Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheiseks, / minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie. / Vai vääräkö lie? / Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.
Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin, / mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on. / Nyt lepohon / ei aikaa vielä, ei aattelohon.
Olen hiihtänyt metsää, järveä / ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen / ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa / mun jäi kotomaa, / mut voimani, voimani raukeaa.
Olen vierinyt maita ma vieraita / ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut / ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää / yhä loitoksi jää. / Mun on niin kylmä, mua väsyttää.
Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, / ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas / ja taattoni hapset harmaat.
Se vast’ oli mies! / Se taruja ties, / kun joutui ilta ja leimusi lies.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois / vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin / nyt yksinäin / minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?
Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, / minä hiihdänhän siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy, / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy.
Elä murehdi turhia, äitini mun, / me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin, / meill’ onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää / sormi yks tai tää, / sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Me hiihdämme alta ikkunan, / me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee, / emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa! / kaikk’ kerrassaan! / Ovi auki ja äidin helmahan vaan.
Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai / vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie. / Päivä loppunut lie / ja loppunut yksin hiihtäjän tie.
Eino Leino (1878-1926): Yksin hiihtäjä, kokoelmasta Hiihtäjän virsiä, 1900
