Luettiin taas kerran merkittävän novellistin, kanadalaisen Alice Munron (s. 1913) vuonna 2013 kirjallisuuden Nobel-palkinnonkin saanut kertomuskokoelma Kallis elämä (Dear Life), jonka on suomentanut Kristiina Rikman samoin kuin Munron muunkin suomeksi käännetyn tuotannon. Teoksessa on kymmenen kertomusta ja lisäksi erillisellä Finaali-otsikolla merkitty osuus, neljä kertomusta, jotka pohjautuvat osin omaelämäkerralliseen ainekseen ja jotka kertovat kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta pienellä kanadalaisella paikkakunnalla. Munro itse sanoo näiden neljän kertomuksen esipuheessa: ”Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.”
Alice Munron suosio perustuu kerronnan tarkkuuteen ja elämänmakuisuuteen, jonka voi tavoittaa vain ihmisiä kuuntelemalla ja merkitsemällä muistiin pienimmätkin nyanssit, havainnot ja tapahtumat, ja ennen kaikkea olemalla läsnä. Oman itsen ja sitä kautta myös toisten tunnekokemusten vilpitön tarkastelu ja hyväksyminen kuuluu Munron taitorepertuaariin. Ja joskaan Munron novellien perusteella onni ei useinkaan osu omalle kohdalle, vaan vetää aina vähän sivuviistosta ohi, niin silti elämä on elämisen arvoista, varsinkin, kun sen omassa mielessään sellaiseksi ajattelee.
