Aarni Penttilä: Aapiskukko, kirjan 1. painos on vuodelta 1938, kuvitus Asmo Alho
Tämän naisen elämä
Helmi Kekkosen (s. 1982) uunituore romaani Tämän naisen elämä kertoo 15-vuotiaana äitinsä menettäneen Helenan tarinaa sekä takaumina menneisyydestä että elämästä menetyksen jälkeen aina keski-ikään saakka. Äidin elämisen vaikeus, jatkuva sairastaminen ja käsittelemättömät asiat leimaavat koko perhettä ja ennen kaikkea vaikuttavat kasvavan tytön tunteisiin ja hänen kokemuksiinsa. Oma perhe on jotenkin erilainen kuin kaikki muut, Helenan tavallisiksi kokemansa perheet.
Nuoruusvuosien aikana Helena yrittää vain unohtaa kokemansa ja elää normaalisti muiden lailla, mutta jokin hiertää koko ajan. Otetta tavalliseen arkeen ei tahdo löytyä myöhemminkään, vaikka monenlaisia ratkaisuyrityksiä Helena yrittääkin. On olemassa läheisiä ihmisiä, jotka eivät pakene vaan yrittävät auttaa, jos apua vain kykenisi ottamaan vastaan. Mutta siinä on kynnys, joka olisi kyettävä ylittämään, jotta omannäköinen tulevaisuus olisi mahdollinen.
”Kyllä sinä tiedät, mikä sinulla on. Sinä tiedät tästä kaiken. Surua ja kaipausta voi paeta vain tiettyyn pisteeseen saakka, eivätkä ne koskaan lakkaa odottamasta sinua. Ja useimmiten ne iskevät juuri silloin kun asiat helpottavat, kun elämä tasaantuu, niin kuin teillä on tasaantunut, silloin niillä on tilaa nousta pintaan ja tulla esiin.”
Syyspihlajan alle
Pihlaja, esi-isäimme merkittävä puu, on innoittanut eri aikoina sekä kansan- että iskelmälyyrikoita hyvinkin syvälle luotaviin tunnelmiin. Vai mitä sanottaisiin näistä seuraavista lyriikoista, joissa pihlaja on saanut luvan olla kaiken sen sydämen surun ja kesän päättymisen symboli, mitä ikinä on voinut ihmisparka kaihomielin tuntea:
Punertaa marjat pihlajain, / kuin verta niillä ois. / On kurkiaurat lentäneet jo yli pääni pois. / Mukaansa ei mua ottaneet / ne maihin kaukaisiin. / Saan siivetönnä tyytyä / maan kylmän kahleisiin.
Jää siskokseni tuuli yön, / se laulaa laulujaan, / … ja niin edelleen.
Syyspihlajan alla, san. Virmajoki, säv. Arvo Koskimaa, sov. Jaakko Salo , useita esittäjiä
Mistä saapui, kuinka joutuikaan / laitaan aavan aromaan. / Surren seisoo, yksin aina jää, / kesä on tai talvisää.
Hetken saa sen kevät kukkimaan. / Marjat syys tuo pihlajaan. / Tuuli laulaa lehvistössä sen / laulun tään vain suruisen. / Kerran onni kulki ohi sen… ja niin edelleen.
Yksinäinen pihlaja, esittäjä Tamara Lund
Sun luokses taas pihapuu / nyt palaa mun aatoksein. / Sun luonas muut unhoittuu. / Mä muistan vaan lapsuutein.
Sun luonas leikkiä sain / niin usein lapsuudessain… ja niin edelleen.
Pihapihlaja, san. Jouko Kukkonen, säv. Arvo Koskimaa, sov. Kaarlo Valkama, esittäjä Olavi Virta (Dallape: Levytyksiä,1939)
Ja vielä Uralin pihlaja, jonka lopussa on jo pieni pilkahdus toivoa uudesta keväästä:
Illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan. / Kaupungilta kuulen nyt valssin niin kaihoisan. / Pihlajasta se kertoo, on tuttu tarina sen. / Muistan Uralin rinteillä valkolatvuksen. / Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on / loistaa pihlajan huntu, tuo alla auringon. / Kauas tuonne jääneen nyt tiedän pihlajan… ja niin edelleen.
Kenties kerran vielä soi tuuli lauhemmin. / Kaupunkien pauhu jää taakse viimeinkin. / Missä pihlaja kukkii, taas armaan nähdä mä saan… ja niin edelleen.
Uralin pihlaja, venäl. kansansävelmä, sov. Eero Ojanen, san. Veikko Vallas, esittäjä Kaisa Korhonen 1969, useita esittäjiä
Vuodet
Erityisesti kotimaassaan Ranskassa suositun kirjailija Annie Ernauxin kovasti myyty kirja Vuodet (Les années) on Lotta Toivasen suomentama, eräänlainen kollektiivinen muistelma, koska se kertoo lukijalleen kunkin ajan tekemisistä paljoltikin passiivissa ja me-muodossa; se on kirjailijan tietoinen valinta. Vuonna 1940 syntyneellä kirjailijalla on ikänsäkin puolesta mahdollisuus käsitellä mennyttä aikaa vuosikymmenittäin vain joidenkin menneitten vuosien sijasta, ja niin hän tekeekin. Kirjassa viitataan usein erilaisiin merkittäviin historiallisiin tai muuten uutisoituihin tapahtumiin, joita maailmassa tapahtui unohtamatta ajassa olevia kulttuurisia virtauksia. Pieniä muistikuvia sieltä täältä, merkittäviä ja näennäisen pieniä tapahtumia vuosien varrelta, vuosikymmenten surut, ilot, haasteet, menetykset ja ihmissuhteet kerryttämässä elämänkokemusten loppumatonta virtaa – ja sitten.
”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sanasto ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”
Teos ei kuitenkaan ole lainkaan niin apea kuin edellä olevasta lainauksesta voisi päätellä, vaan siitä koostuu lukijan päässä toisten ihmisten yhteydessä eläneen ihmisen eheä ja kiinnostava elämäntarina. Kirjan loppupuolella hän-kertoja summaa motivaatiotaan tämän kirjan kirjoittamiseen: ”Hänelle on tärkeää hahmottaa se aika, jonka hänen käyntinsä maan päällä kestää, se aikakausi, joka hänet on lävistänyt, se maailma, jonka hän on rekisteröinyt elämällä elämäänsä” ja vielä kirjan viimeinen lause: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.”
Suomen luonnon päivä
Suomen luonnon päivän kunniaksi voi vielä aiemmin (KT 12.08.2021) ) esiteltyjen luontoretkioppaiden ohella lisätä joukkoon pari muutakin kiinnostavaa luonnon ilmiöitä selittävää teosta.
Martti Hahtolan uusi kirja Metsäjänis vai rusakko? – 100 kysymystä Suomen luonnosta sisältää nimensä mukaisesti kiinnostavia kysymyksiä, joihin kirja antaa myös vastauksia. Kysymysalueet on jaoteltu koskemaan lintuja, nisäkkäitä, kasveja, sieniä ja jäkäliä, hyönteisiä ja bakteereja ja viruksia. Miksi käki kukkuu, metsäkauris vai valkohäntäpeura, miksi lumpeet katosivat, mitä ovat savusienet, kulta- vai kuparikuoriainen, mikä on jänisrutto, vain joitakin kysymyksistä mainiten.
Jonathan Elphickin ja John Woodwardin taskukirja Linnut – runsaasti kuvitettu opas Euroopan linnuista on edellistä vanhempi teos, mutta havainnollinen sekin hyvän kuvituksensa ansiosta. Kirjassa kuvataan myös kunkin linnun levinneisyyskartta, talvehtimisalueet, lentokuva siivet levitettyinä ja linnun koko suhteessa muihin lajeihin. Kirjan on suomentanut Jani Kaaro.
Nyt sitten vain odottelemaan syksyä ja pohjoisesta etelää kohti vaeltavia tilhiparvia, jotka tyhjentävät hetkessä orapihlaja-aidan herkullisista marjoista. Pihlajanmarjojakin näyttää kyllä olevan tänä syksynä varsin runsaasti, joten tiu-tau tilhi äidin ryytimaassa saanee kupunsa kylläiseksi.
Tiu tau tilhi; Pikku Inkerin laulu tilhelle, san. Ilmari Kianto, säv. Mikael Nyberg
Etätyöhön ja takaisin
Kalsariduunit – etätyön ilot ja kirot on Timo Ropen varsin ajankohtainen teos juuri tällä hetkelllä työssä ahertajille; onhan etätyötä tehty koronan vuoksi monissa eri työpaikoissa nyt lähes puolentoista vuoden ajan eikä taida loppua näkyä – ainakaan, jos uskotaan erilaisia tiedotusvälineitä ja tutkimuksia, jotka povaavat, että etätyö jossain muodossa on tullut jäädäkseen.
Mitä etätyö vaatii organisaatiolta ja esimiehiltä, millaisia pelisääntöjä ja millaista luotettavuutta etätyön tekemiseen vaaditaan? Entä mitä ominaisuuksia työntekijällä pitää olla, että hän voi onnistua etätyössä? Entä työssäjaksaminen etätyötä tehtäessä? Kuinka kauan ihminen jaksaa tehdä työtä eristyksissä ilman tiivistä työyhteisöä? Teos pyrkii myös omalta osaltaan valottamaan työelämän mahdollista tulevaisuutta ja sen laajempia vaikutuksia silloin, jos etätyö on - kuten näyttää - yksi osa työelämän todellisuutta.
Monenlaisia haasteita mutta myös mahdollisuuksia taitaa olla joka tapauksessa näköpiirissä etätyön tulevaisuutta pohdittaessa. Näiden lisäksi sympatiat suuntautuvat tänä aikana erityisesti sille isolle joukolle ihmisiä, jotka ovat pandemian iskettyä joko joutuneet pitkään lomautetuiksi tai menettäneet työnsä kokonaan, puhumattakaan niistä, jotka eivät ole sitä ennenkään päässeet työn syrjään kiinni yrityksistään huolimatta.
Pentalaan ehtii vielä!
Jos haluaa nauttia päiväretkellä pienestä merimatkasta, kulttuurista, saariston kauneudesta ja kevyestä patikoinnista samalla kertaa, mutta ei jaksa matkustaa kovin kauas kotikonnuilta, niin kannattaa suunnata lähialueelle vaikka Espoon kaupungin ylläpitämään Pentalan saaristomuseoon. Sinne pääsee edestakaisin saaristoliikenteen reittiveneillä eri laitureilta, esimerkiksi Soukasta. Reittioppaasta löytyy aikatauluja; edestakainen merimatka vaikkapa Soukasta, Kivenlahdesta tai Suinonsalmesta maksaa kuusi euroa aikuiselta, alle 7-vuotiaat matkustavat ilmaiseksi. Pentala on auki tänä kesänä vielä 29. elokuuta saakka tiistaista sunnuntaihin ja ryhmille tilauksesta vielä 9. syyskuuta saakka, joten pientä kiirettä voi alkaa tulla. Mutta jos ei paikalle ehdi tänä kesänä, niin ensi kesän varalta paikka on hyvä muistaa, kun se on oiva kohde myös lapsiperheille.
Pentalan museossa voi tutustua kalastajien arkeen ja elämään, kierrellä saarella olevaa luontopolkua, jonka varrelta, saaren keskeltä löytyy myös pieni Pentalajärvi, ja käydä myös luonnonkauniilla hiekkarannalla vaikka pulahtamassa veteen ja ihailemassa merimaisemaa. Luontopolun alkupäässä on vanha navetta puulehmineen ja kesämaiseman ahkeria uurastajia, lampaita, määkii sen viereisessä haassa. Saarella on myös kahvila ja ravintola, joten evästystäkin löytyy, jos kahvihammasta alkaa pakottaa.
Kaikki viihtyi Viipurissa...
Viipuri, parhaiten säilynyt suomalaisten rakentama kaupunki, kuten kirjan kirjoittaja lukemisen taustaksi toteaa, on ollut monen suomalaisen suosima matkakohde eikä vähiten siellä sijaitsevan Monrepos’n puiston menneen loiston vuoksi. Viipuriin on rakennettu jo Suomen autonomian ajalla huomattava määrä suomalaisten suunnittelemia merkittäviä liike- ja hallintorakennuksia, jotka seisovat siellä vieläkin ajan raunioittavaa kättä uhmaamassa. Tämäkin käy ilmi tästä mielenkiintoisesta Viipurin rakennustaidetta ja elävästi kerrottua historiaa käsittelevästä Lasse Erolan kirjoittamasta pienestä oppaasta Viipuri – opas suomalaisille.
Teos esittelee kuvin ja tekstein 50 kiinnostavaa nähtävyyttä Viipurista, jonka vanha rakennuskanta säilyi osin siis sen vuoksi, että sille ei tehty mitään - tosin siitä ei myöskään pidetty huolta, joten rakennukset pääsivät pahasti rapistumaan. Jokaisen esitellyn rakennuksen kohdalla on myös kerrottu sen suunnitellut arkkitehti, ikä ja rakennuttaja, ja ne tiedot ovat kulttuurihistoriaa. Kirjallisuuden kannalta muistettavaa on toki myös se, että Mikael Agricola haudattiin Viipuriin hänen menehdyttyään paluumatkallaan Moskovan rauhanneuvotteluista. Hautaa ei kylläkään ole löydetty.
Vaikka pyöreen tornin hämärään, pöytään niin hilpeään, kuten Juha Vainio aikoinaan laulussaan asian ilmaisi, ei juuri nyt taida olla asiaa, niin pienestä viikonloppumatkasta tämäkin opus hyvin käy. Hyvä idea on sekin, että kirjan etu- ja takakannessa on Viipurin keskustan kartta ja luettelossa Viipurin katujen nimet vuonna 1939 ja nykyiset venäjänkieliset nimet ja päinvastoin niin, että matkalle mennessään voisi tietää, millä suomenkielisellä kadulla nyt seisoisi, jos eläisi vaikka 1930-luvulla Suomen toiseksi suurimmassa ja kansainvälisessä kaupungissa.
Oppaita luontoretkelle
Osittain koko surkean pandemiankin ansiosta valtaosa kansalaisista - niin täällä ennenkin asunut kuin tänne palannutkin väki - on monen jo ennestäänkin asian huomanneen lailla viime aikoina tajunnut, millaisessa luonnoltaan rikkaassa ja ilmastoltaan puhtaassa maassa oikein onkaan mahdollisuus elää ja hengittää. Onkin mukavaa, että on alettu myös kustantaa entistä kattavampia ja tarkempia suomalaisen luonnon ilmiöistä ja kasveista kertovia, retkelle helposti mukaan otettavia oppaita.
Henry Väreen Retkeilijän tunturikasvio, taskuun sopiva maasto-opas, antaa osviittaa tunturilajien runsaudesta. Eipä olisi tullut aiemmin mieleenkään kairalla kulkiessaan ja paljakan kasvillisuutta pää alaspäin tihrustellessaan, että Suomen tunturialueilta löytyy noin 400 lajia tai alalajia; näistä 160 on esitelty tässä oppaassa. Ja vaikka ei tänä kesänä ehtisi kotisohvaa pidemmälle vaellukselle, niin jo kasvien nimissä esiintyvät Lapin maisemat: lapinuuvana, kerosara, kaljutunturihärkki, haurasloikko, pohjanpunakko, kaljukiviyrtti, riekonsara, pahtarikko, ja monta muuta, tuovat mieleen pohjoiset tunturit ja purojen rauhoittavan solinan.
Rantojen laulavat linnut on Riku Cajanderin, Juha Sjöholmin ja Tero Linjaman yhteistyössä tehty teos, joka sisältää myös QR-koodit ääninäytteisiin, joten tämäkin kirja kannattaa ottaa messiin, jos lähtee luontoretkelle. Kirjassa esitellään 99 rannoilla viihtyvää lajia: lokkeja, hanhia, kahlaajia, sorsia ja rantojen varpuslintuja, joten pientä haastetta riittää harrastajalle, kun ruovikossa seisoessaan yrittää ottaa selvää, mikä niistä nyt mahtaa äännellä.
Jarkko Korhosen Sieniopas – Taskukirja sienten tunnistukseen on sekin nimensä mukainen pienikokoinen kirja, joka kulkee helposti mukana vaikka sienikorissa. Tällainen opas on tosi tarpeellinen, kun tiedetään, miten arvaamattomia sienet saattavat niitä tuntemattoman käsittelyssä olla. Kännykän räpelöinti metsässä kun tuntuu niin turhalta, niin turhalta, vaikka sieltä ohjeita ja sienten tunnistuskuvia löytyisikin. Sienilajejakin on tiedossa monenmoisia: tatit, helttasienet, kääväkkäät, kupusienet, hyytelösienet ja kotelosienet. Lajien esittelyn lisäksi kerrotaan sienilajien tuntomerkit, niiden näköislajit ja ruokasienistä käyttö- ja säilöntävinkkejä. Myös ohjesivun taustaväri kertoo, onko kyseessä ruokasieni, ei ruokasieni vai myrkkysieni, jolle kannattaa sanoa heipat jo sellaisen nähdessään.
Ja eikun pöheikköön! Vielä on kesää jäljellä!
Samuli Paronen: Maailma on sana ja muuta tuotantoa
Mielenkiintoisista suomalaisista jo klassikko-osastolle kuuluvista kirjailijoista löytyi hyllystä jo aiemminkin tässä blogissa mainittu Samuli Paronen (1917-1974), jonka kirjallinen tuotanto on kestänyt hyvin aikaa ja on erityisesti heikompien ja haavoittuvaisten ihmisten asialla. Työmies, taidemaalari ja kirjailija Samuli Paronen aloitti kirjoitustyönsä vasta 47-vuotiaana, mutta ehti kymmenessä vuodessa saada aikaan sellaisen tuotannon, että oksat pois; kymmenen kirjaa kymmenessä vuodessa.
Omastakin hyllystä löytyi - kiitos kirjaston vuosittaisten poistomyyntien – kaksi teosta, novellikokoelma Tämä on huone 8 ja romaani Huone puutalossa. Ja kolmas, oikein kirjakaupasta ostettu on postuumisti vuonna 1974 ilmestynyt aforismikokoelma Maailma on sana. Tästä teoksesta on sanottu, että se edustaa suomalaisen aforistiikan huippua.
”Yhä useampien on tehtävä yhä tehokkaammin töitä voidakseen ostaa oikeuden tehdä jotain muuta.”
”Yhä useammat kokevat elämänsä mielettömäksi, ellei heillä ole varaa ajan mielettömyyksiin.”
“- Hän löysi vihdoin itsensä, ne sanoivat miehestä, joka vasta verraten iäkkäänä lakkasi kehittymästä.”
“Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle, etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat.”
”- Tää maailma on niin paha, sanoi kunnon ihminen vastustaen kaikin voimin sen muuttamista.”
”Matkassa on aina se kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.”
”Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mikään ole pois tulevilta, kun lähden.”
Kaikki tuoksuu lumelta
Kaikki tuoksuu lumelta on Saara Cantellin (s. 1968) toinen romaani. Se kertoo samaan sukuun, mutta kolmeen eri sukupolveen kuuluvan naisen elämästä; isoäidistä, äidistä ja tyttärestä, hieman kurottaen vielä tyttären vastasyntyneen lapsenkin elämään.
Kerttu on kuvataiteilijana lähes luonnonlahjakkuus ja hänelle avautuukin heti Helsingin opintojen jälkeen mahdollisuus mennä jatkamaan stipendiaattina opintojaan Pariisiin. Nuoren naisen elämän realiteetit 1950-luvulla tekevät ratkaisut hänen puolestaan ja vaikuttavat voimakkaasti hänen tulevaisuuteensa. Tuija, hänen tyttärensä, elää omaa nuoruuttaan 1970-luvulla ja tekee valintojaan uudelta pohjalta ajan yhteiskunnallisen ja ekologisen tietoisuuden valossa. Olivia, Tuijan tytär, herää 1990-luvun todellisuuteen oman ammattinsa, näyttelijäntyön kautta. Kaikkia naisia kuitenkin yhdistävät samat juuret, joilta he elämäänsä ponnistavat, ja tämän ymmärtäen heistä on tärkeää olla niistä tietoinen samalla, kun luo omaa todellisuutta elämästä.
”Tarinoiden kautta me imemme itseemme tiedon siitä, kuka ansaitsee tulla kerrotuksi. Kenen annamme toimia tarinoiden maailmassa? Kuka saa yrittää, erehtyä, eksyä ja löytää perille? Kenen annetaan epäonnistua, voittaa vastoinkäymiset ja suorittaa sankaritekoja? Kenen äänellä kysytään, kuka vastaa? Ja kaiken tämän vastapuoli, peilin heijastamaton taustapinta, kirjan sivuilta kuihtuneina varisseet ylämääräiset kirjaimet: kuka jää näkymättömiin?”
Elonkorjuu
Kuuma hohtaa aurinko ja vilja kypsää on. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.
Isoisä hoitaa tuolla mehiläisiään. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.
Mummo poimii luumuja ja ruokkii porsaitaan. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.
Tyttö istuu penkillä ja kehrää pellavaa. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.
Poika leikkaa rypäleitä hiljaa hyräillen. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.
Nyt on tullut korjuuaika, kohta juhlitaan. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.
Elonkorjuu, unkaril. kans. säv., suom. sanat Samppa P. Asunta
Metsä minussa
Heikki Willamon Metsä minussa – valokuva- ja esseeteos on päivään erityisen hyvin sopivaa katseltavaa ja luettavaa, kun tänään vietetään maailman ylikulutuspäivää tämän vuoden osalta. Päivä on merkki siitä, että tälle vuodelle arvioidut, laskennalliset ja uusiutuvat luonnonvarat on siis käytetty loppuun. Viime vuoden osalta tämä todellisuuteen heräämisen päivä oli pandemian ansiosta vasta elokuun loppupuolella.
Willamo on kuvannut kymmeniä vuosia eteläsuomalaisia metsiä ja niiden kasvi- ja eläinlajistoa. Monet ihan uskomattoman hienoista valokuvista ovat metsien suojelun puolesta myös salaviisaita. Vai mitä muuta voisi ajatella kuvista, joissa lähikuvassa on petolintu, jonka silmästä näkyy heijastuksena taustalla oleva hakkuuaukio? Teos ottaa kaunokirjallisesti kantaa suojelumetsien lisäämisen puolesta ja osa kirjan tuotosta lahjoitetaankin Luonnonperintösäätiölle tätä tarkoitusta varten. Kirjoittaja toteaakin:
”Olemme kulkeneet pitkän tien pois metsästä, pois elämän rikkaudesta ja monimuotoisuuden kirjosta, yhä uudet metsälajit päätyvät uhanalaisten listalle. Olemme rajalla, mutta kaikki on vielä omissa käsissämme. Me voimme lisätä suojelumetsien määrää ja kokoa, luoda ketjuja ja verkostoja, joiden turvin metsälajisto voi elää ja hengittää. Me voimme viedä elämää suojelevaa ajattelua myös talousmetsien puolelle, nähdä maailma ihmisen halujen ja tarpeiden ulkopuolella ja sovittaa elintapamme sen mukaiseksi. Meillä on siihen varaa.”
Käsityötaidetta ja taitamista
Helsingin Taidehallin ryijynäyttelyn upeita ryijyjä keväältä 2021.
Elämänpuuryijy vuodelta 1799
Tomero, Terttu: Katiska
Könönen, Sirkka: Tähtipolku
Gallen-Kallela, Akseli: Liekki
Blomstedt, Väinö: Hevoset
Simberg-Ehrström, Uhra-Beata: Pathetique
Kehrä
Runoilijana aiemmin tunnetun Saila Susiluodon (s. 1971) ensimmäinen proosateos on romaani Kehrä, joka on yhdistelmä pohdintaa, esseetä ja matkapäiväkirjaa. Liikutaan lähinnä Italiassa; Rooman lähialueilla ja Mazzano Romanon taiteilijaresidenssissä.
Ympäristöä havainnoidessaan kirjoittaja arvioi teoksessaan oman henkisen vapautensa vaatimia reunaehtoja, joiden vuoksi hänen on lähdettävä ja tehtävä matkoja uusille seuduille tunteakseen vapautumista. Samalla ajattelevan ihmisen sisällä kytee syyllisyys ilmastonmuutoksesta ja lentämisen ja liikkumisen aiheuttamista vaurioista luonnolle.
”Symbolit muuttuvat: lentokone, lentokenttä, matkustamiseen liittyvät onnen, vapauden ja irtonaisuuden tunteet. Ne ovat tahriintuneet, ne eivät ole osa omaa vapauttani vaan siivu nuorempien ihmisten tulevaisuutta jonka olen viipaloinut omaan käyttööni”.
Teoksessa pohditaan myös suhdetta ”sinuun”, vierellä olevaan läheiseen, joka tuntuu entistä tärkeämmältä. Ja kaiken pohjavireenä kulkee taiteen tekijän yleisinhimillinen, ikiaikainen pelko luovuutensa virran ehtymisestä, kun entinen on jo mennyt, mutta uusi on vasta aluillaan:
”Jokaisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu että olen yhä vähemmän kirjailija, vähemmän minä, mitään. Muodonmuutoksessa tämä on kivuliainta. Jotain, jokin on muuttumassa mutta ei ole takeita mitä liikahduksen takana on, perhosen väreilevät, loistavat siivet tai pieni, tuhkaantunut kotelo, josta elämä on lopullisesti kadonnut.”
Kovin on samaistuttavaa ja yleisinhimillistä tämä Susiluodon pohdinta ja panee lukijankin ajattelemaan omia valintojaan vaikkapa matkailua suunnitellessaan, puhumattakaan elämän suuremmista asioista, kuten luovuudesta, arvoista ja elämän syvemmän merkityksen löytämisestä.
Louise Glück
Louise Glück (s. 1943) Yhdysvalloista voitti vuonna 2020 Nobelin kirjallisuuden palkinnon ja ainakin tämän kirjoittajan mielestä vaikutti ensin, että tulipahan voittaja ihan puskista. On vähän sellainen kutina, että ei tässä taideta kuitenkaan olla ainoita, jotka eivät olleet kuulleet kyseisestä runoilijasta juurikaan aikaisemmin. Osasyynä lienee se, että suomennoksia on ollut harvalukuisesti tarjolla.
Kun vähän tutkailtiin asiaa, niin saatiin todeta, että Glückillä onkin laaja kirjallinen tuotanto; kaksitoista runokokoelmaa ja kaksi esseekokoelmaa. Uskollinen ja hyveellinen yö (Faithful and Virtuous Night), tarina ritarista matkalla kuoleman maahan, on hänen uusin teoksensa, jonka on suomentanut Anni Sumari. Louise Glück on teoksen kansilehden mukaan voittanut melkein kaikki merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot kotimaassaan ja on siellä yksi arvostetuimmista runoilijoista.
Enostone kustannukselle suurkiitos, että on uskallettu ottaa riski kustantaa suomennoksia myös sellaisen kirjailijan teoksista, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä suurelle yleisölle vieraiksi.
… ”Ystäväni, eläin sanoi, mikset hylkäisi minua? Yksin voit löytää tiesi tässä paikassa. Mutta sinun hylkäämisesi, vastasi toinen, tarkoittaisi että jättäisin taakseni osan itseäni, ja miten voisin tehdä niin kun en tiedä, mikä osa sinä olet? “
Ote teoksen Uskollinen ja hyveellinen yö runosta Hevonen ja ratsastaja
Lähitienoon museokohde Hvitträsk
Arkkitehti Eliel Saarisen (1873-1950) työtoveriensa Herman Geselliuksen ja Armas Lindgrenin kanssa Vitträsk-järven rannalle Kirkkonummelle suunnittelema kotiateljee ja huvila Hvitträsk valmistui vuonna 1903, jolloin siellä toimi myös heidän yhteinen toimistonsa vuoteen 1905. Tämä kolmen perheen asuttavaksi suunniteltu kokonaisuus on ollut tänä vuonna 50 vuotta Suomen Kansallismuseon museokohde, joten vuosi on oikein juhlavuosi.
Museossa vieraillessa tulee kyllä mieleen, tunsivatko sen ajan melko harvalukuiset taiteilijat kaikki toisensa, kun talon sisustuksessa näkyy niin monen alan taiteilijan kädenjälki; tuossa joku hyvä kaveri on suunnitellut uuninluukun koristelun, joku toinen toteuttanut kattomaalauksen, kolmas on sommitellut mosaiikkikoristelun, neljäs ikkunamaalauksen ja sitä rataa.
Muistin virkistämiseksi piti oikein ynnätä, mitkä olivat Eliel Saarisen tunnetuimpia töitä noin suomalaisittain; no ainakin Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn Suomen paviljonki, Helsingin päärautatieasema (1905-1914) ja Kansallismuseo (1905-1910).
Munkki joka myi Ferrarinsa
Robin Sharman teos Munkki joka myi Ferrarinsa (The Monk Who Sold His Ferrari) - Opettavainen tarina unelmien täyttymyksestä ja tavoitteiden saavuttamisesta on julkaistu jo vuonna 1997, mutta ilmeisesti täyttää vieläkin hyvin paikkansa elämäntaito-oppaiden alati kasvavassa virrassa. Kirjan on kääntänyt Tuikku Ljungberg ja toimittanut Tuija Turpeinen.
Itse teoksen nimi tuntuu aika raflaavalta, koska se henkilö, joka myi Ferrarinsa, oli kirjan mukaan kuuluisa asianajaja, joka lyyhistyi vakavan sydänkohtauksen saaneena kesken istunnon oikeussalin lattialle. Tapauksen säikäyttämänä hän luopui ammatistaan ja Ferraristaan ja lähti Intiaan palauttaakseen mielenrauhansa. Sen tavoitettuaan hän valmistautui jatkamaan elämäänsä munkin kaavussa.
Teoksen kertoja on kyseisen asianajajan kollega, jonka puheille pyrki vuosia myöhemmin vierailija, jonka kollega vaivoin tunnisti täksi entiseksi asianajajaksi, joka oli kokenut täydellisen muutoksen kyynisestä ja loppuun ajetusta lakimiehestä voimaa uhkuvaksi ajattelijaksi. Hän kertoi kollegalleen tarinan elämän seitsemästä ajattomasta hyveestä, joiden avulla voi viisastua, ja halusi myös kollegansa kuulevan munkkien ikivanhasta tiedosta, joka oli hänet itsensä parantanut. Näitä seitsemää hyvettä kuvataan kertomuksessa erilaisin symbolein, joiden merkitystä tässä teoksessa pyritään kertojalle - ja samalla lukijallekin - selventämään.
Eino Leinon ja runon ja suven päivä 6.7.
Ikävöi, ihminen, / kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, / päiviä lapsuuden, / aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä, / veljiä, siskoja vierailla mailla, / untesi neitiä, / häntä, mi pois meni hämärien lailla.
Muistatko aikaa, / milloin sun aamusi nous elon kultaan, / lempesi taikaa, / riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa, / laineita soiluvan salmen ja lahden, / käyntejä karjassa, / kesä-yön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin / pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi, / istuen illoin, / tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu / kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä / vitkahan vaipuu, / vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?
Nauratko koskaan / silloin sa naurua ivan ilkamoivan? / Säikytkö, joskaan / kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
Painatko pääsi / silloin sa peljäten, kulmilta harmaan? / Särkyykö jääsi / muistosta, toiveesta mennehen, armaan?
Itketkö, ihminen, / silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon, / hienointa sydämen, / herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan / juoksevan hetkiä mittaavan hiekan? / Päivies kukkaan / näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?
Kyynelten armo / syntymälahjoista laupein on meille, / surun suuren tarmo / kylvetty siunaten sydämien teille:
kärsien kestät, / silloin kun nauttien sortuisit ammoin, / itkien estät / itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.
Ikävöi, ihminen, / taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen! / Rannalta tuskien / nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää / ihmisen ikävöivän sielussa kieli. / Etsimys elää, / maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.
Eino Leino: Ikävöi ihminen!
Niin kauan kuin tunnen eläväni
Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (1861-1919) syntyi pohjalaisen maanviljelijäperheen esikoisena. Isän kuoltua perhe muutti äidin kotiseudulle Noormarkkuun. Elin pääsi 15-vuotiaana Helsinkiin opiskelemaan maalausta ja myöhemmin myös opettamaan sitä. Apurahat ja opinnot ulkomailla yhdessä muiden eurooppalaisten taitelijoiden kanssa avasivat hänelle tien kansainvälisyyteen.
Salla Leponiemen kirjoittama elämäkerta Niin kauan kuin tunnen eläväni kuvaa monipuolisen, lahjakkaan, tinkimättömän ja epäsovinnaisen taidemaalarin arjen haasteita ja onnistumisiakin sisältänyttä elämää ja taiteilijan, etenkin naistaiteilijan, toimeentulon vaikeutta 1800-luvun lopun sekä suomalaisessa että etenkin eurooppalaisessa ilmapiirissä. Samoihin aikoihin taiteellista työtä teki myös Helene Schjerfbeck, ja ystäviin kuului sen ajan merkittäviä suomalaisia taiteentekijöitä, kuten Axel Gallén. Elin Danielson avioitui Italiassa taidemaalari Raffaello Gambogin kanssa ja asui siellä lähes koko elämänsä vaihtelevasti eri paikoissa lukuun ottamatta lähinnä Suomeen tehtäviä maalausmatkoja. Näiilä matkoilla hän maalasi huomattavan määrän muotokuvia, joiden avulla moni muukin suomalainen maalari on perheensä elättänyt, ja siinä ohessa hän pyrki toteuttamaan myös taiteellisia ambitioitaan.
Kirjaa lukiessa joutuu jälleen pohtineeksi, mikä on nykyihmisen kohtalo historioitsijan näkökulmasta, kun kirjeitä ei enää kirjoiteta siihen tapaan kuin ennen kirjoitettiin. Monet yksityiset ja tunne-elämänkin asiat käyvät ilmi kirjoitettujen kirjeiden pohjalta, ja niistä voi päätellä paljon myös tulevaisuuden ratkaisuja. Hymiöiden ja tekstiviestien pohjaltako historiankirjoitusta laadittaneen tulevaisuudessa? Vai olisiko sosiaalinen media ehtinyt tallettaa kaiken tarpeellisen ja tarpeettomankin ikuisiin syövereihinsä, niin että sieltä kaivamalla voitaisiin vain parilla klikkauksella koota henkilön koko historia?
Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Äiti, 1893