”Melankolia on itseristiriita. Toisin kuin puhtaassa masennuksessa, melankoliassa on jotain toivoa. Loputon käsien tuijottelu, kyynisyydessä rypeminen ja itsesääli synnyttää lopulta elinvoimaa, kun antaa sen tulla.”
Näin ajattelee päähenkilö Samuli Jussi Sudenlehden kirjoittamassa Melankolia-romaanissa. Samulin elämän täyttävät monen sukupolven taakse jatkuvat menneisyyden salaisuudet ja siellä tapahtuneet selvittämättömät asiat, joilta hän ei saa rauhaa. Yritystä elää tässä päivässä on, mutta jostain mielen kerroksista esiin tunkeva melankolisuus ei anna sille tilaa. Samuli päättää yrittää selvittää menneiden tapahtumien kulkua, koska ”Minun muurini ovat menneisyydessäni, sillä ihminen joka ei ymmärrä historiaansa on nykyhetkessä sulkenut itsensä merkityksiltä.”
Eletään kolmen sukupolven tarinaa 1900-luvun alusta lähtien nykypäivään ulottuen. Paikkana on Turku, ja sen kaksi aikoinaan toisistaan täysin eroavaa kaupunginosaa, joita erotti junarata. Radan ylitys oli vaarallinen teko, koska silloin ylitti rahvaan ja parempiosaisen väestön ylittämättömäksi ajatellun rajan.
Johannes, Samulin isoisä, oli tämän rajan pakon sanelemana ylittänyt, ja päätynyt siitä tilille. Samulin isä Tauno oli joutunut piilottamaan oman surumielisyytensä ja siirtänyt sen Samuliin, niin kuin olivat siirtyneet Johanneksenkin kokemukset. Ja kädet ja niiden teot kulkivat mukana. Siihen ei auttanut edes menestyminen kirjailijan ammatissa, jossa menestyksenkin jälkeen aina vaani vain tyhjyys eikä myöskään pyrkimys turvallisuuteen, koska ”turvallisuus oli liian kallis hinta elämättömästä elämästä”.
Samulin etsintä johtaa tulokseen, joka johtaa taas siitä seuraavaan. ”Muisti on varomaton lääkäri, joka väkisin kiinnittää amputoitua raajaa takaisin.” Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä on tämä romaani. Minkälaisia jopa monivuosisataisia kerroksia me kannamme mielessämme ja kehossamme ja mitä vaikutuksia siitä itse kullekin seuraa ilman, että lainkaan ymmärrämme, mistä mikin ajatuksemme ja tekomme oikein kumpuaa?
