Varjonyrkkeilijä on itsekin thainyrkkeilijänä ottelevan Inga Maggan (s. 1983) esikoisromaani, joka kertoo kilpaurheilun pimeämmästä puolesta ja siitä, millaisiin kokemuksiin lapsena, teini-iässä aloitettu aktiivinen kilpaurheilu voi nuoren tytön ikävimmillään johtaa.
Kirjan nykyhetkessä Lola on nälkävyötään kiristävä graafikko, joka yrittää hankkia niukkaa leipäänsä myös työväenopiston grafiikan iltakursseja ohjaamalla. Kurssille hakeutuu ihmisiä monista erilaisista ammateista ja lähtökohdista, ja sinne tulee sattumalta myös Rebekka, Lolan entisen nyrkkeilyvalmentajan viehättävä ja nyrkkeilyssä voittoja kahminut tytär, jota hänen isänsä valmentaa.
”Yleensä ihmisellä on elämässään yksi merkittävä esille pyrkivä tarina, joka seuraa häntä kuin varjo, riivaa mieltä. Tällaisesta tarinasta tuttu aihe heijastuu ensimmäisenä taiteeseen. Taiteilijan on mietittävä, millä tavalla aiheensa näkee.”
Miksi Lola on opiskellut taiteilijaksi ja jättänyt kokonaan nyrkkeilyn, jota ilman hän ei nuoruudessaan olisi voinut edes ajatella elävänsä ? Se oli hänen henkireikänsä kylällä, jolta puuttuivat monet muut harrastusmahdollisuudet ja jonka pariin hän pääsi pakenemaan lapsuuskodin ahdistavaa ilmapiiriä. Hän halusi myös tehdä vaikutuksen raamikkaaseen valmentaja Barreen, joka ei näyttänyt edes huomaavan heiveröistä tyttöä. Äärimmäisen itsensä rääkkäämisen seurauksena valmentaja vihdoin havaitsi tytön kilpailuasenteen ja otti hänet erityiseen suojelukseensa.
Teoksen läpi kulkeva teema on kysymys valmentajan ehdottomasta vastuusta koko ajan silloin, kun valmennettavana on lapsia ja nuoria, jotka luottavat sokeasti kaikkeen siihen, mitä valmentaja sanoo tai tekee tai miten hän osoittaa luottamustaan valmennettavaan. Mitkä ovat valmentajan todelliset motiivit tehdä omaa työtään, mille ne perustuvat ja mitä niistä seuraa? Kuka kontrolloi tällaista toimintaa, kun on kyse lapsista ja nuorista ihmisistä, joilla on intoa ja energiaa koviin suorituksiin, mutta joilta puuttuu vielä elämänkokemuksen tuomaa kriittistä arvostelukykyä?
