Me täytytään valosta on joensuulaisen, Helsingissä asuvan taideterapeutin Annastiina Stormin (s. 1978) esikoisromaani.
Kirjan nimen nähdessään saattaa ajatella, että tässäpä onkin oikein hyvän mielen kirja; täynnä valoa ja aurinkoa ja lapsuuden ihania leikkejä eikä pilvenhattaraakaan taivaalla aurinkoa sumentamassa. No, totuus on tarua ihmeellisempää; ei tarina olekaan läpeensä niin valoisa, vaikka valoakin kyllä näkyy tunnelin päässä, kun oikein tarkkaan tiirailee.
Teos kertoo oman elämänsä kriiseissä kamppailevista vanhemmista; äiti käy vuorotöissä sairaalassa, on uupunut, ja lopulta joutuu tai pääsee hoitoon. Isän vanhemmuus on jostain syystä hukassa ja hän kulkee omilla tietymättömillä retkillään ja jättää lapset, Siljan ja pikkuveli Santun, selviämään kahdestaan, miten he vain kykenevät. Kertoja vaihtuu ja vaihtuu satukin ja satujen ja mielikuvitusleikkien voimin perheen lapsetkin selviävät päivästä toiseen. Taustalla häärivät mummi Eeva, joka on aika väsynyt palvelemaan ikääntyvää miestään, lempeää Veijo-ukkia, ja suree elämätöntä elämäänsä, ja Mervi, äidin iloluontoinen sisar, mutta he yhdessä edustavat lapsille kuitenkin turvaa ja jatkuvuutta yllättäviä käänteitä käsittävässä maailmassa.
Luettiinpa sitten vielä toinenkin, ihan tuore teos tältä kirjoittajalta. Kerro kerro -romaani kertoo parisuhteessa pitkään olleesta, mutta lapsettomasta kirjailijasta, joka lähtee uutta teosta varten tutkimaan äitinsä salaperäistä menneisyyttä tämän ensimmäiselle työpaikkaseudulle. Kyseinen kylä elää omaa elämäänsä kaukana kaikesta ja sitä verhoaa mystinen tunnelma – siltä se tuntuu ainakin kirjailijan mielestä. Hänen tulonsa tiedetään jo ennalta ja häntä tarkkaillaan myös motellissa, jossa hän asuu.
Teos on kolmen naisen, vanhan Alisan, Lumikin ja nuoren Alisan sukupolvitarina, ja se kuvaa salailusta ja peittelystä kumpuavaa ahdistusta, joka siirtyy sukupolvelta toiselle ja jossain vaiheessa vaatii selvittämistä. Useiden satujen lukijalle ennalta tuttu tematiikka palvelee kerrontaa ikään kuin antaen tietoa kunkin henkilön merkityksestä suvustaan puuttuvia tietoja etsivälle Alisalle.
Tällainen Kadonneen jäljillä -idea on tuttu myös TV-sarjoista, mutta jos miettii, miksi sarjaa ja samasta aihepiiristä kertovaa romaania on vaikea verrata keskenään, niin erona on se, että sarja kertoo usein tunnissa koko konkreettisen etsintämatkan ja lopputuloksen, jonka jälkeen tarinan voi helposti unohtaa. Hidaslukuisessa romaanissa joutuu lähes pakosti analysoimaan henkilöiden tunnekokemuksia, muistoja, tapahtumia, jotka jäävät vaivaamaan pitkäksi aikaa myös lukemisen jälkeen ja innostavat lukijaa pohtimaan tapahtunutta myös oman elämänsä kokemuksiin peilautuen.
