Toiveikasta vuotta 2021!

Mistä, mihin, minkä vuoksi - / sanat turhat tuuleen juoksi, / joutivat ne, asun tässä / pehmeässä hämärässä, / lämpimässä. / Enempää en elämässä / toivo, hyvä näin ja tässä.

Vaiti olla, olla pieni / niin kuin pensas, ruoho, sieni, / matala ja pitkin maata, / puolet ilmaa, puolet maata, / olla valo varjon luova, / olla varjo säteen juova, / liikkumatta, joka tiellä, / yhtä aikaa täällä, siellä, / maailmat saan kaikki tässä.

Neljä seinää, huone ahdas - / silmäluomiin taikatahdas / sivelty lie sormenpäillä.

Lumikarhu pitää majaa / jäisen hongan rungon alla. / Nukkumalla, nukkumalla / puhkee silmu, laulaa lehti.

Aamu ehti. / Mittani on vielä vajaa, / vielä matkaa, vielä matkaa / spiraalina tietä jatkaa, / kaiken kiertokulku käydä.

Vyöryy meri akkunasta, / kalat oudot sisään uivat, / keinuu levä, keinuu laiva / lastinansa tuska, vaiva, / hätä mielen maailmasta.

Ajatukset viljaa puivat. / siellä, mistä korsi nousi, / missä laiho verkkaan varttui, / sato kerran laariin karttui, / ihmisnälkään avosuuhun / onko leivänkyrsää antaa / tyhjään pöytään. / Tyhjäksikö kerran löytään / säkki, johon jauhan näitä / laihan pellon tähkäpäitä.

Käpy elää, siemen itää, / sitä kädessänsä pitää / lahja on. Se kasvaa puuksi, / lehdet saa ja muuttuu muuksi. / Se on lintu, se on mato, / siipisulka, kaiken kato, / se on meri, se on pelto.

Vahvemmaksi sydän melto / kasva niissä, kasva tässä / syntymisen hämärässä. / Ennen elit elämättä. / Nyt on kehtos kaksi kättä.

Helvi Juvonen: Kasvaminen, kokoelmasta Kääpiöpuu, 1949

Joulupukki - Tuhatvuotinen arvoitus

Mitäpä olisi joulu ilman joulupukkia, joka tuo nykyisin lahjat sekä kilteille että vähemmän kilteille lapsille ja aikuisillekin, useimmiten. Mutta mistä ihmeestä tuo joulupukki on keskuuteemme ja kansanperinteeseemme ilmestynyt? Tyhjästäkö?

Siitä on ottanut selkoa Eero Perunka tuoreessa kirjassaan Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus. Liikkeelle lähdetään Pyhän Nikolauksen tarusta noin 1700 vuotta sitten, siirrytään St. Nicolauksesta ja Sinterklaasista Santa Clausin kautta vuohipukkiin, kekri-, joulu- ja nuuttipukkiin ja meidän nykyiseen joulupukkiimme Lapin Korvatunturilla, ja pohditaan myös ’superperheen ainoan naisen’, joulupukin muorin, ja tonttujenkin osuutta tässä tarinoiden jatkumossa.

Millä tavoin hyvä ja paha pukki erosivat toisistaan? Kuinka joulupukki ajeli porollaan suomalaisten lasten sydämiin Markus-sedän aikoinaan innoittamana? Puhutaan myös jouluisen sesonkityön hankaluudesta ja joulupukin melko pitkästä loma-ajasta ja paljon muistakin tähän ilmestykseen liittyvistä asioista.

Lahjojen osuuskin on ollut eri aikoina hyvin erilainen vihtapaketista lähtien. Tekstissä kerrotaan, kuinka sotien jälkeinen ruoka-aineiden saatavuuden rajoittaminen purettiin Suomessa vähitellen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella, joten esimerkiksi sokerin ja kahvin säännöstely päättyi vasta vuoden 1954 alkupuolella. Pelonsekaisessa jännityksessä ja täpinöissä olivat tuona jouluna varmaan lasten lisäksi myös aikuiset, kun eivät voineet etukäteen olla varmoja, tuoko se pukki korviketta vai tällä kertaa ihan oikeata kahvia?

Seitsemän veljestä; Impivaaran joulu

… On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niin myös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa jouluolkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.

Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn. Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja vuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu’at käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.

Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä, jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä…

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä kannen kuva: Jorma Komulainen

Joulukuusi 24.12.

On syvä kuusen vihreys, / heleät liekit kynttiläin. / Omenain painon kantaen / taas oksa taipuu, / ja kuusen alta / jo tonttu viittoo / ja nyökkää suippolakkipäin. /

Näetkö, kuusen alla / on nuken olkihattu / ja päitset Ruskon. / Hämystä oksain nousevat / esille vuodet, / jo menneet palaamattomiin. / Ne hymyn tuovat suulle / jo saavat silmän kyyneliin. / Putosi paljon meistä pois / ja paljon saimme, / puettiin iloon mieli / ja ilosta se riisuttiin. / Elämä koski meihin järkyttäin. / Vavahtaa myöskin kuusi, / kun paino pannaan / sen oksiin hiljaisiin. /

Salaisuus, ihme joulun - / en tiedä, ymmärränkö sen. / Lymysi tonttu aina, / en tiennyt, näinkö vaiko en. / Vain viittaus ja liike - / hyvyyden, valon, lämmön / tajusin heltyen. /

Etäällä tähti kiertää, / kimaltaa korkealla kuu. / Valaise lempeästi / nyt maata, joulupuu! / Suo lohdutus ja lämpö / valojen pienten, tuikkivain. / Kumarru, oksa nöyrä, / iloa kannattain.

Aale Tynni. Joulukuusi, kokoelmasta Torni virrassa, 1954

Neljäs adventti 20.12.

Väinö Linna 20.12.1920-21.04.1992 (20.12.2020 100 vuotta)

Pojat pojat pojat

Henna Helne, itsekin kahden pienen pojan äiti, on avannut uusinta tarjolla olevaa tietoa pojista ja myös muuttuneista vanhemmuuden vaatimuksista teoksessaan Pojat pojat pojat – Kirja poikien äideille. Kirjan mukaan Suomessa on lähes 70 000 pelkästään poikalapsista koostuvaa perhettä. Teoksessa mietitään, onko tarpeen lainkaan erotella vanhemmuutta sen perusteella, mitä sukupuolta syntyneet lapset ovat tai onko poikien kasvattamisessa oltava tiettyjä erityistaitoja. Kun artikkeleihin tarkemmin tutustuu, vaikuttuu kyllä, että ei siitä nyt mitään haittaakaan ole.

Kirjassa pohditaan muitakin hyviä kysymyksiä, kuten onko äidin ja pojan välillä jonkinlainen myyttinen suhde, miten sukupuolisensitiivisyys toteutuu kasvatuksessa ja ovatko pojat alttiimpia ongelmille kuin tytöt. Keskustelua herätetään myös aiheesta lastenvaatteiden ja lelujen sukupuolittuneisuus, sateenkaariperheen poikien kasvatus, poikien maailma ja ystävyyssuhteet ja irtautuminen äidistä ja pojan oman identiteetin löytyminen. Jos Sigmund Freudiin on vielä uskominen, tuo viimeksi mainittu äidistä irtautuminen saattaa osoittautua kovinkin tuskalliseksi ja viedä aikaa enemmän kuin tovin ja tuokion. Miten toimia, että ei tule kasvattaneeksi sen enempää “mammanpoikia” kuin “kuningaspoikiakaan”, joista kirjassa puhutaan, vaan itsensä, elämän ja muiden ihmisten kanssa toimeen tulevia aikuisia? Ja ovatko nämä mainitut kliseet enää edes ollenkaan tätä päivää?

Parinkymmenen ammatillisen asiantuntijan lisäksi teoksessa on haastateltu kuutta kokemusasiantuntijaa, naisia, jotka kertovat omista kokemuksistaan eri-ikäisten poikalasten äitinä.

Perintö

Männä vuosina jo päätettiin, että tiiliskiven kokoisiin kronikoihin ei enää kosketa, kun ajateltiin, että periaatteessa tarina kuin tarina pitäisi saada kerrottua alle kolmellasadalla sivulla, muuten on ongelma tekstin tiivistämisessä ja editoinnissa. Tai sitten pitäisi kirjoittaa useampia kirjoja. Vaan kuinkas kävikään – yllärin pylläri – tässä sitä nyt on luettu reippaat viisisataa sivua käsittävä teos ihan ohimennen. Joten koskaan ei kannata sanoa ei koskaan, koska se joskus ja usein odottaa jo ihan nurkan takana.

Perintö (Testamente) on ruotsalaisen, pohjoissuomalaisia juuria omaavan Nina Wähän (s. 1979) kirjoittama ronski perhetarina, jossa on luonteita ja tapahtumia juuri niin paljon kuin on perheessä henkilöitäkin; isän ja äidin lisäksi neljätoista syntynyttä lasta, joista kaksi on kuollut lapsena. Ja kuten kuvitella saattaa, jokaisella perheenjäsenellä on omat piirteensä ja omituisuutensa, jotka ovat saaneet alkunsa osin villistä, pimeästä pohjolasta ja osin isältä ja äidiltä sukupolvien saatossa perityistä ominaisuuksista. Kirjan on suomentanut Sanna Manninen.

Perheen äiti karjalainen Siiri ja Tornionjokilaaksosta kotoisin oleva isä Pentti ovat tavanneet sota-aikana Karjalassa ja perustaneet perheen isän kotiseudulle, jonne Siiri yrittää kotiutua. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin, ja joku heistä menetetäänkin ajan saatossa. Eletään 1980-lukua. Anni, vanhin tytär, joka on aikoinaan paennut kodin ilmapiiriä Tukholmaan, tulee käymään kotiseudulla. Käy ilmi, että lapset ovat päättäneet, että äidin ja heidän oma mittansa on täysi isän piittaamatonta ja töykeää käytöstä heitä kaikkia kohtaan. Äidin pitää erota.

Perintö ei niinkään kerro rahasta tai omaisuuden jaosta, vaan siitä, millaisen henkisen kuorman jälkipolvi saa kannettavakseen sellaisesta lapsuudesta, jossa asioita ei ole voitu selvittää eikä perheenjäsenten ominaislaatua ole voitu huomioida. Yksi arvaamaton henkilö on päässyt pelolla hallitessaan muiden niskan päälle, koska ei oman kokemuksensa mukaan ole tullut kuulluksi omine tarpeineen eikä ole kyennyt itse muuttumaan. Kirjavien sattumusten ja vaiheiden jälkeen kronikka päättyy jälleen Anniin:

”…Hän ei ollut enää sidoksissa menneisyyteensä vaan kytköksissä nykyhetkeen, tulevaisuuteen ja perintöön, ei siihen joka oli mukana kuljetettava taakka, vaan siihen jota hän välittäisi aktiivisesti minulle ja minun lapsilleni ja lastenlapsilleni ja niin edelleen sukupolvesta toiseen. Sillä me emme ole menneisyydelle mitään muuta velkaa kuin sen, että todistamme siitä emmekä koskaan unohda mitä on tapahtunut ja mitä tiedämme, ja että kerromme siitä eteenpäin jotta lapset, syntymättömät lapset ja ne lapset jotka elävät kauan sen jälkeen kun me olemme poissa, saavat osansa meidän perinnöstämme.”

Juuri vähän aikaa sitten luettiin Anna Takasen teos Sinä olet suruni (KT 17.11.2020) isästään, sotalapsena Ruotsiin lähetetystä Timosta, joka jäi sille tielleen, mutta joka kokemus iskostui lähtemättömästi isän mieleen ja sitä kautta tyttärenkin muistoksi. Voisiko tästä tehdä arvelun siitä, että nimenomaan Ruotsiin muuttaminen joko sodan jaloista, työn saantiin tai pakoon ankeaa todellisuutta on jättänyt voimalliset ja kivuliaatkin jälkensä moniin sinne lähteneisiin suomalaisiin ja vaikuttanut myös heidän jälkeläisiinsä. Lähtö kun on ollut usein pakon sanelema eikä vain vapaaehtoinen ratkaisu. Kaiken myötäkarvaan sujumisestahan ei synny kunnon draamaa, mutta vanhempien ankarat kokemukset näyttäisivät tuoneen sinne muuttaneiden omien jälkeläisten mieliin rosoisuutta, joka on tukenut ja innoittanut taiteellista luomiskykyä ja pannut kertomaan edellisen sukupolven tarinaa. Se ei ole lainkaan vähän se, ja saavathan kirjallisuudesta kiinnostuneet naapurimaalaisetkin taas samalla vahvistusta suomalaisten omaperäisestä ja työteliäästä metsäläislaadusta, joka aikoinaankin pani sanomaan usein: En finne igen.

Lucian päivä 13.12.

Santa Lucia
Sul mare luccica l’astro d’argento. / Placida è l’onda, prospero è il vento.
Sul mare luccica l’astro d’argento. / Placida è l’onda, prospero è il vento.
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!

Con questo zeffiro, così soave, / Oh, com’è bello star sulla nave!
Con questo zeffiro, così soave, / Oh, com’è bello star sulla nave!
Su passegieri, venite via! / Santa Lucia! Santa Lucia!
Su passegieri, venite via! / Santa Lucia! Santa Lucia!

In fra le tende, bandir la cena / In una sera così serena,
In fra le tende, bandir la cena / In una sera così serena,
Chi non dimanda, chi non desia. / Santa Lucia! Santa Lucia!
Chi non dimanda, chi non desia. / Santa Lucia! Santa Lucia!

Mare sì placida, vento sì caro, / Scordar fa i triboli al marinaro,
Mare sì placida, vento sì caro, / Scordar fa i triboli al marinaro,
E va gridando con allegria, / Santa Lucia! Santa Lucia!
E va gridando con allegria, / Santa Lucia! Santa Lucia!

O dolce Napoli, o suol beato, / Ove sorridere volle il creato,
O dolce Napoli, o suol beato, / Ove sorridere volle il creato,
Tu sei l'impero dell’armonia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Tu sei l'impero dell’armonia, / Santa Lucia! Santa Lucia!

Or che tardate? Bella è la sera. / Spira un’auretta fresca e leggiera.
Or che tardate? Bella è la sera. / Spira un’auretta fresca e leggiera.
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!

Santa Lucia, napolilainen kansanlaulu, säv. Teodoro Cottrau, suomennos V. Arti (1885-1963), Soi iltakellot (www.wikipedia.fi)

Hugo Simberg (1873-1917)

Ajatusten lukemisen taito

”Se kaikki, mitä en koskaan sano, / sinun, rakkaani, täytyy ymmärtää. / Sinun täytyy selkeästi se nähdä, / mikä minulle on vain hämärää.”

Kirjallisuuden klassikon Aale Tynnin erään runon alussa rakastettu pannaan melko ahtaalle toiveiden ja odotusten suhteen. Voi olla, että tulisi suru puseroon molemmille ainakin nykyisessä, kiireisessä arkielämässä, kun odotukset eivät täytykään. Useinhan sitä silti toivotaan, että toinen ymmärtäisi oman tunnetilan ilman, että kaikki pitää vääntää rautakangesta.

Mutta eipä surra; kun hätä on suurin, on apukin lähellä, sanoo vanha kansa ja tietää. Onneksi tähänkin haasteeseen löytyy kirjallisuudesta vastauksia; ruotsalainen Henrik Fexeus (s. 1971) on mennyt ja päivittänyt ajantasaiseksi vuodelta 2007 olevan kirjansa Ajatusten lukemisen taito – Opi ymmärtämään muita kehonkieltä tulkitsemalla.  

Fexeus etenee ajatusten luvun käsitteen määrittelystä ihmisten välisen yhteyden luomiseen, tiedostamattoman viestinnän tietoisesta käyttämisestä aistimuksiin ja tunteisiin. Puhutaan ajatustenluvusta ja ristiriitaisista viesteistä, tiedostamattomasta flirttailusta, suggestiomenetelmistä ja huomaamattomasta vaikuttamisesta, tunnetilojen aikaansaamisesta ja vaikuttavista esityksistä. Havainnollistavilla kuvilla osoitetaan erilaisia ilmeitä, joista voi tehdä päättelyjä toisen ihmisen tunnetilasta. Jos nyt kirjan luettuaan ei ihan pystykään täysin lukemaan toisen ihmisen ajatuksia, niin hyvässä lykyssä voi ainakin oivaltaa jotain uutta kanssakärsijän käytöksestä ja näin parantaa hiipuvaa vuorovaikutusta piirun verran. Kirjan on suomentanut Kirsi Kokkonen.

Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivä 08.12.

Itsenäisyyspäivä 06.12.

Suomalainen

Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

Jorma Etto: Suomalainen

Ilmastoja

Jos haluaa saattaa mielensä epävarmaan ja hämmentyneeseen tilaan ja siirtyä kunnolla pitkäksi toviksi epämukavuusalueelle, niin kannattaa ottaa lukemiseksi amerikkalaisen Jenny Offillin uusin suomennettu romaani Ilmastoja (Weather). Suomennoksen on tehnyt Marja Luoma.

Teoksen päähenkilö Lizzie asuu miehensä ja poikansa kanssa Brooklynissä, käy töissä ja yrittää huolehtia myös veljestään, joka toistuvasti retkahtaa aineisiin ja on riippuvainen sisarensa antamasta henkisestä ja muustakin tuesta. Tätä päivää ja monikulttuurista maailmaa kuvaavan ja vaihtelevatunnelmaisen parisuhde-elämän rinnalla kulkee huoli ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä ihmiskunnalle tulevaisuudessa tapahtuu. Rakenteellisesti tähän epävarmaan vaikutelmaan on päästy kursivoitujen kommenttien avulla ja hajottamalla tekstin rakennetta pieniin tapahtumiin niin, että tuntuu jopa haastavalta saada tekstistä otetta. Tämä vaikuttaa tarkkaan mietityltä tehokeinolta, koska se tuottaa niin paljon hämmennystä ja epätietoisuutta - aivan kuin koko ilmastonmuutosta käsittelevä tulevaisuuskin.

”Jostain syystä minut on sijoitettu pöydässä kauas Sylviasta. Olen ansassa nuoren tekno-optimistin vieressä. Hän selittää, että nykyteknologia lakkaa tuntumasta oudolta, kun se sukupolvi, joka ei kasvanut siihen, viimein ikääntyy ja lakkaa osallistumasta keskusteluun. Siis kuolee, hän varmaan tarkoittaa. --- Hänen keskeinen pointtinsa on, että keskuudestamme poistuvat pikkuhiljaa kaikki ne, joita lajien häviäminen harmittaa, ja sen jälkeen ei enää puhuta siitä mitä on menetetty, vaan siitä mitä on saatu.”

Offillilta on aiemmin ilmestynyt teos Syvien pohdintojen jaosto, joka sekään ei päästänyt lukijaansa pinteestä turhan heppoisesti. (KT 11.12.2018)

David Emmanuel Daniel Europaeus 200 vuotta

David Emmanuel Daniel Europaeus (01.12.1820-15.10.1884)

Joulun odotus alkaa!

Isä pullossa

Juuri paremmin ei olisi voitu otsikoida tähän aihepiiriin liittyen teosta, joka kertoo alkoholismista sairautena. Johanna Pohjolan (s. 1977) tietoteos Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan on todellisuuteen pohjautuva, alkoholistin perheessä lapsuutensa ja nuoruutensa kasvaneen kokijan näkökulma. Lisänsä siihen tuovat viidessä eri päihdehoitolaitoksessa tehty taustatyö ja keskustelut sekä toipuvien alkoholistien että päihdetyön ammattilaisten ja eri asiantuntijoiden kanssa. Isä pullossa symboliikka kuvaa sattuvasti tätä sairautta, josta sanotaan, että vaikka siitä kuinka yrittäisi pyristellä vapaaksi, sen kynsistä irtautuminen omin voimin on äärimmäisen vaikeata.

Millainen sairaus alkoholismi sitten on? Nykyisin jo myönnetään, että se on juovan yksilön ohella koko perheen sairaus, koska siihen liittyy niin paljon kärsimystä, pelkoa, häpeää ja salailua, semminkin, jos kyseessä on ammatissaan menestyvä perheenisä, kuten tässä tapauksessa – ylilääkärinä toimiva erikoislääkäri – joka valkoisia valheita viljellen kykeni ”salaamaan juomisensa” vuosikymmeniä.  Tosin ennen pitkää juominen alkoi näkyä sekä ulkoisesti että myös taloudessa, koska riippuvuus ylitti taloudenpidon realiteetit.

”Mitä pidemmälle alkoholismi eteni, sitä vähemmän rahaa isällä jäi säästöön. Jossain vaiheessa hän alkoi juoda velaksi, ja viimeisinä vuosinaan hänellä oli useampia luottokortteja ja pankkilainoja. Lääkärinpalkkiot menivät maksueriin, ja lääkäri itse eli kädestä suuhun.”

Kirjan parasta antia on se, että se ei syyllistä tällaista sairautta kantavaa, kärsivää ihmistä, vaan pyrkii kaikesta huolimatta ymmärtämään sairauden syitä ja seurauksia. Tilaa annetaan myös surulle, jota välttämättä kokee jokainen sellaisessa perheessä elänyt, joka suree läheisensä kohtaloa ja niitä käyttämättömiä mahdollisuuksia, jotka alkoholismi on tältä ihmiseltä ja hänen lähipiiriltään tuhonnut.

Suon villi laulu

Pitänee ensin ihan tutkia, millainen maasto on marskimaa, jolle alueelle sijoittuvasta tarinasta kerrotaan amerikkalaisen biologin, Delia Owensin (s. 1949) bestselleriksikin yltäneessä esikoisromaanissa Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing) vuodelta 2018. Kirja on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi Maria Lyytisen suomentamana.

“Marskimaa, myös marski, suolamarski, on alava lietemaa, joka suuren osan ajasta jää veden alle. Pohjanmeren rannikkoalueilla on runsaasti marskimaata, joka jää nousuveden alle. Marskialueita on myös makeanveden seuduilla, varsinkin Pohjois-Amerikassa. Marskialueet ovat eläimistölle hyvin tärkeitä niillä tarjolla olevan runsaan ravinnon vuoksi.  Marskimaiden kasvisto on suolavettä kestävää.” (www.wikipedia.fi)

Sellaisella soistoalueella elää Kya, pieni tyttö, perheineen, johon kuuluu äiti, liuta sisaruksia ja juoppo ja aggressiivinen sotaveteraani-isä, joka kaiken muualla menetettyään on tuonut perheensä rähjäiseen synnyinkotiinsa Pohjois-Carolinan suoalueelle, jossa elävät vain muualta karkotetut ja elämässään epäonnistuneet ihmiset. Sisarukset, isoveli Jodieta lukuun ottamatta, ovat jo paikalta paenneet, kuka minnekin, ja pian häipyy myös äiti ja Jodie, ja Kya jää yksin isänsä kanssa. Isästä ei juuri turvaa ole ja hänkin katoaa, joten Kya kasvaa nuoreksi, viehättäväksi naiseksi eläen luonnon armoilla ja siihen sopeutuen. Hänestä kehkeytyy ilmiömäinen luonnon tuntija ja varsinainen selviytyjä, mutta yksinäinen ja eristäytynyt. Onneksi ystäväksi ilmaantuu läheisen kylän äitinsä ja sisarensa menettänyt huolehtiva poika, Tate, joka alkaa opettaa Kyalle ihmisten tapoja, kuten lukutaitoa. Yhdessä he tutustuvat ympäröivään luontoon ja sen ihmeellisyyksiin.

Kirjan juoni alkaa siitä, kun marskimaalta löytyy läheisen kylän suositun miehen, Chasen, ruumis, ja aletaan selvittää, kuka mahtaa olla murhaaja. Katseet kohdistuvat Kyaan, Rämelikkaan, joksi häntä kylällä kutsutaan hänen epämääräisen elämäntapansa vuoksi. Tarina soljuu vuoroin murhatutkintaa, vuoroin Kyan kasvutarinaa kuvaten aika juohevasti, joten ei kait se ihme ole, että niin moni lukija on tähän opukseen sisintään myöten ottaantunut.

Lapsen oikeuksien päivä 20.11.

Alexandra Frosterus-Såltin (1837-1916): Pikku suruja (1864)

Sinä olet suruni - Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta

”Hänen äitinsä kantaa sotalapsen kohtaloa, ja hän kertoo äidin levottomuudesta. Siitä kuinka äiti torjuu hänet ja että hän on koko ikänsä kaivannut epätoivoisesti sitoutumista. Minä kerron isästä, riidoista ja stressistä, koska hän ei ole koskaan pystynyt osoittamaan heikkoutta eikä nähnyt minua, kun olen ollut surullinen. Me kaksi sotalapsen lasta vahvistamme vanhempiemme vammat toisissamme.”

Anna Takanen (s. 1968) kertoo teoksessaan Sinä olet suruni – Kertomus sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta isästään Timosta, sotalapsesta, ja itsestään, sotalapsen tyttärestä Annasta, joka pyrkii ymmärtämään isänsä traumaa ja isän historiasta johtuen myös omaa tuntematonta arpeaan. Käsikirjoituksen on suomentanut Leena Vallisaari.

Timo on lähetetty Kuorevedeltä isän kaaduttua jatkosodassa sotalapseksi Ruotsiin vuonna 1942 tarkoituksena, että hän on siellä hoidossa ja turvassa vain sodan loppumiseen saakka. Sota päättyy, mutta Timon paluusta kotiin ei tule mitään, ja lopulta hän päättää jäädä Ruotsiin kokonaan. Välit suomalaiseen sukuun kuitenkin säilyvät vielä sittenkin, kun Timo avioituu Ruotsissa ja perustaa perheen.

Timon mieleen on kuitenkin jäänyt selvittämätön kysymys siitä, miksi häntä ei haettu takaisin kotiin sodan päätyttyä, vaikka niin luvattiin. Jälkikäteen hän yrittää käsitellä sitä sekä itsekseen ja asiakirjojen avulla että tapaamalla suomalaista perhettään ja pitämällä yhteyttä sukulaisiin, vaikka yhteistä kieltäkään ei oikein enää ole. Jotain jää lukitun mielen taakse piiloon myös tyttäreltä, joka yrittää aikuisena tutustua isäänsä ja saada selkoa isän taustasta. Sukupolvesta toiseen sodan kaiken kattavan traagisuuden sisällä kulkee vielä sen sisään syntyneitä tragedioita - noin 80 000 suomalaisen lapsen sodan jaloista aikoinaan Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan siirtäminen ja sen pitkäaikaiset vaikutukset - niin kuin tämäkin on monella tapaa ollut.

Tytöt - Suomalaisen tasa-arvon perusteet

Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö ovat tänä ’tytöttelyn’ mitätöinniksi kokemisen aikana ehkä hieman provosoivastikin nimenneet äskettäin ilmestyneen tietoteoksensa Tytöt – Suomalaisen tasa-arvon perusteet tämän hetken terävintä kärkeä olevista naisvaikuttajista. Puhutaan joulukuussa vuonna 2019 virkaan astuneesta hallituksesta: Sanna Marinista, Anna-Maja Henrikssonista, Li Anderssonista, Maria Ohisalosta ja Katri Kulmunista, joka sittemmin erosi hallituksesta. Mutta lähtökohta oli tämä; viisi älykästä ja kouluttautunutta naista päättämässä Suomen valtion virallisista asioista.

Kirjassaan Kaarenoja ja Rämö perkaavat perusteita tällaiselle mahdollisuudelle ja toteavat, että joskin sattumalla ja onnella on ollut pientä tekoa pelissä, niin suurin työ tämän mahdollisuuden esille tuloon on tehty tasa-arvoasioissa aikaisempina vuosikymmeninä ja jo viime vuosisadan alkupuolella ja jopa sitä ennen, kun piti oppia lukemaan, osallistua kinkereille ja päästä ripille ja naimisiin. Yksi tärkeimmistä virstanpylväistä – mikä moderni sana tässä yhteydessä! – on peruskoulu-uudistus 1960-luvun lopulla, ja se mahdollisti varattomien ja vähävaraistenkin perheiden lasten ja erityisesti tyttöjen koulutielle astumisen.

Monet menneet naisvaikuttajat mainitaan, heidän joukossaan Lucina Hagman, Dagmar Neovius, Hedvig ja Maiju Gebhard, Miina Sillanpää ja monet muut. Mutta muutosta ei selittänyt vain naisten toiminta; ratkaisevaa on ollut se, miten suomalaiset miehet ovat eri aikoina näihin uudistuksiin suhtautuneet ja niitä tukeneet. Kirjaan haastatellun Vappu Taipaleen kommenttia vapaasti siteeraten: ”Suomalaisen tasa-arvon yksi salaisuus ovat miehet.”

William Blake (1757-1827)

Äskettäin luetun Olga Tokarczukin romaanin innoittamana kaivettiin esiin mielenkiintoinen menneiden vuosien kirjailija, taidemaalari, graafikko ja mystikko William Blake (1757-1827).

Viattomuuden ja kokemuksen lauluja – Osoitus ihmissielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta -teoksen runot ja alkutekstin Taivaisia näkyjä on suomentanut Niilo Rantala. Songs of Innocence (1789) ja Songs of Experience (1794?) -kokoelmat ovat ilmestyneet alun perin yhteisniteenä vuonna 1794. Kirjan johdatuksen William Blake – ristiriidan apostoli on kirjoittanut filosofi Torsti Lehtinen ja taiteilijan tuotantoa kuvaavan esseen Olemassaolon puhtaassa ytimessä Pertti ”Veltto” Virtanen. Kirjan kuvitus on Blaken alkuperäisestä teoksesta. Tailteilijan elämästä ja ajatusmaailmasta on kirjoittanut myös runoilija Risto Ahti teoksessaan William Blake & Vimmainen Genius.

Tiikeri (The tiger)

 Tiikeri! Oi tulinen / lieska yössä metsien! / Kenen käsi kuoloton / symmetriasi luonut on?

 Takaa minkä syvyyden / paloi silmäsi etäinen? / Millä siivin nousten hän / otti tulen elävän?

 Voima, taito millainen / punoi jänteet sydämen? / Kun se alkoi lyödä, niin / kenen käsiin hirmuisiin?

 Missä ahjo? Vasarat / jotka aivot takoivat? / Kuka sulki kauhut pään / otteeseensa hirveään?

 Syöksivät tähdet peitsiään, / kastaen taivaan kyynelillään. / Hymynkö hän työlleen soi? / Hänkö Karitsankin loi?

Tiikeri! Oi tulinen / lieska yössä metsien! / Kenen käsi rohkeni / luoda symmetriasi?

William Blake: Tiikeri, suom. Aale Tynni, teoksessa Tuhat laulujen vuotta - Valikoima länsimaista lyriikkaa

Uni (A dream)

 Kerran unta nähdessäin / varjot kulki edelläin; / muurahainen, siellä nyt, / tieltään raukka eksynyt…

… peloissaan ja huolissaan, / nääntyneenä matkoistaan / kertoi suuren surun sen: täältä kotiin löydä en! ”Voi mun lapsikatrastain – kuulla voivatko mua lain? / Näinkö tuulet maailman / pois vie kaikkein rakkaimman?”

Säälien mä katsoin vain / muurahaista, vuoteestain - / Silloin kiiltomadon näin; / Luotsin öitten synkimpäin…

Lausui hän: ”Tien valaisen – tiedän reitin salaisen; / seuratkaa, mä aamuun vien!” / Muurahainenkin löytää tien…

Löytää tien voi yllättäin / pieninkin, sen äsken näin! / Tuulet vaikka tuivertaa / toivoaan ei jättää saa! Toivoaan ei jättää saa!

Blake, William: Uni (A dream), suomennos Hector

Toni Edelmann – Hector: William Blake – Viattomuuden lauluja, Sibelius-lukion kamarikuoro ja soitinyhtye solisteineen, CD-levy