Näin Uuno Kailaan juhlavuonna – Kailaan syntymästä tuli 29.3.2021 täyteen 120 vuotta – on julkaistu Marija Vantin hänestä kirjoittama tuore elämäkerta Älä koske perhosen siipiin – Uuno Kailaan elämä ja kuolema. Teoksen kirjoittaja on kulkenut pitkän tovin Kailaan jalanjäljillä jopa eri maissa, tutustunut Kailaan kirjeenvaihtoon, käsikirjoituksiin, arkistotietoon ja lapsuudenmaisemiin, joiden lisäksi teosta värittävät vielä Kailaan kuvitellut fiktiiviset tuntemukset.
Kailas syntyi vuonna 1901 Evert ja Olga Salosen perheeseen. Äiti kuoli lapsivuoteeseen vuonna 1904 neljä lasta synnytettyään, ja heistä vain Uuno jäi henkiin. Isä ei kyennyt huolehtimaan pojasta ja hän joutui kasvatiksi äitinsä suvun taloon, jossa koki torjuvaa kohtelua.
Kailas lähetettiin kuitenkin Heinolaan oppikouluun ja hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1920. Sitä ennen hän oli jo koulutovereidensa innostamana osallistunut surulliseen Aunuksen sotaretkeen vuonna 1919, ja tästä retkestä oli jäänyt isoja arpia herkkään sieluun. Kirjoittaminen, joka oli alkanut jo lapsuudessa, jatkui kaiken aikaa tiiviinä. Opinnot Helsingin yliopistossa avasivat tietä avarammille vesille, kuten Tulenkantajien seuraan, ja Kailas alkoi saada tunnustusta merkittävänä lyyrikkona.
Yksinäisyys ja lapsena koettu hylkäämisen ja orpouden tunne säilyivät Kailaan elämässä koko sen lyhyen keston ajan. Vantti kirjoittaa myös: ”Aikuisena Kailas koki hyvin vahvasti, että hänessä asui monta minää, jonkinlaisia sivupersoonia, jotka sortivat hänen lapsiminäänsä. Hänessä asuva runojen vieras mies raahasi häntä paikkoihin ja kohtaamisiin, joihin hän ei olisi tahtonut joutua. ”
Keuhkotuberkuloosiin sairastuttuaan ja taudin kaiken aikaa pahentuessa hän lääkärien kehotuksesta muutti viimeisillä voimillaan Nizzan aurinkoon ja lämpimään ilmanalaan.
Runoilija kuoli Nizzassa vuonna 1933 vain 32-vuotiaana kirjoitettuaan sitä ennen vaikuttavan määrän runotuotantoa, josta mainittakoon esimerkiksi Karavaani kokoelmasta Silmästä silmään vuodelta 1926 (KT 29.03.2021) ja allaoleva runo Pallokentällä kokoelmasta Paljain jaloin vuodelta 1928.
Näin: pallokentän laitaan / eräs rampa poikanen / oli seisahtanut alle / sen suuren lehmuksen.
Hän seisoi nurmikolla, / nojas kainalosauvoihin, / pelin tiimellystä katsoi / hän silmin kuumeisin.
Yli aurinkoisen hiekan, / johon lehmus varjon loi, / moni riemukas huuto kiiri, / moni kirkas nauru soi.
Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen. / Eräs seisoi hievahtamatta, / eräs raajarikkoinen.
Mut hänkään totisesti / ei muistanut sauvojaan. / Oli haltioitunut hehku / hänen kalpeilla kasvoillaan.
Ilost', innosta värähtelevän / hänen sieraintensa näin, / joka kerta, kun maila pallon / löi puidenlatvoja päin.
Rajaviivan takaa milloin / joku uskalsi juosta pois, / oli niinkuin lehmuksen alta / eräs myöskin juossut ois –
kuin jättänyt ramman ruumiin / olis sielu poikasen / ja syöksynyt kilpasille / kera toisten, riemuiten.
Hän askelen astui – – mutta / kuin unesta havahtain / näki itsensä ... Oikea jalka / oli kuihtunut tynkä vain.
Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen, / mut lehmuksen alla seisoi / eräs raajarikkoinen,
joka ruumis tärisevänä, / iho harmaana kääntyi pois / kuin ruskean nutun alla / sydän pakahtunut ois. –
Yhä riemukas huuto kiiri, / yhä kirkas nauru soi / yli aurinkoisen hiekan, / johon lehmus varjon loi.
Uuno Kailas: Pallokentällä, kokoelmasta Paljain jaloin, 1928
