Anna Järvinen (s. 1970) tunnetaan enemmänkin ruotsinsuomalaisena muusikkona kuin kirjailijana. Hänen esikoiskirjansa, minä-kertojan äänellä kirjoitetun Uni viime yönä on julkaistu viime vuonna nimellä Dröm natten till idag. Suomennoksen on tehnyt Raija Rintamäki ja se on tältä vuodelta 2021.
Romaanin minä-kertoja lähestyy viittäkymmentä ikävuottaan ja pohtii menneitä tapahtumia ja nykyisyyttäänkin kahdessa maassa; Suomessa, jossa hän syntyi ja Ruotsissa, jonne hänen piti muuttaa perheen hajottua ja äidin avioiduttua uudelleen. Aikojen kuluessa kertojan elämään on kuulunut isoja menetyksiä.
”Sisarpuoleni olivat vaarallisia mutta kilttejä ja kun yksi kaverini sanoi heitä pelottaviksi minä pahoitin mieleni. Veli oli virunut kuukauden kuolleena asunnossaan. Sitten hänet löydettiin ja se oli ehkä vatsahaava. Sisko kuoli yliannostukseen ja minä olin yhdentoista ja surin syvästi ja jäin myös heitteille. Ei hänen nyt niin surullinen olisi tarvinnut olla.”
Minä-kertojalla itselläänkin on lapsi, josta hän huolehtii ja jota hän rakastaa. Kirjassa hän puhuu läheiselle henkilölle, joka ei enää ole hänen vierellään ja pohtii, miksi sitoutuminen toiseen tuntuu usein niin vaikealta.
”On ikävää ajatella ihmissuhteita. Mehän tiedämme miten ne toimivat. Tule lähelle. Ei noin lähelle. Mene pois. Voi nyt tuli paha mieli kun sinä käskit mennä pois. Sitä et ota yhteyttä ja minä olen yksin. Mitä sitä silloin ajattelee. Ei mitään. Itseään. Omiaan ja omaansa.”
Vuonna 1980 ilmestynyt Antti Jalavan kirjoittama ja Pentti Saarikosken suomentama romaani Asfalttikukka kertoo Ruotsiin perheen mukana siirtolaiseksi joutuvasta pojasta, jonka mieleen muutto vieraaseen maahan jättää syvän haavan. Kirjan päähenkilö on muuton tapahtuessa suurin piirtein samanikäinen kuin Järvisen kirjan minä-kertoja. Voisiko taide olla se tekijä, joka mahdollistaisi myöhemmin elämässä kiinni pysymisen ja kuroisi kiinni haavoja, joiden syntyyn lapsella itsellään ei eri elämäntilanteissa ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa?
