Männä vuosina jo päätettiin, että tiiliskiven kokoisiin kronikoihin ei enää kosketa, kun ajateltiin, että periaatteessa tarina kuin tarina pitäisi saada kerrottua alle kolmellasadalla sivulla, muuten on ongelma tekstin tiivistämisessä ja editoinnissa. Tai sitten pitäisi kirjoittaa useampia kirjoja. Vaan kuinkas kävikään – yllärin pylläri – tässä sitä nyt on luettu reippaat viisisataa sivua käsittävä teos ihan ohimennen. Joten koskaan ei kannata sanoa ei koskaan, koska se joskus ja usein odottaa jo ihan nurkan takana.
Perintö (Testamente) on ruotsalaisen, pohjoissuomalaisia juuria omaavan Nina Wähän (s. 1979) kirjoittama ronski perhetarina, jossa on luonteita ja tapahtumia juuri niin paljon kuin on perheessä henkilöitäkin; isän ja äidin lisäksi neljätoista syntynyttä lasta, joista kaksi on kuollut lapsena. Ja kuten kuvitella saattaa, jokaisella perheenjäsenellä on omat piirteensä ja omituisuutensa, jotka ovat saaneet alkunsa osin villistä, pimeästä pohjolasta ja osin isältä ja äidiltä sukupolvien saatossa perityistä ominaisuuksista. Kirjan on suomentanut Sanna Manninen.
Perheen äiti karjalainen Siiri ja Tornionjokilaaksosta kotoisin oleva isä Pentti ovat tavanneet sota-aikana Karjalassa ja perustaneet perheen isän kotiseudulle, jonne Siiri yrittää kotiutua. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin, ja joku heistä menetetäänkin ajan saatossa. Eletään 1980-lukua. Anni, vanhin tytär, joka on aikoinaan paennut kodin ilmapiiriä Tukholmaan, tulee käymään kotiseudulla. Käy ilmi, että lapset ovat päättäneet, että äidin ja heidän oma mittansa on täysi isän piittaamatonta ja töykeää käytöstä heitä kaikkia kohtaan. Äidin pitää erota.
Perintö ei niinkään kerro rahasta tai omaisuuden jaosta, vaan siitä, millaisen henkisen kuorman jälkipolvi saa kannettavakseen sellaisesta lapsuudesta, jossa asioita ei ole voitu selvittää eikä perheenjäsenten ominaislaatua ole voitu huomioida. Yksi arvaamaton henkilö on päässyt pelolla hallitessaan muiden niskan päälle, koska ei oman kokemuksensa mukaan ole tullut kuulluksi omine tarpeineen eikä ole kyennyt itse muuttumaan. Kirjavien sattumusten ja vaiheiden jälkeen kronikka päättyy jälleen Anniin:
”…Hän ei ollut enää sidoksissa menneisyyteensä vaan kytköksissä nykyhetkeen, tulevaisuuteen ja perintöön, ei siihen joka oli mukana kuljetettava taakka, vaan siihen jota hän välittäisi aktiivisesti minulle ja minun lapsilleni ja lastenlapsilleni ja niin edelleen sukupolvesta toiseen. Sillä me emme ole menneisyydelle mitään muuta velkaa kuin sen, että todistamme siitä emmekä koskaan unohda mitä on tapahtunut ja mitä tiedämme, ja että kerromme siitä eteenpäin jotta lapset, syntymättömät lapset ja ne lapset jotka elävät kauan sen jälkeen kun me olemme poissa, saavat osansa meidän perinnöstämme.”
Juuri vähän aikaa sitten luettiin Anna Takasen teos Sinä olet suruni (KT 17.11.2020) isästään, sotalapsena Ruotsiin lähetetystä Timosta, joka jäi sille tielleen, mutta joka kokemus iskostui lähtemättömästi isän mieleen ja sitä kautta tyttärenkin muistoksi. Voisiko tästä tehdä arvelun siitä, että nimenomaan Ruotsiin muuttaminen joko sodan jaloista, työn saantiin tai pakoon ankeaa todellisuutta on jättänyt voimalliset ja kivuliaatkin jälkensä moniin sinne lähteneisiin suomalaisiin ja vaikuttanut myös heidän jälkeläisiinsä. Lähtö kun on ollut usein pakon sanelema eikä vain vapaaehtoinen ratkaisu. Kaiken myötäkarvaan sujumisestahan ei synny kunnon draamaa, mutta vanhempien ankarat kokemukset näyttäisivät tuoneen sinne muuttaneiden omien jälkeläisten mieliin rosoisuutta, joka on tukenut ja innoittanut taiteellista luomiskykyä ja pannut kertomaan edellisen sukupolven tarinaa. Se ei ole lainkaan vähän se, ja saavathan kirjallisuudesta kiinnostuneet naapurimaalaisetkin taas samalla vahvistusta suomalaisten omaperäisestä ja työteliäästä metsäläislaadusta, joka aikoinaankin pani sanomaan usein: En finne igen.
