Tulevaisuuden identiteetit

Perttu Pölönen, viime vuonna esikoiskirjansa Tulevaisuuden lukujärjestys (KT 16.03.2020) julkaissut kouluttaja ja innovaattori, on ahkeroinut taas ja kirjoittanut toisenkin kirjan Tulevaisuuden identiteetit, jonka aihepiirit sivuavat hieman edellisenkin teoksen aiheita.

Pölönen aloittaa kirjansa hauskalla anekdootilla siitä, kun hänellä oli kiire päästä Vantaan lentokentältä itsenäisyysjuhliin, jotka pidettiin vuonna 2013 Tampereella ja jonne hän kiiruhti veljensä avustamana myöhästyneen lennon jälkeen. Kyytinä oli perheen vanha Peugeot, jolla oli eri aikoina rahdattu puuklapeja myytäväksi naapureille, ja auto oli myös sen kuntoinen. Siellä juhliin menevien Mersujen, Bemareiden, Audien ja Jaguarien jonossa oli käväissyt mielessä, olisiko viime metreillä sittenkin pitänyt vaihtaa taksiin. Joka tapauksessa identiteetti-aiheen aluksi tämä tositarina oli oikein hykerryttävä; kuka minä olen?

”Monien valintojen keskellä voi olla vaikea tehdä suuria päätöksiä, mutta sitoutuminen tuo tutkitusti mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä. Kaikkia valintoja ei voi siirtää tulevaisuuteen”, sanoo kirjoittaja ja taitaa olla aika oikeassa. ”Oletko sinä kenties mahdollistaja, innostaja, kiteyttäjä tai kirkastaja – vai jotain muuta?” kysyy Pölönen teoksensa Taitotittelit-osuudessa. Taitotittelien yhteydessä hän puhuu erilaisista ominaisuuksia kuvaavista ja-jä -rooleista: kirkastaja, yhteyttäjä, komponeeraaja, vaalija, värittäjä, joustavoittaja, aistittaja, ja neuvoo lopuksi jokaista keksimään itse tittelinsä. Kysehän viime kädessä on siis siitä, että on oman elämänsä toimija, ja identiteetti kannattaa rakentaa sen kautta, millaisia taitoja hallitsee eikä välttämättä hankkimansa ammatin perusteella.

Lopuksi Pölönen muistuttaa: ”Identiteettiä kannattaa etsiä, mutta sen löytäminen ei ole tavoite, vaan sivutuote. Älä ole enemmän kuin mihin pystyt sitoutumaan, mutta älä myöskään aliarvioi mahdollisuuksiasi. Ole se, mikä jaksat olla.”

Pölönen Perttu.jpeg

Sylvia Plath ja lastenkirjallisuus

Sylvia Plath (1932-1963) oli paitsi lyhyen elämän ja surullisen kohtalon kokenut, myös Britanniaan asumaan muuttanut ja englantilaisen runoilija Ted Hughesin kanssa avioitunut amerikkalaisen runokielen uudistaja. Joitakin Plathin runoista löytyy myös näiltä sivuilta (KT 21.08.2018, KT 20.11.2019). Runouden lisäksi Sylvia Plath oli myös lastenkirjailija, jonka teoksista kaksi on Hannu Kankaanpään suomentamia. 

Sänkyjen kirja (The Bed Book) on Quentin Blaken hauskasti kuvittama runoteos, joka kertoo erilaisista mukavista sängyistä, joissa voi tehdä paljon muutakin kuin vain nukkua. Salaperäinen puku (The It-Doesn´t-Matter-Suit) kertoo Vili-nimisestä pojasta, veljessarjan nuorimmasta, joka haaveilee hienosta puvusta. Sellainen tuleekin yllättäen postissa, mutta isä ja kaikki kuusi Vilin vanhempaa veljestä haluaisivat puvun, joten Vilille meinaa jäädä luu käteen. Miten tarina päättyykään? Kirjan on kuvittanut Rotraut Susanne Berner.

Sylvia Plath.jpeg

Saamelaisten kansallispäivä 06.02.

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille!

Pohjoissaame: Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide!
Inarinsaame: Pyeri säämi aalmugpeivi puohháid!
Koltansaame: Šiõǥǥ saaʹmi meersažpeiʹvv pukid!

                                       (lähde: www.samediggi.fi)

IMG_9910.jpeg

J. L. Runebergin päivä, ja hänen rouvansa myös

No nytpä, kun taas vietämme Jussi Lutviikin ynnäs hänen rouvansa juhlapäivää, onkin oivallinen hetki tutustua samalla kaikkia meitä kiinnostavaan runomittaan, nimittäin heksametriin, jolla kirjailija itse kirjoitteli säkeitään, ainakin viime vuonna täällä esitellyn Hirvenhiihtäjät ja nyt esillä olevan kolmilauluisen romanttisen kesäyön runoelman Hanna, jonka ruotsinkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1836. 

Heksametri on siis periaatteessa kuuden runojalan säe tyyliin: pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-lyhyt-lyhyt / pitkä-pitkä. Ja tästä se lähtee:

”Riemukas saapui taas juhannus. Oli ehtinyt länteen / päivä ja hohdettaan loi maalaispappilan ylle, / kun talo vanhana heijastui kotivalkaman peiliin. / Kammarin ikkunan luona nyt arvon pastori istui, / piippua poltteli, myös odotellen katseli tielle / joskus huitaisten kädellään pois sankean sauhun. / Riemuin hän Turun kaupungista jo saapuvan muisti / taas pojan ainoan, kun tätä kaivannut oli vuoden. / ”Jos sinä tutkinnon hyvin mainein suoritat siellä, / niin kesävieraakses tuo toki joku kumppani köyhä, / muutoin nuorena voit ikävystyä vanhojen seuraan.” / Näin oli kirjoitellut ja nyt hän piippua poltti / vartoen kumpaakin, toki ainoataan yli muiden.”

Mikä poljento! ”Teoksen on suomentanut Teivas Oksala ja hänen kirjan lopussa olevan ohjeensa mukaan heksametrinen teksti olisi luettava aina ääneen, kuten näitä tekstejä antiikinkin aikana luettiin. Jos on päässyt unohtumaan, niin muihin Runebergin ja hänen vaimonsa teoksiin voi tutustua vilkaisemalla arkistosta vaikkapa Kirjatimpurin aiempien vuosien tekstejä, jotka on julkaistu aina helmikuun 5. päivänä.

Fredrika Runeberg.jpeg
J.L. Runeberg.jpeg
J.L. Runeberg Hanna.jpeg

Haastetta helmikuulle

Jotta ei taas mentäisi heti alkuvuodesta siitä, mistä aita on matalin eikä suorinta tietä sinne, missä ruoho on vihreintä – tiedoksi; se on naapurin puolella, siellä missä on neliöitä ja luntakin tällä hetkellä eniten - niin otettiinpa helmikuun haasteeksi joulupukin lahjapussukassaan tuomat historiantutkija Yuval Noah Hararin (s. 1976) kirjoittamat teokset Sapiens -Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus – Huomisen lyhyt historia, jotka molemmat on suomentanut Jaana Iso-Markku. Kansilehden kertoman mukaan kirjat on julkaistu lähes 40 eri kielellä, niin että jokunen muukin on päässyt tutustumaan teoksiin omalla kielellään suomalaisten lukijoiden lisäksi.

Ensin pitänee varovasti lähestyä näitä paksuja opuksia ihan sisällysluetteloa tutkimalla: Sapiens-teoksessa liikkeelle lähdetään kognitiivisesta vallankumouksesta ja siirrytään maanviljelyn vallankumoukseen, josta Harari toteaa, että se on historian suurin huijaus, jonka syyllisiä ovat muutamat kasvilajit, joiden joukossa ovat vehnä, riisi ja peruna. Kolmas osa on otsikoitu Ihmiskunnan yhdentyminen ja neljäs on Tieteellinen vallankumous. Viidennen osan Jälkisanoissa kirjoittaja toteaa ihmisen pyrkivän lähes epätoivoisesti luomakunnan jumaluuteen, mutta että homo sapiensin pelikentän rajat alkavat kuitenkin olla jo selvästi näkyvissä, niin että ihan kaikkea ei ole luomakunnassa mahdollista saada, rahallakaan.

Homo Deus -teos lähtee siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu kolmannen vuosituhannen alussa ja esittelee ihmisen uuden tehtävälistan. Teos on jaettu kolmeen osaan, niihin näkymiin, mitä homo sapiensille tapahtuu; se valloittaa maailman, sitten; antaa maailmalle merkityksen ja viimein; menettää kontrollin. Tällöin puhutaan jo meidänkin aikamme polttavasta asiasta, nimittäin siitä, että äly on eriytymässä tietoisuudesta. Viimeinen kysymys nostaakin jo tuskan hien ohimoille ja kuuluu: Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, politiikalle ja jokapäiväiselle elämälle, kun ei-tietoiset mutta hyvin älykkäät algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse?

Ihmisen lyhyt historia.jpeg

Valaanluiset koskettimet

Rakel Liehun (s.1939) uusin teos on romaani ja ’elämäkerta’ pianonrakentaja Ivar Fjodorovitsin Pietarissa vuonna 1825 rakentamasta mustasta antiikkipianosta ja sen veljestä, valkoisesta pianosta. Se on myös kertomus musiikista ja tytöstä, joka elää lapsuuttaan suomalaisella erämaaseudulla itärajan pinnassa ja saa syvimmät taiteelliset vaikutteensa ympäröivästä luonnosta ja äitinsä musikaalisuudesta. Isä on ammatiltaan pappi, ja sen vuoksi perhe asuu seurakunnan tilavassa pappilassa.

Tytön äiti on hankkinut pappilaan käytetyn pianon ja nauttii sen soittamisesta. Pianon itsensä kertomana lukija tutustuu sen moniin eri omistajiin ja heidän kohtaloihinsa ympäri Eurooppaa ja myös pianoveljen, Leningradin piirityksen keskellä olevan valkean pianon kohtaloon. Soittimen kuvaamana lukijalle myös selviää, millaiset ovat olleet sen nykyisen omistajaperheen moninaiset vaiheet viime vuosisadan puolivälin ankarien vuosien tietämillä.

Valaanluiset koskettimet.jpeg

Hiihtäjän virsiä

Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheiseks, / minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie. / Vai vääräkö lie? / Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin, / mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on. / Nyt lepohon / ei aikaa vielä, ei aattelohon.

Olen hiihtänyt metsää, järveä / ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen / ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa / mun jäi kotomaa, / mut voimani, voimani raukeaa.

Olen vierinyt maita ma vieraita / ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut / ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää / yhä loitoksi jää. / Mun on niin kylmä, mua väsyttää.

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, / ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas / ja taattoni hapset harmaat.
Se vast’ oli mies! / Se taruja ties, / kun joutui ilta ja leimusi lies.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois / vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin / nyt yksinäin / minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?

Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, / minä hiihdänhän siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy, / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy.

Elä murehdi turhia, äitini mun, / me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin, / meill’ onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää / sormi yks tai tää, / sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

Me hiihdämme alta ikkunan, / me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee, / emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa! / kaikk’ kerrassaan! / Ovi auki ja äidin helmahan vaan.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai / vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie. / Päivä loppunut lie / ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

Eino Leino (1878-1926): Yksin hiihtäjä, kokoelmasta Hiihtäjän virsiä, 1900

Yksin hiihtäjä.jpeg

James Hollisia tuplaten

James Hollis, amerikkalainen jungilainen psykoanalyytikko, haluaa kysyä ihmiseltä, joka on kiinnittänyt huomionsa kirjaan Kenen elämää elät? Löydä oma tiesi keski-iästä eteenpäin, miksi kyseinen henkilö on tarttunut tähän hänen kirjoittamaansa teokseen. Mikä on herättänyt lukijan kiinnostuksen? Onko näkökulma elämään kadoksissa ja tarvetta löytää uusia merkityksiä? Onko lukija elänyt jonkun toisen viitoittamaa elämää?

Yleensä vasta kun turvallisuuden ja riskin välisestä kahtiajaosta aiheutuu riittävän tuskallisia oireita, joita emme enää kykene lääkitsemään emmekä jättämään huomiotta, ja kun ego on joutunut nöyrtymään kaikkivaltiuden fantasiastaan, me alamme avautua muille mahdollisuuksille.

Teos sisältää runsaasti mielenkiintoisia oivalluksia, joita tulee joskus iltapuhteina pohtineeksi, kun oikein on vetänyt kaikista ovista ja tupruttanut lunta tupaan jokaisesta avoimesta räppänästä, sekä fyysisesti että noin kuvaannollisesti lausuen.

James Hollisilta on saatavissa toinenkin suomennettu kirja Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa, Pimeän puolemme ymmärtäminen. Se avaa lukijalle nähtäväksi jungilaista varjon dynamiikkaa:

 ”Varjo muodostuu kaikista niistä olemuksemme puolista, jotka saavat meidät tuntemaan olomme epämukavaksi omassa itsessämme. Varjo ei ole pelkästään sitä, mikä on tiedostamatonta, se on sitä, mikä häiritsee ja estää meitä kokemasta itseämme sellaisena kuin toivoisimme.”

Suomalaisessa kirjallisuudessa varjon merkityksestä on aiemmin puhunut muiden muassa teologi Martti Lindqvist kirjassaan Auttajan varjo. Molemmat James Hollisin kirjat on suomentanut Ritva Hellsten.

James Hollis.jpeg

Pave Maijanen (1950-2021)

Jos kirjoittaisin sulle pienen kirjeen / ja veisin sen laatikkoon, / avaisitko sen ja lukisitko loppuun, lukisitko loppuun? / Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen? / Olisitko valmis mut kohtaamaan? / Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle? / Sulle sukeltaisin helmen valkean. / Istuisitko kanssani keskipenkille? / Vastaisitko hellään suudelmaan?

Tunnetko sä kuinka syksy lähenee? / Huomaatko sä ilman viilenneen? / Näetkö sä linnut, / jotka lentää kauas pois?

Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen? / Olisitko valmis mut kohtaamaan? / Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle? / Sulle sukeltaisin helmen valkean. / Istuisitko kanssani keskipenkille? / Vastaisitko hellään suudelmaan?

Pave Maijanen: Lähtisitkö?

Tää niitä aamuja on, kun en tiedä, / kannattaako nousta vai jäädä, / vetää peitto yli pään / ja hautautua alle kivisen kuoren. / Aamuyössä sydän yksin lyö / eikä pääse läpi surujen vuoren. / Pelko pimeyttä pitkin liikkuu. / Tuntuu niin kuin päivää ei tulisikaan.

Ja silloin, kun henkäys aamutuulen / jokin täyttää tämän pienen huoneen. / Se mut viimeinkin herättää.

Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä, / ei voimiaan säästä. / Minut pystyyn kiskaisee. / Elämän nälkä istuu olkapäällä, / käskee, lähde jo täältä. / Mua eteenpäin rohkaisee. / Elämän nälkä eteenpäin rohkaisee.

Verhot sivuun liukuu ja katson, / kuinka valo pois työntää varjon, / joka sieluni yöhön kietoi. / Vaikka irti siitä päästä tahdoin, / kun olin maahan lyöty eikä kukaan / voinut yli syvän virran mua kantaa. / Elämä välissä taivaan ja maan / elämä syksyyni valonsa tuo.

Ja silloin, kun henkäys aamutuulen / se täyttää tämän pienen huoneen. / Se mut viimeinkin herättää. / Elämän nälkä ...

Pave Maijanen: Elämän nälkä

Pave Maijanen 1950-2021.jpeg

Varjonyrkkeilyä

Varjonyrkkeilijä on itsekin thainyrkkeilijänä ottelevan Inga Maggan (s. 1983) esikoisromaani, joka kertoo kilpaurheilun pimeämmästä puolesta ja siitä, millaisiin kokemuksiin lapsena, teini-iässä aloitettu aktiivinen kilpaurheilu voi nuoren tytön ikävimmillään johtaa.

Kirjan nykyhetkessä Lola on nälkävyötään kiristävä graafikko, joka yrittää hankkia niukkaa leipäänsä myös työväenopiston grafiikan iltakursseja ohjaamalla. Kurssille hakeutuu ihmisiä monista erilaisista ammateista ja lähtökohdista, ja sinne tulee sattumalta myös Rebekka, Lolan entisen nyrkkeilyvalmentajan viehättävä ja nyrkkeilyssä voittoja kahminut tytär, jota hänen isänsä valmentaa.

”Yleensä ihmisellä on elämässään yksi merkittävä esille pyrkivä tarina, joka seuraa häntä kuin varjo, riivaa mieltä. Tällaisesta tarinasta tuttu aihe heijastuu ensimmäisenä taiteeseen. Taiteilijan on mietittävä, millä tavalla aiheensa näkee.”

Miksi Lola on opiskellut taiteilijaksi ja jättänyt kokonaan nyrkkeilyn, jota ilman hän ei nuoruudessaan olisi voinut edes ajatella elävänsä ? Se oli hänen henkireikänsä kylällä, jolta puuttuivat monet muut harrastusmahdollisuudet ja jonka pariin hän pääsi pakenemaan lapsuuskodin ahdistavaa ilmapiiriä. Hän halusi myös tehdä vaikutuksen raamikkaaseen valmentaja Barreen, joka ei näyttänyt edes huomaavan heiveröistä tyttöä. Äärimmäisen itsensä rääkkäämisen seurauksena valmentaja vihdoin havaitsi tytön kilpailuasenteen ja otti hänet erityiseen suojelukseensa.

Teoksen läpi kulkeva teema on kysymys valmentajan ehdottomasta vastuusta koko ajan silloin, kun valmennettavana on lapsia ja nuoria, jotka luottavat sokeasti kaikkeen siihen, mitä valmentaja sanoo tai tekee tai miten hän osoittaa luottamustaan valmennettavaan. Mitkä ovat valmentajan todelliset motiivit tehdä omaa työtään, mille ne perustuvat ja mitä niistä seuraa? Kuka kontrolloi tällaista toimintaa, kun on kyse lapsista ja nuorista ihmisistä, joilla on intoa ja energiaa koviin suorituksiin, mutta joilta puuttuu vielä elämänkokemuksen tuomaa kriittistä arvostelukykyä?

 

Varjonyrkkeilijä.jpeg

Pyryttää, pyryttää

Pyry, pyry, pyry, hei! / Mistä tulit sinä tänne?
Tuntureilta Lapin maan, / ja olen ystävänne,
vaikk’ onkin rintain lunta vaan.

Pyry, pyry, pyry hei! / Miksi tuiskus ovat julmat?
Kiire mulla ompi niin, / kun maat ja metsäkulmat
mun täytyy peittää nietoksiin.

Pyry, pyry, pyry, hei! / Konsa lähdet maasta tästä?
Kevätajan leuto sää, / kun saapuu etelästä,
mua kutsuu pohjan aava jää.

sävel ja sanat Martti Hela (1890-1965): Pyry

Pyryttää.jpeg

Kyyttöjä ja kuvanveistoa

Eipä ole mikään ihme, että kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkän taiteilemat lehmät ja vasikat ovat niin täydellisen aidon ja elävän näköisiä. Jo kolmen vanhana Miina vietti aikaansa vasikkakarsinassa, jonne hänen äitinsä kiikutti villin pikkutytön ehtiäkseen tehdä vähän muitakin töitänsä. Tämän jutun ja erittäin paljon muutakin voi lukea Lamppu Laamasen kirjoittamasta muistelmateoksesta Äkkijyrkkä – Jumala ja erotiikka.

Miina Äkkijyrkkä, alkuperäiseltä nimeltään Riitta Loiva, syntyi pohjoissavolaiseen körttiläisperheeseen vuonna 1949, samana vuonna, kun suomenkarjayhdistykset lakkautettiin. Äkkijyrkkä pitääkin körttiläisyyttä parhaana asiana lapsuusympäristönsä antimista, koska omien sanojensa mukaan ”ihminen vailla hengellisyyttä joutuu hyvin usein pulaan, ei ymmärrä asioita, on avuton, on vajavainen ja kaikin tavoin erehtyväinen”.

Miinan isä oli taiteilijasielu, hempeämielinen kanttori, ja äiti oli tomera karjakko, joka hoiti kylän navettoihin liittyvät asiat ja eläinten hoidon tarpeen niin vaatiessa. Koti opetti Miinan ja hänen neljä sisarustaan kovaan kuriin ja rankkaan työntekoon, johon tottuminen auttoi myöhemminkin työskentelyssä sekä raskaiden taidemateriaalien että myös karjanhoidon kanssa. Äkkijyrkän elämä ei ole kirjan perusteella tainnut olla niitä tavanomaisimpia ja kirja antaakin hyvä kuvan siitä, millaista voimaa, sisua ja vapaudenkaipuuta on tarvittu maaseudun lahjakkuusreservistä kuvataiteilijaksi ja tunnettuihin taiteilijapiireihin ponnistamiseen Suomen kokoisessa maassa.

Taiteen tekemisen kovista edellytyksistä ja vaatimuksista Äkkijyrkkä sanoo: ”Superego ei nouse itsestään, sitä pitää nostattaa ja sitten mennään hulluuden puolelle ja sieltä ei välttämättä enää ole tulemista tavallisten ihmisten puolelle. Semmosten rajatilojen kanssa joutuu työskentelemään, niitä tarvii herkkyydekseen ja niitä on ihan pakko pitää yllä koska muuten ei synny yhtään mitään.”

Äkkijyrkkä tunnetaan, paitsi lehmä- ja vasikkaveistoksistaan, myös suomenkarjan suojelijana. Teoksen lopussa on Roni Kantolan kokoama liite Kyytöt ja Miina Äkkijyrkkä, jossa kootaan yhteen Äkkijyrkän eri vuosikymmeninä tekemä työ itäsuomalaisen nautakarjan eli kyyttöjen suojelemiseksi.

Miina Äkkijyrkkä.jpeg

Kell' onni on, se onnen kätkeköön...

Elä onnellisemmin – Käytännön opas onnellisuuteen, menestykseen ja hyvinvointiin vaikuttaa teokselta, joka pitää lukea heti ensimmäiseksi kirjaksi vuoden alussa, niin että voi sitten jälkikäteen miettiä, minkälaisia lupauksia vuoden aikana tuli vääjäämättä rikkoneeksi.  Kirjan kirjoittaja Emma Seppälä työskentelee jenkkiläisessä yliopistossa erikoisalanaan onnellisuuden psykologia. Seppälän kirjan on suomentanut Sanna Lönnfors.

Kirjan kannessa luvataan sen perustuvan uusimpaan tutkimukseen onnellisuudesta. Sen sisältöotsikot vaikuttavat mielenkiintoisilta: Lakkaa jahtaamasta tulevaisuutta, Vähennä kierroksia, Säännöstele energiaasi, Saa enemmän aikaan tekemättä mitään, Nauti onnellisesta parisuhteesta … itsesi kanssa ja Ystävällisyyden tärkeys. No jos ihan rehellisyyden nimissä sanotaan, niin eivät nämä otsikot ja niiden sisällöt ihan rakettitiedettä ole, jos vertaa niitä muihin aiemmin ilmestyneisiin, onnellisuusohjeita välittäviin kirjoihin. Mutta toisaalta; tällaisia oppaita sinnikkäästi ajasta toiseen selaamalla voi lopputulos kuitenkin olla positiivinen, jos yksilö joskus ymmärtää, että omaa päätään samaan seinään verille hakkaamisen sijaan voi elämässään tehdä joitakin – joskin pienen pieniä, mutta lopulta merkittäviä – muutoksia ennen kuin ehtii tuhota henkisen ja fyysisen terveytensä hampaat irvessä elämänsä pakkosuorittamisella.

Elä onnellisemmin.jpeg

Toiveikasta vuotta 2021!

Mistä, mihin, minkä vuoksi - / sanat turhat tuuleen juoksi, / joutivat ne, asun tässä / pehmeässä hämärässä, / lämpimässä. / Enempää en elämässä / toivo, hyvä näin ja tässä.

Vaiti olla, olla pieni / niin kuin pensas, ruoho, sieni, / matala ja pitkin maata, / puolet ilmaa, puolet maata, / olla valo varjon luova, / olla varjo säteen juova, / liikkumatta, joka tiellä, / yhtä aikaa täällä, siellä, / maailmat saan kaikki tässä.

Neljä seinää, huone ahdas - / silmäluomiin taikatahdas / sivelty lie sormenpäillä.

Lumikarhu pitää majaa / jäisen hongan rungon alla. / Nukkumalla, nukkumalla / puhkee silmu, laulaa lehti.

Aamu ehti. / Mittani on vielä vajaa, / vielä matkaa, vielä matkaa / spiraalina tietä jatkaa, / kaiken kiertokulku käydä.

Vyöryy meri akkunasta, / kalat oudot sisään uivat, / keinuu levä, keinuu laiva / lastinansa tuska, vaiva, / hätä mielen maailmasta.

Ajatukset viljaa puivat. / siellä, mistä korsi nousi, / missä laiho verkkaan varttui, / sato kerran laariin karttui, / ihmisnälkään avosuuhun / onko leivänkyrsää antaa / tyhjään pöytään. / Tyhjäksikö kerran löytään / säkki, johon jauhan näitä / laihan pellon tähkäpäitä.

Käpy elää, siemen itää, / sitä kädessänsä pitää / lahja on. Se kasvaa puuksi, / lehdet saa ja muuttuu muuksi. / Se on lintu, se on mato, / siipisulka, kaiken kato, / se on meri, se on pelto.

Vahvemmaksi sydän melto / kasva niissä, kasva tässä / syntymisen hämärässä. / Ennen elit elämättä. / Nyt on kehtos kaksi kättä.

Helvi Juvonen: Kasvaminen, kokoelmasta Kääpiöpuu, 1949

Kasvaminen.jpeg

Joulupukki - Tuhatvuotinen arvoitus

Mitäpä olisi joulu ilman joulupukkia, joka tuo nykyisin lahjat sekä kilteille että vähemmän kilteille lapsille ja aikuisillekin, useimmiten. Mutta mistä ihmeestä tuo joulupukki on keskuuteemme ja kansanperinteeseemme ilmestynyt? Tyhjästäkö?

Siitä on ottanut selkoa Eero Perunka tuoreessa kirjassaan Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus. Liikkeelle lähdetään Pyhän Nikolauksen tarusta noin 1700 vuotta sitten, siirrytään St. Nicolauksesta ja Sinterklaasista Santa Clausin kautta vuohipukkiin, kekri-, joulu- ja nuuttipukkiin ja meidän nykyiseen joulupukkiimme Lapin Korvatunturilla, ja pohditaan myös ’superperheen ainoan naisen’, joulupukin muorin, ja tonttujenkin osuutta tässä tarinoiden jatkumossa.

Millä tavoin hyvä ja paha pukki erosivat toisistaan? Kuinka joulupukki ajeli porollaan suomalaisten lasten sydämiin Markus-sedän aikoinaan innoittamana? Puhutaan myös jouluisen sesonkityön hankaluudesta ja joulupukin melko pitkästä loma-ajasta ja paljon muistakin tähän ilmestykseen liittyvistä asioista.

Lahjojen osuuskin on ollut eri aikoina hyvin erilainen vihtapaketista lähtien. Tekstissä kerrotaan, kuinka sotien jälkeinen ruoka-aineiden saatavuuden rajoittaminen purettiin Suomessa vähitellen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella, joten esimerkiksi sokerin ja kahvin säännöstely päättyi vasta vuoden 1954 alkupuolella. Pelonsekaisessa jännityksessä ja täpinöissä olivat tuona jouluna varmaan lasten lisäksi myös aikuiset, kun eivät voineet etukäteen olla varmoja, tuoko se pukki korviketta vai tällä kertaa ihan oikeata kahvia?

Joulupukki.jpeg

Seitsemän veljestä; Impivaaran joulu

… On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niin myös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa jouluolkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.

Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn. Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja vuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu’at käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.

Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä, jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä…

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä                                                        kannen kuva: Jorma Komulainen

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä kannen kuva: Jorma Komulainen

Joulukuusi 24.12.

On syvä kuusen vihreys, / heleät liekit kynttiläin. / Omenain painon kantaen / taas oksa taipuu, / ja kuusen alta / jo tonttu viittoo / ja nyökkää suippolakkipäin. /

Näetkö, kuusen alla / on nuken olkihattu / ja päitset Ruskon. / Hämystä oksain nousevat / esille vuodet, / jo menneet palaamattomiin. / Ne hymyn tuovat suulle / jo saavat silmän kyyneliin. / Putosi paljon meistä pois / ja paljon saimme, / puettiin iloon mieli / ja ilosta se riisuttiin. / Elämä koski meihin järkyttäin. / Vavahtaa myöskin kuusi, / kun paino pannaan / sen oksiin hiljaisiin. /

Salaisuus, ihme joulun - / en tiedä, ymmärränkö sen. / Lymysi tonttu aina, / en tiennyt, näinkö vaiko en. / Vain viittaus ja liike - / hyvyyden, valon, lämmön / tajusin heltyen. /

Etäällä tähti kiertää, / kimaltaa korkealla kuu. / Valaise lempeästi / nyt maata, joulupuu! / Suo lohdutus ja lämpö / valojen pienten, tuikkivain. / Kumarru, oksa nöyrä, / iloa kannattain.

Aale Tynni. Joulukuusi, kokoelmasta Torni virrassa, 1954

 

Joulukuusi.jpeg

Pojat pojat pojat

Henna Helne, itsekin kahden pienen pojan äiti, on avannut uusinta tarjolla olevaa tietoa pojista ja myös muuttuneista vanhemmuuden vaatimuksista teoksessaan Pojat pojat pojat – Kirja poikien äideille. Kirjan mukaan Suomessa on lähes 70 000 pelkästään poikalapsista koostuvaa perhettä. Teoksessa mietitään, onko tarpeen lainkaan erotella vanhemmuutta sen perusteella, mitä sukupuolta syntyneet lapset ovat tai onko poikien kasvattamisessa oltava tiettyjä erityistaitoja. Kun artikkeleihin tarkemmin tutustuu, vaikuttuu kyllä, että ei siitä nyt mitään haittaakaan ole.

Kirjassa pohditaan muitakin hyviä kysymyksiä, kuten onko äidin ja pojan välillä jonkinlainen myyttinen suhde, miten sukupuolisensitiivisyys toteutuu kasvatuksessa ja ovatko pojat alttiimpia ongelmille kuin tytöt. Keskustelua herätetään myös aiheesta lastenvaatteiden ja lelujen sukupuolittuneisuus, sateenkaariperheen poikien kasvatus, poikien maailma ja ystävyyssuhteet ja irtautuminen äidistä ja pojan oman identiteetin löytyminen. Jos Sigmund Freudiin on vielä uskominen, tuo viimeksi mainittu äidistä irtautuminen saattaa osoittautua kovinkin tuskalliseksi ja viedä aikaa enemmän kuin tovin ja tuokion. Miten toimia, että ei tule kasvattaneeksi sen enempää “mammanpoikia” kuin “kuningaspoikiakaan”, joista kirjassa puhutaan, vaan itsensä, elämän ja muiden ihmisten kanssa toimeen tulevia aikuisia? Ja ovatko nämä mainitut kliseet enää edes ollenkaan tätä päivää?

Parinkymmenen ammatillisen asiantuntijan lisäksi teoksessa on haastateltu kuutta kokemusasiantuntijaa, naisia, jotka kertovat omista kokemuksistaan eri-ikäisten poikalasten äitinä.

Pojat pojat pojat.jpeg

Perintö

Männä vuosina jo päätettiin, että tiiliskiven kokoisiin kronikoihin ei enää kosketa, kun ajateltiin, että periaatteessa tarina kuin tarina pitäisi saada kerrottua alle kolmellasadalla sivulla, muuten on ongelma tekstin tiivistämisessä ja editoinnissa. Tai sitten pitäisi kirjoittaa useampia kirjoja. Vaan kuinkas kävikään – yllärin pylläri – tässä sitä nyt on luettu reippaat viisisataa sivua käsittävä teos ihan ohimennen. Joten koskaan ei kannata sanoa ei koskaan, koska se joskus ja usein odottaa jo ihan nurkan takana.

Perintö (Testamente) on ruotsalaisen, pohjoissuomalaisia juuria omaavan Nina Wähän (s. 1979) kirjoittama ronski perhetarina, jossa on luonteita ja tapahtumia juuri niin paljon kuin on perheessä henkilöitäkin; isän ja äidin lisäksi neljätoista syntynyttä lasta, joista kaksi on kuollut lapsena. Ja kuten kuvitella saattaa, jokaisella perheenjäsenellä on omat piirteensä ja omituisuutensa, jotka ovat saaneet alkunsa osin villistä, pimeästä pohjolasta ja osin isältä ja äidiltä sukupolvien saatossa perityistä ominaisuuksista. Kirjan on suomentanut Sanna Manninen.

Perheen äiti karjalainen Siiri ja Tornionjokilaaksosta kotoisin oleva isä Pentti ovat tavanneet sota-aikana Karjalassa ja perustaneet perheen isän kotiseudulle, jonne Siiri yrittää kotiutua. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin, ja joku heistä menetetäänkin ajan saatossa. Eletään 1980-lukua. Anni, vanhin tytär, joka on aikoinaan paennut kodin ilmapiiriä Tukholmaan, tulee käymään kotiseudulla. Käy ilmi, että lapset ovat päättäneet, että äidin ja heidän oma mittansa on täysi isän piittaamatonta ja töykeää käytöstä heitä kaikkia kohtaan. Äidin pitää erota.

Perintö ei niinkään kerro rahasta tai omaisuuden jaosta, vaan siitä, millaisen henkisen kuorman jälkipolvi saa kannettavakseen sellaisesta lapsuudesta, jossa asioita ei ole voitu selvittää eikä perheenjäsenten ominaislaatua ole voitu huomioida. Yksi arvaamaton henkilö on päässyt pelolla hallitessaan muiden niskan päälle, koska ei oman kokemuksensa mukaan ole tullut kuulluksi omine tarpeineen eikä ole kyennyt itse muuttumaan. Kirjavien sattumusten ja vaiheiden jälkeen kronikka päättyy jälleen Anniin:

”…Hän ei ollut enää sidoksissa menneisyyteensä vaan kytköksissä nykyhetkeen, tulevaisuuteen ja perintöön, ei siihen joka oli mukana kuljetettava taakka, vaan siihen jota hän välittäisi aktiivisesti minulle ja minun lapsilleni ja lastenlapsilleni ja niin edelleen sukupolvesta toiseen. Sillä me emme ole menneisyydelle mitään muuta velkaa kuin sen, että todistamme siitä emmekä koskaan unohda mitä on tapahtunut ja mitä tiedämme, ja että kerromme siitä eteenpäin jotta lapset, syntymättömät lapset ja ne lapset jotka elävät kauan sen jälkeen kun me olemme poissa, saavat osansa meidän perinnöstämme.”

Juuri vähän aikaa sitten luettiin Anna Takasen teos Sinä olet suruni (KT 17.11.2020) isästään, sotalapsena Ruotsiin lähetetystä Timosta, joka jäi sille tielleen, mutta joka kokemus iskostui lähtemättömästi isän mieleen ja sitä kautta tyttärenkin muistoksi. Voisiko tästä tehdä arvelun siitä, että nimenomaan Ruotsiin muuttaminen joko sodan jaloista, työn saantiin tai pakoon ankeaa todellisuutta on jättänyt voimalliset ja kivuliaatkin jälkensä moniin sinne lähteneisiin suomalaisiin ja vaikuttanut myös heidän jälkeläisiinsä. Lähtö kun on ollut usein pakon sanelema eikä vain vapaaehtoinen ratkaisu. Kaiken myötäkarvaan sujumisestahan ei synny kunnon draamaa, mutta vanhempien ankarat kokemukset näyttäisivät tuoneen sinne muuttaneiden omien jälkeläisten mieliin rosoisuutta, joka on tukenut ja innoittanut taiteellista luomiskykyä ja pannut kertomaan edellisen sukupolven tarinaa. Se ei ole lainkaan vähän se, ja saavathan kirjallisuudesta kiinnostuneet naapurimaalaisetkin taas samalla vahvistusta suomalaisten omaperäisestä ja työteliäästä metsäläislaadusta, joka aikoinaankin pani sanomaan usein: En finne igen.

Perintö.jpeg