokset Tuohelan kylän väki ja Kohtalon voimaa – elämää Tuohelassa ovat elämäntyönsä ihan toisella saralla, nimittäin lääketieteessä, tehneen arkkiatri Risto Pelkosen (s. 1931) käsialaa. Ne ovat saaneet alkunsa kesästä, jolloin kova myrsky oli kaatanut lähimetsässä suuria honkia ja niiden korjuun jäljiltä oli maahan jäänyt paljon ruskeita kaarnanpaloja, jotka Pelkonen oli poiminut reppuunsa ajatellen, että ehkä niille olisi jossain myöhemmin käyttöä. Ja olihan sitä ilmaantunutkin.
Pelkonen alkoi veistää lapsenlapsilleen kaarnaukkoja ja -akkoja, joilla nämä saivat kesäisin leikkiä. Niistä kehkeytyikin sitten vuosien harrastus, josta syntyi lopulta kokonainen Koivakan kunnan Tuohelan kylä asujamistoineen, joihin kuului monenlaista persoonaa ja sukankuluttajaa ja jotka ovat päässeet myöhemmin matkailemaan maakuntiin ja jopa ulkomaille erilaisiin ITE-taiteen katselmuksiin.
Pelkosen mukaan kaarnan ominaisuuden mukaan kaarnahahmot täytyy veistää seisoviksi; pää, vartalo ja reidet tehdään yhdestä kappaleesta, käsivarret, kädet, sääret ja jalkaterät eri paloista. Hän on käyttänyt kaikkia luonnossa irrallaan olevia materiaaleja: kaarnaa, tuohta, tappuraa, pellavaa ja naavaa ja lisäksi kierrätysmateriaaleja luodessaan hahmon ja hänelle henkilöllisyyden ja tarinan. Kivikkoisia ja haastavia, mutta toiveikkaita ja liikuttaviakin elämänkohtaloita Pelkonen on kehitellyt 1950-lukulaisille kyläläisilleen.
Terve, laskiaistiistai! 16.02.
Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, / pakkasherra nurkissa jo paukuttaa. / Kaikki, jotka elää. unestansa herää, / suksin kelkoin hangelle he kiiruhtaa. / Norja suksi jalkaan, joutukaa! / Kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa? / Punaposket hohtaa, laulut soi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!
Terve, laskiainen, vanha ystäväinen, / lumikenkä, valkoparta huurteinen! / Sua odotimme, siksi riemuitsemme, / käyös ukko piirihin nyt kanssamme! / Kodin mäki varmaan aamulla / suksimäen parahimman tarjoaa! / Pullat sekä kahvit kutsuu, oi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!
Hepo juokse, virkku, helkyttele tiuku, / siskot, veljet ajelulle kiiruhtaa! / Sinisilmät välkkää, laulut, naurut helkkää, / työt ja toimet hetkeksi näin unhottaa! / Siispä suksi jalkaan, joutukaa, / kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa! / Punaposket hohtaa, laulut soi! Laskiainen kaiken tämän riemun toi!
Terve, laskiainen, sävel: ruotsalainen kansansävelmä, sanat: S.V.
Kuva: Kirjatimpuri
Ystävänpäivä 14.02.
Talon naurishautahan mennet / oli kuomat kurki ja kettu. / Mitäs, kasvismurkina terveellinen / kun eteen oli valmistettu!
Sanoi kettu: ”Lihaa – kun sitä ei saa - /mun terveytein ei kärsi.” / Ja kurki myönsi totuuden / ja naurista syödä järsi.
Mut kuinkas kävi: tuli kuoppahan / mies kuokkavierahaksi. / Suut auki kesken aterian / jäi noloina kuomaa kaksi.
Hyvät neuvot siin’ oli kallihit. / Oli menty kuin mentykin loukkuun. / ”Yks tuuma on luja”, sanoi kurki vaan / ja silmää iski ja koukkuun
kuin saanut ois sydänhalvauksen / heti heittihe kuolleheksi. / Ja kettukin taammas hivuuntui, / kun kurjen juonen keksi.
Peli piti: kävi kurkea kaulukseen / mies sanoin: ”Sain kurjen tuosta.” / Tämä vilkutti henkitoreissaan / vielä ketulle: ”Nyt ala juosta!”
Ja kettuko siin’ olis aikaillut! / Hui, hai, se jo juosta painaa! / Mies rynkäsi jälessä, hangelle / sen heittäin kurkivainaan.
Mut vainaja heräskin henkihin! / Pois veljet vilistivät. / ”Yks tuuma on luja”, huus kurki vaan / ja molemmat livistivät.
Mitä tämäkin tarina opettaa? Sitä vaan: mitä yksin toimin / ei aikaan saa ees viisaskaan, / se saadaan yhteisvoimin.
Lauri Pohjanpää, Metsän satuja: Yhteisvoimin
Tulevaisuuden identiteetit
Perttu Pölönen, viime vuonna esikoiskirjansa Tulevaisuuden lukujärjestys (KT 16.03.2020) julkaissut kouluttaja ja innovaattori, on ahkeroinut taas ja kirjoittanut toisenkin kirjan Tulevaisuuden identiteetit, jonka aihepiirit sivuavat hieman edellisenkin teoksen aiheita.
Pölönen aloittaa kirjansa hauskalla anekdootilla siitä, kun hänellä oli kiire päästä Vantaan lentokentältä itsenäisyysjuhliin, jotka pidettiin vuonna 2013 Tampereella ja jonne hän kiiruhti veljensä avustamana myöhästyneen lennon jälkeen. Kyytinä oli perheen vanha Peugeot, jolla oli eri aikoina rahdattu puuklapeja myytäväksi naapureille, ja auto oli myös sen kuntoinen. Siellä juhliin menevien Mersujen, Bemareiden, Audien ja Jaguarien jonossa oli käväissyt mielessä, olisiko viime metreillä sittenkin pitänyt vaihtaa taksiin. Joka tapauksessa identiteetti-aiheen aluksi tämä tositarina oli oikein hykerryttävä; kuka minä olen?
”Monien valintojen keskellä voi olla vaikea tehdä suuria päätöksiä, mutta sitoutuminen tuo tutkitusti mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä. Kaikkia valintoja ei voi siirtää tulevaisuuteen”, sanoo kirjoittaja ja taitaa olla aika oikeassa. ”Oletko sinä kenties mahdollistaja, innostaja, kiteyttäjä tai kirkastaja – vai jotain muuta?” kysyy Pölönen teoksensa Taitotittelit-osuudessa. Taitotittelien yhteydessä hän puhuu erilaisista ominaisuuksia kuvaavista ja-jä -rooleista: kirkastaja, yhteyttäjä, komponeeraaja, vaalija, värittäjä, joustavoittaja, aistittaja, ja neuvoo lopuksi jokaista keksimään itse tittelinsä. Kysehän viime kädessä on siis siitä, että on oman elämänsä toimija, ja identiteetti kannattaa rakentaa sen kautta, millaisia taitoja hallitsee eikä välttämättä hankkimansa ammatin perusteella.
Lopuksi Pölönen muistuttaa: ”Identiteettiä kannattaa etsiä, mutta sen löytäminen ei ole tavoite, vaan sivutuote. Älä ole enemmän kuin mihin pystyt sitoutumaan, mutta älä myöskään aliarvioi mahdollisuuksiasi. Ole se, mikä jaksat olla.”
Sylvia Plath ja lastenkirjallisuus
Sylvia Plath (1932-1963) oli paitsi lyhyen elämän ja surullisen kohtalon kokenut, myös Britanniaan asumaan muuttanut ja englantilaisen runoilija Ted Hughesin kanssa avioitunut amerikkalaisen runokielen uudistaja. Joitakin Plathin runoista löytyy myös näiltä sivuilta (KT 21.08.2018, KT 20.11.2019). Runouden lisäksi Sylvia Plath oli myös lastenkirjailija, jonka teoksista kaksi on Hannu Kankaanpään suomentamia.
Sänkyjen kirja (The Bed Book) on Quentin Blaken hauskasti kuvittama runoteos, joka kertoo erilaisista mukavista sängyistä, joissa voi tehdä paljon muutakin kuin vain nukkua. Salaperäinen puku (The It-Doesn´t-Matter-Suit) kertoo Vili-nimisestä pojasta, veljessarjan nuorimmasta, joka haaveilee hienosta puvusta. Sellainen tuleekin yllättäen postissa, mutta isä ja kaikki kuusi Vilin vanhempaa veljestä haluaisivat puvun, joten Vilille meinaa jäädä luu käteen. Miten tarina päättyykään? Kirjan on kuvittanut Rotraut Susanne Berner.
Saamelaisten kansallispäivä 06.02.
Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille!
Pohjoissaame: Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide!
Inarinsaame: Pyeri säämi aalmugpeivi puohháid!
Koltansaame: Šiõǥǥ saaʹmi meersažpeiʹvv pukid!
(lähde: www.samediggi.fi)
J. L. Runebergin päivä, ja hänen rouvansa myös
No nytpä, kun taas vietämme Jussi Lutviikin ynnäs hänen rouvansa juhlapäivää, onkin oivallinen hetki tutustua samalla kaikkia meitä kiinnostavaan runomittaan, nimittäin heksametriin, jolla kirjailija itse kirjoitteli säkeitään, ainakin viime vuonna täällä esitellyn Hirvenhiihtäjät ja nyt esillä olevan kolmilauluisen romanttisen kesäyön runoelman Hanna, jonka ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1836.
Heksametri on siis periaatteessa kuuden runojalan säe tyyliin: pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-pitkä. Ja tästä se lähtee:
”Riemukas saapui taas juhannus. Oli ehtinyt länteen / päivä ja hohdettaan loi maalaispappilan ylle, / kun talo vanhana heijastui kotivalkaman peiliin. / Kammarin ikkunan luona nyt arvon pastori istui, / piippua poltteli, myös odotellen katseli tielle / joskus huitaisten kädellään pois sankean sauhun. / Riemuin hän Turun kaupungista jo saapuvan muisti / taas pojan ainoan, kun tätä kaivannut oli vuoden. / ”Jos sinä tutkinnon hyvin mainein suoritat siellä, / niin kesävieraakses tuo toki joku kumppani köyhä, / muutoin nuorena voit ikävystyä vanhojen seuraan.” / Näin oli kirjoitellut ja nyt hän piippua poltti / vartoen kumpaakin, toki ainoataan yli muiden.”
Mikä poljento! ”Teoksen on suomentanut Teivas Oksala ja hänen kirjan lopussa olevan ohjeensa mukaan heksametrinen teksti olisi luettava aina ääneen, kuten näitä tekstejä antiikinkin aikana luettiin. Jos on päässyt unohtumaan, niin muihin Runebergin ja hänen vaimonsa teoksiin voi tutustua vilkaisemalla arkistosta vaikkapa Kirjatimpurin aiempien vuosien tekstejä, jotka on julkaistu aina helmikuun 5. päivänä.
Haastetta helmikuulle
Jotta ei taas mentäisi heti alkuvuodesta siitä, mistä aita on matalin eikä suorinta tietä sinne, missä ruoho on vihreintä – tiedoksi; se on naapurin puolella, siellä missä on neliöitä ja luntakin tällä hetkellä eniten - niin otettiinpa helmikuun haasteeksi joulupukin lahjapussukassaan tuomat historiantutkija Yuval Noah Hararin (s. 1976) kirjoittamat teokset Sapiens -Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus – Huomisen lyhyt historia, jotka molemmat on suomentanut Jaana Iso-Markku. Kansilehden kertoman mukaan kirjat on julkaistu lähes 40 eri kielellä, niin että jokunen muukin on päässyt tutustumaan teoksiin omalla kielellään suomalaisten lukijoiden lisäksi.
Ensin pitänee varovasti lähestyä näitä paksuja opuksia ihan sisällysluetteloa tutkimalla: Sapiens-teoksessa liikkeelle lähdetään kognitiivisesta vallankumouksesta ja siirrytään maanviljelyn vallankumoukseen, josta Harari toteaa, että se on historian suurin huijaus, jonka syyllisiä ovat muutamat kasvilajit, joiden joukossa ovat vehnä, riisi ja peruna. Kolmas osa on otsikoitu Ihmiskunnan yhdentyminen ja neljäs on Tieteellinen vallankumous. Viidennen osan Jälkisanoissa kirjoittaja toteaa ihmisen pyrkivän lähes epätoivoisesti luomakunnan jumaluuteen, mutta että homo sapiensin pelikentän rajat alkavat kuitenkin olla jo selvästi näkyvissä, niin että ihan kaikkea ei ole luomakunnassa mahdollista saada, rahallakaan.
Homo Deus -teos lähtee siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu kolmannen vuosituhannen alussa ja esittelee ihmisen uuden tehtävälistan. Teos on jaettu kolmeen osaan, niihin näkymiin, mitä homo sapiensille tapahtuu; se valloittaa maailman, sitten; antaa maailmalle merkityksen ja viimein; menettää kontrollin. Tällöin puhutaan jo meidänkin aikamme polttavasta asiasta, nimittäin siitä, että äly on eriytymässä tietoisuudesta. Viimeinen kysymys nostaakin jo tuskan hien ohimoille ja kuuluu: Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, politiikalle ja jokapäiväiselle elämälle, kun ei-tietoiset mutta hyvin älykkäät algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse?
Valaanluiset koskettimet
Rakel Liehun (s.1939) uusin teos on romaani ja ’elämäkerta’ pianonrakentaja Ivar Fjodorovitsin Pietarissa vuonna 1825 rakentamasta mustasta antiikkipianosta ja sen veljestä, valkoisesta pianosta. Se on myös kertomus musiikista ja tytöstä, joka elää lapsuuttaan suomalaisella erämaaseudulla itärajan pinnassa ja saa syvimmät taiteelliset vaikutteensa ympäröivästä luonnosta ja äitinsä musikaalisuudesta. Isä on ammatiltaan pappi, ja sen vuoksi perhe asuu seurakunnan tilavassa pappilassa.
Tytön äiti on hankkinut pappilaan käytetyn pianon ja nauttii sen soittamisesta. Pianon itsensä kertomana lukija tutustuu sen moniin eri omistajiin ja heidän kohtaloihinsa ympäri Eurooppaa ja myös pianoveljen, Leningradin piirityksen keskellä olevan valkean pianon kohtaloon. Soittimen kuvaamana lukijalle myös selviää, millaiset ovat olleet sen nykyisen omistajaperheen moninaiset vaiheet viime vuosisadan puolivälin ankarien vuosien tietämillä.
Hiihtäjän virsiä
Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheiseks, / minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie. / Vai vääräkö lie? / Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.
Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin, / mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on. / Nyt lepohon / ei aikaa vielä, ei aattelohon.
Olen hiihtänyt metsää, järveä / ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen / ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa / mun jäi kotomaa, / mut voimani, voimani raukeaa.
Olen vierinyt maita ma vieraita / ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut / ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää / yhä loitoksi jää. / Mun on niin kylmä, mua väsyttää.
Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, / ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas / ja taattoni hapset harmaat.
Se vast’ oli mies! / Se taruja ties, / kun joutui ilta ja leimusi lies.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois / vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin / nyt yksinäin / minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?
Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, / minä hiihdänhän siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy, / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy.
Elä murehdi turhia, äitini mun, / me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin, / meill’ onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää / sormi yks tai tää, / sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Me hiihdämme alta ikkunan, / me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee, / emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa! / kaikk’ kerrassaan! / Ovi auki ja äidin helmahan vaan.
Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai / vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie. / Päivä loppunut lie / ja loppunut yksin hiihtäjän tie.
Eino Leino (1878-1926): Yksin hiihtäjä, kokoelmasta Hiihtäjän virsiä, 1900
James Hollisia tuplaten
James Hollis, amerikkalainen jungilainen psykoanalyytikko, haluaa kysyä ihmiseltä, joka on kiinnittänyt huomionsa kirjaan Kenen elämää elät? Löydä oma tiesi keski-iästä eteenpäin, miksi kyseinen henkilö on tarttunut tähän hänen kirjoittamaansa teokseen. Mikä on herättänyt lukijan kiinnostuksen? Onko näkökulma elämään kadoksissa ja tarvetta löytää uusia merkityksiä? Onko lukija elänyt jonkun toisen viitoittamaa elämää?
”Yleensä vasta kun turvallisuuden ja riskin välisestä kahtiajaosta aiheutuu riittävän tuskallisia oireita, joita emme enää kykene lääkitsemään emmekä jättämään huomiotta, ja kun ego on joutunut nöyrtymään kaikkivaltiuden fantasiastaan, me alamme avautua muille mahdollisuuksille.”
Teos sisältää runsaasti mielenkiintoisia oivalluksia, joita tulee joskus iltapuhteina pohtineeksi, kun oikein on vetänyt kaikista ovista ja tupruttanut lunta tupaan jokaisesta avoimesta räppänästä, sekä fyysisesti että noin kuvaannollisesti lausuen.
James Hollisilta on saatavissa toinenkin suomennettu kirja Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa, Pimeän puolemme ymmärtäminen. Se avaa lukijalle nähtäväksi jungilaista varjon dynamiikkaa:
”Varjo muodostuu kaikista niistä olemuksemme puolista, jotka saavat meidät tuntemaan olomme epämukavaksi omassa itsessämme. Varjo ei ole pelkästään sitä, mikä on tiedostamatonta, se on sitä, mikä häiritsee ja estää meitä kokemasta itseämme sellaisena kuin toivoisimme.”
Suomalaisessa kirjallisuudessa varjon merkityksestä on aiemmin puhunut muiden muassa teologi Martti Lindqvist kirjassaan Auttajan varjo. Molemmat James Hollisin kirjat on suomentanut Ritva Hellsten.
Pave Maijanen (1950-2021)
Jos kirjoittaisin sulle pienen kirjeen / ja veisin sen laatikkoon, / avaisitko sen ja lukisitko loppuun, lukisitko loppuun? / Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen? / Olisitko valmis mut kohtaamaan? / Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?
Lähtisitkö silloin kanssani järvelle? / Sulle sukeltaisin helmen valkean. / Istuisitko kanssani keskipenkille? / Vastaisitko hellään suudelmaan?
Tunnetko sä kuinka syksy lähenee? / Huomaatko sä ilman viilenneen? / Näetkö sä linnut, / jotka lentää kauas pois?
Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen? / Olisitko valmis mut kohtaamaan? / Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?
Lähtisitkö silloin kanssani järvelle? / Sulle sukeltaisin helmen valkean. / Istuisitko kanssani keskipenkille? / Vastaisitko hellään suudelmaan?
Pave Maijanen: Lähtisitkö?
Tää niitä aamuja on, kun en tiedä, / kannattaako nousta vai jäädä, / vetää peitto yli pään / ja hautautua alle kivisen kuoren. / Aamuyössä sydän yksin lyö / eikä pääse läpi surujen vuoren. / Pelko pimeyttä pitkin liikkuu. / Tuntuu niin kuin päivää ei tulisikaan.
Ja silloin, kun henkäys aamutuulen / jokin täyttää tämän pienen huoneen. / Se mut viimeinkin herättää.
Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä, / ei voimiaan säästä. / Minut pystyyn kiskaisee. / Elämän nälkä istuu olkapäällä, / käskee, lähde jo täältä. / Mua eteenpäin rohkaisee. / Elämän nälkä eteenpäin rohkaisee.
Verhot sivuun liukuu ja katson, / kuinka valo pois työntää varjon, / joka sieluni yöhön kietoi. / Vaikka irti siitä päästä tahdoin, / kun olin maahan lyöty eikä kukaan / voinut yli syvän virran mua kantaa. / Elämä välissä taivaan ja maan / elämä syksyyni valonsa tuo.
Ja silloin, kun henkäys aamutuulen / se täyttää tämän pienen huoneen. / Se mut viimeinkin herättää. / Elämän nälkä ...
Pave Maijanen: Elämän nälkä
Varjonyrkkeilyä
Varjonyrkkeilijä on itsekin thainyrkkeilijänä ottelevan Inga Maggan (s. 1983) esikoisromaani, joka kertoo kilpaurheilun pimeämmästä puolesta ja siitä, millaisiin kokemuksiin lapsena, teini-iässä aloitettu aktiivinen kilpaurheilu voi nuoren tytön ikävimmillään johtaa.
Kirjan nykyhetkessä Lola on nälkävyötään kiristävä graafikko, joka yrittää hankkia niukkaa leipäänsä myös työväenopiston grafiikan iltakursseja ohjaamalla. Kurssille hakeutuu ihmisiä monista erilaisista ammateista ja lähtökohdista, ja sinne tulee sattumalta myös Rebekka, Lolan entisen nyrkkeilyvalmentajan viehättävä ja nyrkkeilyssä voittoja kahminut tytär, jota hänen isänsä valmentaa.
”Yleensä ihmisellä on elämässään yksi merkittävä esille pyrkivä tarina, joka seuraa häntä kuin varjo, riivaa mieltä. Tällaisesta tarinasta tuttu aihe heijastuu ensimmäisenä taiteeseen. Taiteilijan on mietittävä, millä tavalla aiheensa näkee.”
Miksi Lola on opiskellut taiteilijaksi ja jättänyt kokonaan nyrkkeilyn, jota ilman hän ei nuoruudessaan olisi voinut edes ajatella elävänsä ? Se oli hänen henkireikänsä kylällä, jolta puuttuivat monet muut harrastusmahdollisuudet ja jonka pariin hän pääsi pakenemaan lapsuuskodin ahdistavaa ilmapiiriä. Hän halusi myös tehdä vaikutuksen raamikkaaseen valmentaja Barreen, joka ei näyttänyt edes huomaavan heiveröistä tyttöä. Äärimmäisen itsensä rääkkäämisen seurauksena valmentaja vihdoin havaitsi tytön kilpailuasenteen ja otti hänet erityiseen suojelukseensa.
Teoksen läpi kulkeva teema on kysymys valmentajan ehdottomasta vastuusta koko ajan silloin, kun valmennettavana on lapsia ja nuoria, jotka luottavat sokeasti kaikkeen siihen, mitä valmentaja sanoo tai tekee tai miten hän osoittaa luottamustaan valmennettavaan. Mitkä ovat valmentajan todelliset motiivit tehdä omaa työtään, mille ne perustuvat ja mitä niistä seuraa? Kuka kontrolloi tällaista toimintaa, kun on kyse lapsista ja nuorista ihmisistä, joilla on intoa ja energiaa koviin suorituksiin, mutta joilta puuttuu vielä elämänkokemuksen tuomaa kriittistä arvostelukykyä?
Pyryttää, pyryttää
Pyry, pyry, pyry, hei! / Mistä tulit sinä tänne?
Tuntureilta Lapin maan, / ja olen ystävänne,
vaikk’ onkin rintain lunta vaan.
Pyry, pyry, pyry hei! / Miksi tuiskus ovat julmat?
Kiire mulla ompi niin, / kun maat ja metsäkulmat
mun täytyy peittää nietoksiin.
Pyry, pyry, pyry, hei! / Konsa lähdet maasta tästä?
Kevätajan leuto sää, / kun saapuu etelästä,
mua kutsuu pohjan aava jää.
sävel ja sanat Martti Hela (1890-1965): Pyry
Kyyttöjä ja kuvanveistoa
Eipä ole mikään ihme, että kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkän taiteilemat lehmät ja vasikat ovat niin täydellisen aidon ja elävän näköisiä. Jo kolmen vanhana Miina vietti aikaansa vasikkakarsinassa, jonne hänen äitinsä kiikutti villin pikkutytön ehtiäkseen tehdä vähän muitakin töitänsä. Tämän jutun ja erittäin paljon muutakin voi lukea Lamppu Laamasen kirjoittamasta muistelmateoksesta Äkkijyrkkä – Jumala ja erotiikka.
Miina Äkkijyrkkä, alkuperäiseltä nimeltään Riitta Loiva, syntyi pohjoissavolaiseen körttiläisperheeseen vuonna 1949, samana vuonna, kun suomenkarjayhdistykset lakkautettiin. Äkkijyrkkä pitääkin körttiläisyyttä parhaana asiana lapsuusympäristönsä antimista, koska omien sanojensa mukaan ”ihminen vailla hengellisyyttä joutuu hyvin usein pulaan, ei ymmärrä asioita, on avuton, on vajavainen ja kaikin tavoin erehtyväinen”.
Miinan isä oli taiteilijasielu, hempeämielinen kanttori, ja äiti oli tomera karjakko, joka hoiti kylän navettoihin liittyvät asiat ja eläinten hoidon tarpeen niin vaatiessa. Koti opetti Miinan ja hänen neljä sisarustaan kovaan kuriin ja rankkaan työntekoon, johon tottuminen auttoi myöhemminkin työskentelyssä sekä raskaiden taidemateriaalien että myös karjanhoidon kanssa. Äkkijyrkän elämä ei ole kirjan perusteella tainnut olla niitä tavanomaisimpia ja kirja antaakin hyvä kuvan siitä, millaista voimaa, sisua ja vapaudenkaipuuta on tarvittu maaseudun lahjakkuusreservistä kuvataiteilijaksi ja tunnettuihin taiteilijapiireihin ponnistamiseen Suomen kokoisessa maassa.
Taiteen tekemisen kovista edellytyksistä ja vaatimuksista Äkkijyrkkä sanoo: ”Superego ei nouse itsestään, sitä pitää nostattaa ja sitten mennään hulluuden puolelle ja sieltä ei välttämättä enää ole tulemista tavallisten ihmisten puolelle. Semmosten rajatilojen kanssa joutuu työskentelemään, niitä tarvii herkkyydekseen ja niitä on ihan pakko pitää yllä koska muuten ei synny yhtään mitään.”
Äkkijyrkkä tunnetaan, paitsi lehmä- ja vasikkaveistoksistaan, myös suomenkarjan suojelijana. Teoksen lopussa on Roni Kantolan kokoama liite Kyytöt ja Miina Äkkijyrkkä, jossa kootaan yhteen Äkkijyrkän eri vuosikymmeninä tekemä työ itäsuomalaisen nautakarjan eli kyyttöjen suojelemiseksi.
Kell' onni on, se onnen kätkeköön...
Elä onnellisemmin – Käytännön opas onnellisuuteen, menestykseen ja hyvinvointiin vaikuttaa teokselta, joka pitää lukea heti ensimmäiseksi kirjaksi vuoden alussa, niin että voi sitten jälkikäteen miettiä, minkälaisia lupauksia vuoden aikana tuli vääjäämättä rikkoneeksi. Kirjan kirjoittaja Emma Seppälä työskentelee jenkkiläisessä yliopistossa erikoisalanaan onnellisuuden psykologia. Seppälän kirjan on suomentanut Sanna Lönnfors.
Kirjan kannessa luvataan sen perustuvan uusimpaan tutkimukseen onnellisuudesta. Sen sisältöotsikot vaikuttavat mielenkiintoisilta: Lakkaa jahtaamasta tulevaisuutta, Vähennä kierroksia, Säännöstele energiaasi, Saa enemmän aikaan tekemättä mitään, Nauti onnellisesta parisuhteesta … itsesi kanssa ja Ystävällisyyden tärkeys. No jos ihan rehellisyyden nimissä sanotaan, niin eivät nämä otsikot ja niiden sisällöt ihan rakettitiedettä ole, jos vertaa niitä muihin aiemmin ilmestyneisiin, onnellisuusohjeita välittäviin kirjoihin. Mutta toisaalta; tällaisia oppaita sinnikkäästi ajasta toiseen selaamalla voi lopputulos kuitenkin olla positiivinen, jos yksilö joskus ymmärtää, että omaa päätään samaan seinään verille hakkaamisen sijaan voi elämässään tehdä joitakin – joskin pienen pieniä, mutta lopulta merkittäviä – muutoksia ennen kuin ehtii tuhota henkisen ja fyysisen terveytensä hampaat irvessä elämänsä pakkosuorittamisella.
