Mikko Viljanen (s. 1976) on jäänyt aiemmin jostain syystä – josta voi osoitella lähinnä kai itseään – uuden tuntuiseksi kirjalliseksi nimeksi, kunnes nyt käsiin osui hänen jo neljäs romaaninsa Onni. Teos kertoo Onni-nimisestä viisihenkisen perheen pojasta, hänen lapsuudestaan Amerikassa ja nuoruudestaan ja aikuisuudestaan Suomessa Onnin itsensä ja pikkuveli Oskarin kuvaamana.
Perhe muuttaa suurin toivein isän akateemisen työn vuoksi rapakon taakse ja alkaa kasata elämää siellä. Isä käy töissä, äiti hoitaa kodin, veljekset käyvät koulua ja isosisko Johanna haaveilee urasta musiikin parissa. Jotain tässä täydellisen tuntuisessa elämässä on kuitenkin menossa rikki ja lopulta sitten särkyykin.
Perhe palaa Suomeen vanhaan tuttuun mummolaan asumaan, mutta eivät kuitenkaan kaikki; isä on edelleen entisessä työpaikassaan. Muu perhe on uudessa elämäntilanteessa, äiti yksin, isä hukassa, tytär toipilaana, Oskari saa lisänimen Olematon ja Onni, hän yrittää selviytyä nuoruutensa kiihkeistä vuosista ja perheen kuormittavista salaisuuksista. Mistä asioista elämässä luodaan merkitykset, mistä parhaat jaksamiseen tarvittavat ainekset?
Romaanissa kertojan ääni tuntuu vahvistavan, että kukaan tässä perheessä ei ole kotonaan missään; kaikki ovat jossain määrin kadoksissa toistensa sisässä tai lomassa ja henkisesti irrallaan. Mikä tässä jonkinasteisessa lohduttomuudessa tuo kuitenkin lohtua, on se, että lopulta palataan juurilleen, niille sijoille, joilta lähdettiin, ja siellä, viimeistään, on mahdollista saavuttaa edes osittainen rauha itsensä ja maailman kanssa.
Mielenkiinnolla odotellaan seuraavaa, itsestään selvyyksistä vapaana olevaa ihmisen irrallisuuden kuvausta, jossa Onnin kirjoittaja näyttää olevan ilahduttavan vahvoilla. Aiemmat Viljasen julkaisemat romaanit ovat Todennäkyjä, Maan paino ja Ensimmäinen elämä.
