Omat huoneet

Virginia Wolfin kirjoittama teos Oma huone ilmestyi jo vuonna 1929, ja siinä puhutaan naistaiteilijan oikeudesta omaan tilaan ja huoneeseen, jossa voi keskittyä ja ammattiaan harjoittaa. Se ei ollut itsestään selvyys Suomessakaan viime vuosisadalla. Minna Canth ja Fredrika Runeberg ajoittuvat vieläkin kaukaisemmalle, 1800-luvulle, ja heistähän kuullaankin monenlaisia tarinoita siitä, millä hellan- ja kaapinkulmalla he kirjoitustyötään milloinkin tekivät.

Suvi Ratinen on ottanut selvää suomalaisten naiskirjailijoiden työhuoneista kirjassaan Omat huoneet – Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Kirjailijoista tässä teoksessa on mainittu Aino Kallas, Helmi Krohn, Anni Swan, Maria Jotuni, Elsa Heporauta, Hilja Haahti, Maila Talvio, Hella Wuolijoki, L. Onerva ja Ain’Elisabet Pennanen. Jotkut mainituista naisista olivat siinä onnellisessa asemassa, että heidän perheessään oli palvelija tai useita, ja joskus jonkinlainen työhuonekin tai työsoppi järjestyi, joillekin naisista taas jo pelkkä katon päälle saaminen tuotti kovia paineita ja vaikeutti kirjoittamista. Eikä vankilakaan, jos sinne joutui, näyttänyt olleen tuolloin ihan mahdoton paikka saada aikaan kirjallista tuotosta.

Piirit olivat pienet, ja älymystö ja kulttuuriväki näytti tuntevan hyvin toisensa. Mielenkiintoisin kuvin varustettu Ratisen kirja on paitsi elävä kuvaus viime vuosisadan naiskirjailijoiden työhuoneista, myös antoisaa luettavaa kyseisen ajan kirjailijoiden ja muiden kulttuurin vaikuttajien elämästä ja toiminnasta ja samalla myös tämän väen suosimista kaupunkiasunnoista, maaseutuhuviloista ja muista osoitteista.

Kirsi Kunnas (1924-2021)

Tiitiäinen metsäläinen / pieni menninkäinen,

posket tehty puolukasta, / tukka naavatappurasta, / silmät on siniset tähdet.

 

Tiitiäinen metsäläinen / pieni menninkäinen,

keinu kuusen kainalossa, / tuutu tuulen kartanossa, / sammuta siniset tähdet.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tuutulaulu kokoelmasta Tiitiäisen satupuu, 1956

Kuuntelemisen polku

Julia Cameron (s. 1948) on tullut tunnetuksi aiemmista teoksistaan Kultasuoni (2007) ja Tie luovuuteen (2010), jotka ovat kuluneet kansan karttuisissa käsissä etuperin ja takaperin. Cameronin uusin kirja Kuuntelemisen polku – Johdatus tarkkaavaisuuden taitoon on tältä vuodelta. Sen on suomentanut Einari Aaltonen.

Cameron sanoo kirjansa johdannossa, että ”jokainen voi parantaa elämäänsä kehittämällä kuuntelemisen taitoaan”. Hän lähtee liikkeelle lanseeraamalla kolme ”perustyökalua”, jotka ovat aamusivut, taiteilijatreffit ja kävelylenkit.

Aamusivuja, siis vain itselle tarkoitettua tajunnanvirtatekstiä, kirjoitetaan joka päivä kolme sivua heti, kun on ponkaistu ylös sängystä. Taiteilijatreffeillä viedään oma sisäinen taiteilija jonnekin kiinnostavaan paikkaan ja esitellään se hänelle. Näillä treffeillä, jolla siis ollaan lähinnä itsensä kanssa, tehdään myös aina jotain uutta tai mielenkiintoista, jonka ei tarvitse olla erityisen merkittävää, kunhan se poikkeaa itselle tavanomaisesta menosta. Kolmas perustyökalu, kävelylenkki ympäristöä tarkkaillen ja havainnoiden, kannattaa Cameronin mukaan tehdä ainakin kaksi kertaa viikossa.

Näiden perustyökalujen päälle Cameron esittelee kuuden viikon ohjelman kuuntelemisen harjoittelemiseen; ympäristön, toisten ihmisten, korkeamman minän, tuonpuolisen, sankarien ja hiljaisuuden kuuntelemisen harjoitteleminen. Sen jälkeen hän onkin kiinnostunut tuloksista;  millaisia muutoksia tämän harjoittelukauden aikana on pannut merkille itsessään, ympäristössään, kanssaihmisissään tai heräsikö jossain kohtaa vastarintaa tällaista tekemistä kohtaan. Vaikka ei nyt ihan niin justiinsa päivittäin jaksaisikaan asiaa harjoitella, voisihan sitä aloittaa vaikka siitä lähimpien ihmisten kuuntelemisesta tarkemmalla korvalla kuin aikaisemmin.

Älä koske perhosen siipiin

Näin Uuno Kailaan juhlavuonna – Kailaan syntymästä tuli 29.3.2021 täyteen 120 vuotta – on julkaistu Marija Vantin hänestä kirjoittama tuore elämäkerta Älä koske perhosen siipiin – Uuno Kailaan elämä ja kuolema. Teoksen kirjoittaja on kulkenut pitkän tovin Kailaan jalanjäljillä jopa eri maissa, tutustunut Kailaan kirjeenvaihtoon, käsikirjoituksiin, arkistotietoon ja lapsuudenmaisemiin, joiden lisäksi teosta värittävät vielä Kailaan kuvitellut fiktiiviset tuntemukset.

Kailas syntyi vuonna 1901 Evert ja Olga Salosen perheeseen. Äiti kuoli lapsivuoteeseen vuonna 1904 neljä lasta synnytettyään, ja heistä vain Uuno jäi henkiin. Isä ei kyennyt huolehtimaan pojasta ja hän joutui kasvatiksi äitinsä suvun taloon, jossa koki torjuvaa kohtelua.

Kailas lähetettiin kuitenkin Heinolaan oppikouluun ja hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1920. Sitä ennen hän oli jo koulutovereidensa innostamana osallistunut surulliseen Aunuksen sotaretkeen vuonna 1919, ja tästä retkestä oli jäänyt isoja arpia herkkään sieluun. Kirjoittaminen, joka oli alkanut jo lapsuudessa, jatkui kaiken aikaa tiiviinä. Opinnot Helsingin yliopistossa avasivat tietä avarammille vesille, kuten Tulenkantajien seuraan, ja Kailas alkoi saada tunnustusta merkittävänä lyyrikkona.

Yksinäisyys ja lapsena koettu hylkäämisen ja orpouden tunne säilyivät Kailaan elämässä koko sen lyhyen keston ajan. Vantti kirjoittaa myös: ”Aikuisena Kailas koki hyvin vahvasti, että hänessä asui monta minää, jonkinlaisia sivupersoonia, jotka sortivat hänen lapsiminäänsä. Hänessä asuva runojen vieras mies raahasi häntä paikkoihin ja kohtaamisiin, joihin hän ei olisi tahtonut joutua. ”

Keuhkotuberkuloosiin sairastuttuaan ja taudin kaiken aikaa pahentuessa hän lääkärien kehotuksesta muutti viimeisillä voimillaan Nizzan aurinkoon ja lämpimään ilmanalaan.

Runoilija kuoli Nizzassa vuonna 1933 vain 32-vuotiaana kirjoitettuaan sitä ennen vaikuttavan määrän runotuotantoa, josta mainittakoon esimerkiksi Karavaani kokoelmasta Silmästä silmään vuodelta 1926 (KT 29.03.2021) ja allaoleva runo Pallokentällä kokoelmasta Paljain jaloin vuodelta 1928.

Näin: pallokentän laitaan / eräs rampa poikanen / oli seisahtanut alle / sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla, / nojas kainalosauvoihin, / pelin tiimellystä katsoi / hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan, / johon lehmus varjon loi, / moni riemukas huuto kiiri, / moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen. / Eräs seisoi hievahtamatta, / eräs raajarikkoinen.

Mut hänkään totisesti / ei muistanut sauvojaan. / Oli haltioitunut hehku / hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost', innosta värähtelevän / hänen sieraintensa näin, / joka kerta, kun maila pallon / löi puidenlatvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin / joku uskalsi juosta pois, / oli niinkuin lehmuksen alta / eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin / olis sielu poikasen / ja syöksynyt kilpasille / kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – – mutta / kuin unesta havahtain / näki itsensä ... Oikea jalka / oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen, / mut lehmuksen alla seisoi / eräs raajarikkoinen,

joka ruumis tärisevänä, / iho harmaana kääntyi pois / kuin ruskean nutun alla / sydän pakahtunut ois. –

Yhä riemukas huuto kiiri, / yhä kirkas nauru soi / yli aurinkoisen hiekan, / johon lehmus varjon loi.

Uuno Kailas: Pallokentällä, kokoelmasta Paljain jaloin, 1928

Melankolia

”Melankolia on itseristiriita. Toisin kuin puhtaassa masennuksessa, melankoliassa on jotain toivoa. Loputon käsien tuijottelu, kyynisyydessä rypeminen ja itsesääli synnyttää lopulta elinvoimaa, kun antaa sen tulla.”

Näin ajattelee päähenkilö Samuli Jussi Sudenlehden kirjoittamassa Melankolia-romaanissa. Samulin elämän täyttävät monen sukupolven taakse jatkuvat menneisyyden salaisuudet ja siellä tapahtuneet selvittämättömät asiat, joilta hän ei saa rauhaa. Yritystä elää tässä päivässä on, mutta jostain mielen kerroksista esiin tunkeva melankolisuus ei anna sille tilaa. Samuli päättää yrittää selvittää menneiden tapahtumien kulkua, koska ”Minun muurini ovat menneisyydessäni, sillä ihminen joka ei ymmärrä historiaansa on nykyhetkessä sulkenut itsensä merkityksiltä.”

Eletään kolmen sukupolven tarinaa 1900-luvun alusta lähtien nykypäivään ulottuen. Paikkana on Turku, ja sen kaksi aikoinaan toisistaan täysin eroavaa kaupunginosaa, joita erotti junarata. Radan ylitys oli vaarallinen teko, koska silloin ylitti rahvaan ja parempiosaisen väestön ylittämättömäksi ajatellun rajan.

Johannes, Samulin isoisä, oli tämän rajan pakon sanelemana ylittänyt, ja päätynyt siitä tilille. Samulin isä Tauno oli joutunut piilottamaan oman surumielisyytensä ja siirtänyt sen Samuliin, niin kuin olivat siirtyneet Johanneksenkin kokemukset. Ja kädet ja niiden teot kulkivat mukana. Siihen ei auttanut edes menestyminen kirjailijan ammatissa, jossa menestyksenkin jälkeen aina vaani vain tyhjyys eikä myöskään pyrkimys turvallisuuteen, koska ”turvallisuus oli liian kallis hinta elämättömästä elämästä”.

Samulin etsintä johtaa tulokseen, joka johtaa taas siitä seuraavaan. ”Muisti on varomaton lääkäri, joka väkisin kiinnittää amputoitua raajaa takaisin.” Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä on tämä romaani. Minkälaisia jopa monivuosisataisia kerroksia me kannamme mielessämme ja kehossamme ja mitä vaikutuksia siitä itse kullekin seuraa ilman, että lainkaan ymmärrämme, mistä mikin ajatuksemme ja tekomme oikein kumpuaa?

Sirkka Turkka (1939-2021)

Ja minä tahdon, että sinä / lopultakin vavahdat, /

kun sateesta märkä järvi / nostaa siivilleen kesän, / sen joutsenet. /

Kun ne vielä hetken viipyvät / puiston puiden yllä, kaiken / rakastetun kullan yllä. /

Kun niiden väri on / jo valkoisempi lunta, / valkoisempi eron väriä.

           Sirkka Turkka: Ja minä tahdon, että sinä lopultakin vavahdat kokoelmasta Tule takaisin, pikku Sheba, 1986

Tyyliä tyylikirjasta

Kaikille vanhan talon korjaajille, remonttireiskoille ja muuten vain rakentamisen tyylisuunnista kiinnostuneille lukijoille löytyy tuhti tietopaketti, Hannu Rinteen Perinnemestarin tyylikirja – Talon osat aikakausittain 1700-1970. Se on hyvä lisä niihin kirjoihin, joita Rinne on aiemmin kirjoittanut Perinnemestari-otsikon alla: remonttikirja, rintamamiestalo ja kesämökki -kirjat, ja antaa tietoa ja osviittaa sekä ammattilaiselle että asianharrastajalle vanhan kotitalon tai asunnon remontin suunnitteluun, mikäli haluaa remontoidessaan edetä pieteetillä ja aikakauden tyyliä kunnioittaen.

Tunnista tyyli -osuudessa tutustutaan aikajanan, kuvien ja tekstien avulla eri tyylisuuntiin talonpoikaistyylistä lähtien modernismiin saakka, sitten paneudutaan eri tyylisuuntien asuntojen ulkoasuun ja lopuksi asuntojen sisätiloihin, kuten sisäportaisiin, tulisijoihin ja vesi- ja sähkölaitteisiin vain joitakin tässä mainiten. Yhtenä tutuista esimerkeistä esitellään Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelema Hvitträsk, jonka rakennuskokonaisuuden toinen osa edustaa kansallisromantiikkaa, toinen jugendia. Hvitträskistä löytyy kuvia myös täältä otsikon Lähitienoon museokohde alla. (KT 12.06.2021).

Konrad Mägi taidemuseo Emmassa

Espoon kaupungin taidemuseo Emmassa on parhaillaan virolaisen modernistin Konrad Mägin (1878-1925) tuotantoa esittelevä laaja näyttely - noin 150 teosta - ja se on avoinna 29.09.2021-23.01.2022 välisen ajan. Esillä on sekä Mägin eri aikoina ja eri maissa tehtyjä voimakkaita ja värikylläisiä luontomaalauksia että muotokuvia, joita tehdessään Mägi usein halusi korostaa nimenomaan mallinsa persoonaa myös taustoittamalla muotokuvan. Esittelyn mukaan Mägi pyrki maalauksillaan ilmaisemaan jotain sellaista, joka on vain väreillä maalaten mahdollista kertoa. Olipahan kerrassaan hämmentävä mutta myös värikylläinen, vaikuttava ja voimaannuttavakin näyttely.

Konrad Mägi, Omakuva, 1918

Konrad Mägi, Omakuva, 1918

Maisema Saarenmaalta, 1915

Maisema Saarenmaalta, 1915

Elsi Lõon muotokuva, 1915

Elsi Lõon muotokuva, 1915

Meditaatio, 1915-16

Meditaatio, 1915-16

Baritonit barrikadeilla

Musiikkiteatteri Kapsäkissä on syksyn aikana ollut jonkun kerran nähtävillä hulvaton ja hauska esitys Baritonien kosto, josta nimen perusteella laulusta kiinnostuneet saattanevatkin jo arvata, mistä koston ajatus on saanut alkunsa.

Panu ja Osku ovat nuoria laulavia näyttelijämiehiä, joiden elämää jäytää ikuinen kateus tenorissa laulavia ammattiveljiään kohtaan, koska nämä saavat aina musikaalien parhaat sankariroolit. Miehet yrittävät keksiä ratkaisua heitä piinaavaan ongelmaan, ja apuvoimiakin tuntuisi löytyvän yllättävältä taholta, kun edesmennyt italialainen tenori voisi tuoda maagisen apunsa miesten haasteeseen muuttua baritonista tenoriksi. Tarinassa kyse on tietenkin pohjimmiltaan siitä, voiko ihminen hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ja ainakin, kun on kyse sellaisesta fyysisestä erosta kuin äänihuulten pituus.

Lavalla olevat, upeasti myös yhdessä liikehtivät ja laulavat näyttelijät ja baritonit ovat Panu Kangas ja Osku Ärilä, ja heitä säestää tällainen ’kadehdittu tenori’, Jukka Nylund. Käsikirjoitus ja sävellykset ovat työryhmän ja ohjaus Anna-Maija Ihanderin ja työryhmän. Jos syksyn harmauteen haluaa jotain tiukkaa pipoa höllentävää, niin tämä esitys on sellainen. Syksyn mittaan esityksiä lienee myöhemminkin vielä luvassa, näin ainakin esityksen jälkeen arveltiin, joten kannattaa seurata ohjelmistoa.

Aleksis Kiven päivä 10.10.

Aleksis Kiven päivä

Aleksis Kiven mestariteokset I-III, kuvitukset Erkki Tanttu

Aleksis Kivi.jpeg

Lotta Svärd -järjestön 100-vuotisjuhlavuosi

Lotta Svärd -järjestö täyttää tänä vuonna 100 vuotta, juhlamessu oli Aleksis Kiven päivänä 10.10. 2021 Helsingin tuomiokirkossa.

Lotta Svärd -järjestö perustettiin maaliskuussa vuonna 1921. Järjestön 100-vuotisjuhlan teemana on lottien ja pikkulottien tekemä arvokas työpanos etenkin sotien ja sodasta jaloista selviämisen aikoina. Järjestöön kuului parhaimmillaan noin 240 000 jäsentä, joista pikkulottia noin 50 000, nykyisin elossa on vielä noin 10 000 henkeä. Pikkulotta oli 8-17-vuotias tyttö, sitä vanhemmat vannoivat varsinaisen lottavalan. (www.lottasvard.fi)

Lapsuus

Näin lähes kansainvälisen tyttöjen päivän (11.10.) kynnyksellä sattuikin silmiin sopiva teos, tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) autofiktiivinen, Kööpenhamina-trilogiaan kuuluva ensimmäinen kirja, Lapsuus. Se on ilmestynyt Tanskassa jo vuonna 1967, ja sitä lukemalla voinee vähän ounastella, ovatko joidenkin ihmisten lapsuuden kokemukset niistä ajoista jollain tavalla muuttuneet. Lapsuus-kirjan takakansi kertoo, että tekijä on tanskalaisten rakastetuimpia kirjailijoita. Kirjan suomennoksen on tehnyt Katriina Huttunen.

Tove-kertoja elää lapsuuttaan Vesterbron työläisten lähiössä perheensä, isän, äidin ja isoveljen kanssa. Ympäristö näyttää joskus jopa inhorealistiset kasvonsa lapsesta asti ahdistuneelle ja tarkkaavaiselle tytölle, joka osaa ennalta aavistaa myös arvaamattoman äitinsä mielenliikahduksia. Ympäristön nuorten ja vanhempienkin naisten kohtalot saavat Toven vähitellen ajattelemaan omaa osaansa ja tulevaisuuttaan tässä maailmassa.

”Lapsuudesta ei pääse pois, se tarttuu kuin haju. Sen huomaa muista lapsista, koska jokaisella lapsuudella on oma hajunsa. Omaa hajua ei voi haistaa, ja joskus pelottaa, että se on pahempi kuin muiden. Kun jututan toista tyttöä jonka lapsuus haisee tuhkalta ja hiileltä, hän ottaa yhtäkkiä askeleen taaksepäin, sillä hän on haistanut minun lapsuuteni hirveän löyhkän. Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä.”

Isoveli on perheen toivo, johon satsataan, mutta perheen tyttöä ei tarvitse kouluttaa, vaikka hänen aavistellaankin olevan lahjakas kirjoittaja, vaan hänen odotetaan mahdollisimman nopeasti menevän töihin tienaamaan perheelle rahaa. Lapsuus loppuu ripiltä pääsyyn ja sukulaisille järjestettyyn rippijuhlaan.

”Nyt minusta varisevat viimeisetkin rippeet kuin auringon polttaman ihon riekaleet, ja alta paljastuu väärä, mahdoton aikuinen. Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.”

Näitä tietoja ja kokemuksia Ditlevsen olikin sitten myöhemmin siirtänyt kirjalliseen muotoon kaiken kaikkiaan 39 teoksen verran. Tuotantoon kuuluu runoja, novelleja, romaaneja ja muistelmia.

Lapsuus.jpeg

Lyriikkaa lokakuulle

Syksy

Syyskultiin kellastuu / jo raskain heelmin puu, ja tähdet syttyy lakastuksen yli. / Maan sydän yksin lyö / kuin täyttymätön työ, / vaikk’ onkin kylläisyyttä täynnään syli.

Suur’ Saavuttamaton / sen unelmissa on, / ja luonnon kellot ikävätä soivat / pois ijäisyytehen… / ja alttarille sen / se uhraa loistonsa, min hetket loivat.

Soi kielet hyisen veen / ja tuulikanteleen, / ja tuhatluvuin lehdet lentää puista… / Ma niiden tuskaisaa / kun kuulen laulantaa, / en omaa orpouttain enää muista.

Ma sitä muista en. / Kuin pisar merehen, / kuin tähti aavan avaruuden helmaan / niin hukkuu murheeni, / niin vaipuu lauluni / syksyn suuren suru-runoelmaan.

L. Onerva: Syksy (Liesilauluja, 1916)

Lokakuun yössä

Noin kylmän valkeana / nous sirppi uudenkuun! / Noin näkyy virran vana / nyt läpi paljaan puun!
Siell’ usva-aaveet mataa / veen pintaa himmeää. / Ja puista verta sataa, / mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut! / Puu, ruoho lakastui. / Vain haavelinnut hullut / yömustaa vettä ui…

Kaarlo Sarkia: Lokakuun yössä (Kahlittu, 1929)

Syksyn tulo

Rannikolla huojuu kaislat ruosteiset, / sade lakkaamatta metsiin putoo. / Lukit puihin verkkojansa kutoo. / vainioilla viruu märät kynnökset.

Pihamailla asuu synkkä autius. / Koira haukahtelee kulkumiestä. / Rattaan jäljet kiiluu kylätiestä. / Kaukaa kuuluu korven huokaus.

Pienet lamput tuikkaa tulta himmeää / unisina tupain ikkunoista. / Hallan usva kohoo hiljaa soista. / Tuuli veräjällä hymähtää.

                                                                 Einari Vuorela: Syksyn tulo (Veräjäpuu, 1952)

October

October, oves aukeaa / ja raikas tuuli hulvahtaa / maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat / on juhlallisen loistavat. / On suuri kypsyminen.

October, tiennet, kestetyt / on vaivat, kohta lyövä nyt / on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain, / ja kuultu äänet huuhkajain / syysyöstä, pimennoista.

October, päiväs lyhkäinen / täys onhan tuskaa tuhanten / ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa / tään viime kerran leimuaa / ja uhmaa sallimusta.

October, tänne tullessas / on kultalehti otsallas / ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kylmä liet, / teet loistaviksi lähtötiet, / sa kutsut, hurmioinen.

                                                                 Aaro Hellaakoski: October (Huojuvat keulat, 1946)

Lokakuu.jpeg

Uni viime yönä

Anna Järvinen (s. 1970) tunnetaan enemmänkin ruotsinsuomalaisena muusikkona kuin kirjailijana. Hänen esikoiskirjansa, minä-kertojan äänellä kirjoitetun Uni viime yönä on julkaistu viime vuonna nimellä Dröm natten till idag. Suomennoksen on tehnyt Raija Rintamäki ja se on tältä vuodelta 2021.

Romaanin minä-kertoja lähestyy viittäkymmentä ikävuottaan ja pohtii menneitä tapahtumia ja nykyisyyttäänkin kahdessa maassa; Suomessa, jossa hän syntyi ja Ruotsissa, jonne hänen piti muuttaa perheen hajottua ja äidin avioiduttua uudelleen. Aikojen kuluessa kertojan elämään on kuulunut isoja menetyksiä.

”Sisarpuoleni olivat vaarallisia mutta kilttejä ja kun yksi kaverini sanoi heitä pelottaviksi minä pahoitin mieleni. Veli oli virunut kuukauden kuolleena asunnossaan. Sitten hänet löydettiin ja se oli ehkä vatsahaava. Sisko kuoli yliannostukseen ja minä olin yhdentoista ja surin syvästi ja jäin myös heitteille. Ei hänen nyt niin surullinen olisi tarvinnut olla.”  

Minä-kertojalla itselläänkin on lapsi, josta hän huolehtii ja jota hän rakastaa. Kirjassa hän puhuu läheiselle henkilölle, joka ei enää ole hänen vierellään ja pohtii, miksi sitoutuminen toiseen tuntuu usein niin vaikealta.

”On ikävää ajatella ihmissuhteita. Mehän tiedämme miten ne toimivat. Tule lähelle. Ei noin lähelle. Mene pois. Voi nyt tuli paha mieli kun sinä käskit mennä pois. Sitä et ota yhteyttä ja minä olen yksin. Mitä sitä silloin ajattelee. Ei mitään. Itseään. Omiaan ja omaansa.”

Vuonna 1980 ilmestynyt Antti Jalavan kirjoittama ja Pentti Saarikosken suomentama romaani Asfalttikukka kertoo Ruotsiin perheen mukana siirtolaiseksi joutuvasta pojasta, jonka mieleen muutto vieraaseen maahan jättää syvän haavan. Kirjan päähenkilö on muuton tapahtuessa suurin piirtein samanikäinen kuin Järvisen kirjan minä-kertoja. Voisiko taide olla se tekijä, joka mahdollistaisi myöhemmin elämässä kiinni pysymisen ja kuroisi kiinni haavoja, joiden syntyyn lapsella itsellään ei eri elämäntilanteissa ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa?

Uni viime yönä.jpeg

Larin Paraskesta

Tulihan taas mieleen entisten aikojen ihmisten kovanlainen arki, kun käsiin eksyi pitkästä aikaa inkeriläisen Larin Parasken (1834-1904) elämästä ja runonlaulannasta kertova Senni Timosen toimittama kirja Näin lauloi Larin Paraske. Parasken päärustingista on kerätty kokoon kaikkein laajin yhdeltä ihmiseltä saatu kalevalamittainen runoaineisto, yhteensä yli 30 000 säettä runoa, sen lisäksi arvoituksia, sanalaskuja, itkuvirsiä, lauluja ja kansankuvauksia.

Timosen kirjaan on koottu 152 Parasken runoa, jotka sisältävät ihmisen elämään liittyviä lauluja aihepiireittäin: Koti, Orpo, Neito, Morsian, Miniä, Äiti, Vaimo, Huolellinen ja Laulaja, ja lisäksi kirjan lopussa on Parasken mielenkiintoinen elämäntarina.

“Ei meillä surulla syyvä / ei eletä huolen kanssa - / meillä syyvään ilolla / eletään remun keralla: / iloin syön, iloin makkaan / iloin ruuvalle ruppeen / iloin astun atrialle; ilo istu vieressäin / remu reunapuolessain.

Mie synnyin ilomäellä / ilo- kasvoin kartanolla: / issoin ilon suvaitsi / emmoin lavian laulun / sissoin jalan siviän / velloin tasaisen tantsun. / Itse oon ilon tekijä / kaiken konstin koittelija.”

Larin Paraske: Ilo istu vieressäin laulusarjasta Neito

Ei ollut Parasken elämä siitä helpoimmasta päästä lajiaan; meni nuorena naimisiin, sai yhdeksän lasta, mies kuoli, hankki elantoaan hakemalla hoitoonsa orpolapsia Pietarista, vetämällä jaaloja ja kantamalla halkoja, kunnes sattumalta tapasi kansanperinnettä keräilevän historioitsijan, Adolf Neoviuksen, jonka kanssa ryhtyi tekemään yhteistyötä runojen parissa. Loppuelämäkään ei suurta helpotusta tarjonnut; hataran mökin menetyskin oli monta kertaa uhan alla ja lopulta se sitten veloista menikin. Meille jälkipolville jäi hieno perintö, jota sopii joskus muistella ja ihmetellä, miten monet sen ajan ihmiset elivät ja vanikkaansa purivat.

Mannerheimintien varrella Hakasalmen puistossa Etu-Töölössä on Alpo Sailon vuonna 1949 veistämä Runolaulajan patsas, jossa Larin Paraske istua nököttää lauluasennossa Mannerheimintien vilkasta liikennettä tarkkaillen ja siitä säkeitä lasketellen. Minkähänlaisia? Kukapa tietää…

Larin Paraske.jpeg
Larin Paraske2.jpeg

Perintöä jakamassa

Tara Lange (s. 1973) ehdottaa kirjoittamassaan teoksessa Perintö – Ymmärrä elämääsi arkkityyppien avulla, että yksi tapa saada uudenlaista potkua ja ymmärrystä omaansa ja muidenkin elämään olisi tutkia sitä erilaisten arkkityyppien avulla. Arkkityypit ovat tuttuja psykiatri Carl Gustav Jungin (1875-1961) ajoilta.

Lange on jaksottanut teoksensa viiteen kauteen: Perintö, Kipinä, Kapina, Tuli ja Hehku, jotka kuvaavat ihmisen ikäkausia. Hän käyttää kirjassaan kahtatoista arkkityyppiä: Viaton, Orpo, Soturi, Hoivaaja, Etsijä, Kapinallinen, Rakastaja, Luoja, Hallitsija, Velho, Tietäjä ja Narri. Jokaisesta esitellään sen ydinarkkityyppi, ja esiin tulee myös sen varjopuoli.

Leikki on luovuutta ja mentaalista leikkiä tästäkin voisi tulla, kun miettisi, minkä roolin näistä mainituista arkkityypeistä on itselleen ottanut tai mihin sen vaihtaisi, millaista roolia on mahtanut esittää tai miten voisi sitä muuttaa. Voihan näistä elämäntaito-oppaista ottaa osviittaa joskus, jos on ajatuksissa jotenkin muuttaa omaa käytöstä siihen parempaan suuntaan ja varsinkin, jos sitten antaa armoa itselleen, kun ei ihan heti onnistu. Ja kunhan muistaa, että se paras ja lahjomaton roolitarkkailija löytyy jokaisen kotoa vessan seinältä, ja sitä ei yleensä kykene huijaamaan.

Niin kuin taivaassa

Niin kuin taivaassa oltiin, kun päästiin pitkän tauon jälkeen ihan oikeaan, käsin kosketeltavaan teatterirakennukseen, istumaan sen mukaville penkeille – tosin turvavälien, käsidesien ja kasvomaskien saattelemana - ja nauttimaan elävien ihmisten näyttelemästä esityksestä ja mahtavasta musiikista. Tämä on laulunystäville syksyn paras kattaus.

Helsingin kaupunginteatterissa parhaillaan meneillään oleva draamamusikaali Niin kuin taivaassa on sisältönsä ja toteutuksensa puolesta monitasoinen, tunteikas ja vaikuttava. Esityksessä on onnistuttu nitomaan musiikkiteatterin eri osa-alueet oivallisella tavalla yhteen; niin musiikki, äänet, valot, tanssi, puvustus, lavastus kuin lavastukseen liittyvät varjokuvatkin.

On pakko hämmästellä sitä, miten monitaitoisuutta vaativaa näyttelijätyö nykyään on; pitää osata selvitä itse puheroolista, sen lisäksi laulaa, tanssia, jopa soittaa eikä akrobatian osaamisestakaan tunnu haittaa olevan. Mistä näitä monitaitureita oikein syntyy? Voiko yksi tie taituruuteen olla mahdollisuus jo varhain päästä mukaan lavalle, kuten tässäkin esityksessä nähdyissä lapsinäyttelijöissä ja nuoressa viuluvirtuoosissa, joka luontevasti astui esiin ja yhtä luontevasti poistui sivummalle osansa tehtyään?

Kay ja Carin Pollakin kirjoittama ja Fredrik Kempen säveltämä musikaali kertoo maailmalla menestyneestä muusikosta, joka palaa kotikonnuilleen kaikkensa antaneena ja haluaa vain olla rauhassa. Kylällä toimiva kirkkokuoro alkaa toivoa hänestä johtajaa, ja siitä lähtee liikkeelle ketju, jossa tilanne johtaa toiseen ja muutos, jonka uusi kyläläinen on tulollaan sysännyt liikkeelle, vaikuttaa vääjäämättä koko yhteisöön.

Vaikeita elämän asioita, kuten kiusaamista, yksinäisyyttä, vakavaa sairautta ja pienen kyläyhteisön ristiriitoja, mutta myös yhteisön voimaa, rakkautta ja toivoa hersyvä esitys on nähty Kay Pollakin ohjaamana elokuvana vuonna 2004, ja sen pääosaa näytteli nyt jo edesmennyt Michael Nyqvist yhdessä Frida Hallgrenin ja Lennart Jähkelin kanssa. Kun juoni oli jo entuudestaan tuttu, saatettiin keskittyä teatterissa siihen, miten tällainen tarina kerrotaan teatterin keinoin ja rajatussa tilassa. Esityksen on ohjannut Jakob Höglund ja pääosia esittävät Tuukka Leppänen ja Oona Airola, suomennokset ovat Aino Piirolan ja Maija Vilkkumaan käsialaa.

Läsnä

Joskus, kun elämä oikein räimii kintuille, ei kaipaa enää sen lisäksi kriittisiä havaintoja tai hyvää tarkoittavia neuvoja. Silloin tuntuu parhaalta etsiä käsiinsä sellaisten kirjoittajien tekstejä, joista tietää jo etukäteen, että niistä löytää lohdun ja kasvun mahdollisuuksia haastavissakin tilanteissa, ja usein erityisesti juuri niissä.

Tommy Hellstenin kirjat avaavat usein uusia ja tuoreita näkökulmia elämän erityistä sietokykyä vaativiin hetkiin. Hellstenin uusimman julkaisun Läsnä – Olet enemmän kuin aavistat kaikki tekstit on valittu Hellstenin aiemmin julkaisemista kirjoista. Teos on hänen omien sanojensa mukaan ”valikoima otteita vuosien varrella syntyneistä teksteistä. Ne eivät ole kirjoituspöytätuotteita, vaan ne ovat syntyneet elämässä ryvettyen, eksyen, ihmetellen ja lopulta myös löytäen.”

Tämä pieni Läsnä-teos rauhoittaa lukijansa tutkimaan jokaista sivua kiireettömästi, kutakin kirjoittajan harkittua ajatusta erikseen tunnustellen ja itsekseen pohtien:

”Siihen, mitä olemme, sisältyy paljon suurempi voima ja valta kuin siihen, mitä yritämme olla.”

Hellsten Tommy Läsnä.jpeg