Pikkutimpuri: ReeaRuu

KOM-teatterissa on tänä syksynä nähtävissä Ilpo Tiihosen (1950-2021) kirjoittama musikaali ReeaRuu. Teoksen on säveltänyt Markus Fagerudd ja ohjannut Lauri Maijala. Lavastus on Janne Vasaman suunnittelema.

Ruu (Miiko Toiviainen) menettää vanhempansa ja sisarensa Reean (Ella Mettänen) onnettomuudessa ja jää orvoksi. Hänen huoltajakseen löytyy tiedemies Huitale (Juho Milonoff), jolla on kaveri, lintutieteilijä (Niko Saarela). Lasten vanhempia esittävät Vilma Melasniemi ja Niko Saarela.  Musiikista vastaavat Mari Kätkä, Esko Grundström, Markku Luuppala ja Sara Puljula.

Näytelmässä puhutaan kuolemasta, surusta ja lohdutuksesta tavalla, joka on ominaista myös Ilpo Tiihosen runoudelle; reaalimaailmasta ponnistavaa, mutta jättää lempeydelle, mystiikalle ja elämän arvaamattomuudelle sille kuuluvan avaran tilan. Esityksessä voi kokea tunteiden koko skaalan ilosta suruun, rauhasta riehakkuuteen ja yksinäisyydestä yhteyteen.

Ilmaista ilmaa ilmasta

Juulia Mikkolan, Leino Kuuluvaisen & Netta Böökin teos Ilmakirja – Painovoimainen ilmanvaihto tarjoaa lukijalleen tuhdin tietopaketin Suomen vanhemmassa rakennuskannassa edelleenkin usein olevasta painovoimaisesta ilmanvaihdosta.

Kirjassa on runsaasti tietoa painovoimaisen ilmanvaihdon yleisestä toiminnasta, sen kunnostuksesta ja parantamisesta. Teos antaa osviittaa myös tämän järjestelmän suunnittelusta uudisrakennukseen, sen käyttöön ja huoltamiseen. Mielenkiintoinen on myös osio, jossa kerrotaan, millaisia kehitysvaiheita tällä ilmanvaihtojärjestelmällä on historiassa aiemmin ollut. Selviää sekin, miksi vaikkapa Helsingin vanhojen rakennusten katoilla on vanhoissa valokuvissa nähtävissä niin useita piippuja; mihin tarkoitukseen niitä on käytetty.

Painovoimaisessa ilmanvaihtojärjestelmässä asiaan vihkiytymättömän maallikon mielestä parasta juuri nyt taitaa olla se, että se ei tarvitse sähköä tai muuta energiaa, vaan se pelittää äiti Luonnon antamilla rahkeilla. Tosin sen toimintaa voi kyllä auttaa ainakin pitämällä hormiston puhtaana ja räppänät toimivina.

Juulia Mikkola, Leino Kuuluvainen & Netta Böök: Ilmakirja - Painovoimainen ilmanvaihto, ulkoasu ja taitto: M. Pietikäinen

Eila Hiltunen, Didrichsenin taidemuseo 10.09.2022-29.01.2023

Syksyn sateiden innoittamana suunnistettiin Didrichsenin taidemuseoon Kuusisaareen taiteilija Eila Hiltusen (1922-2003) elämäntyön äärelle.

Näyttely luo katsauksen Eila Hiltusen elämäntyöhön ja tuo katsojalle ymmärrystä suurikokoisen ja hitsaustaitoa edellyttävän taiteellisen työn myös fyysistä suoritusta vaativaan laatuun. Suurten veistosten, esimerkiksi Crescendo, Tanssijat ja Sibelius-monumentti, lisäksi Hiltusen tuotannossa on ollut myös monia pienempiä veistoksia. Niiden lisäksi taiteilijan työsarkaan on kuulunut mitaleita sekä erilaisia koruja ja reliefejä.

Eila Hiltusen näyttely on avoinna Didrichsenin taidemuseossa 10.09.2022-29.01.2023 välisen ajan. Näyttelyn ovat suunnitelleet taiteilijan perilliset ja Didrichsenin taidemuseo. (www.didrichsenmuseum.fi)

Eila Hiltunen: Nimetön, 1940-luku, kuva: Kirjatimpuri

Eila Hiltunen: Crescendo, 1981, kuva: Kirjatimpuri

Eila Hiltunen: Passio musicae, lopullinen luonnos, 1961, kuva: Kirjatimpuri

Paperitalo

Liiallisesta kiintymisestä kirjoihin tai peräti kirjahulluuteen vajoamisesta puhutaan argentiinalaisen Carlos María Domínguezin (s. 1955) romaanissa Paperitalo, jonka on suomentanut Einari Aaltonen.

Kirja alkaa siitä, kun kertojan kollega, tutkija Bluma Lennon kokee karun kohtalonsa Emily Dickinsonin Runoja-teosta lukiessaan. Hän on kadulla kulkiessaan niin keskittynyt kirjan lukemiseen, että jää auton alle.

Kertoja kuvaa suhdettaan kirjoihin: ”Kirjasta eroon pääseminen on usein vaikeampaa kuin sen hankkiminen. Välttämättömyys ja unohdus sitovat kirjan omistajaansa kuin ne olisivat muistoja hetkistä, joihin ei enää ole paluuta. Mutta niin kauan kuin kirjat ovat tallella, ihminen uskoo muistavansa nuo hetket.”

Hän kertoo myös siitä, millaisia tunteita liiallinen kirjojen omistaminen voi saada aikaan: ”Mutta jossain vaiheessa näkymätön raja ylittyy, ja silloin kirjojen määrästä ja sillä ylpeilystä tulee kiusallinen taakka, sillä tilaa ei ole koskaan tarpeeksi.”

Eräänä aamuna kertojan pöydälle ilmestyy edesmenneelle kollegalle Bluma Lennonille osoitettu paketti, joka sisältää sotkuisen, sementin jäänteistä pölyävän teoksen, jonka omistuskirjoitus on Lennonin itsensä laatima. Kertoja lähtee ottamaan selvää, kuka kirjan on halunnut palauttaa takaisin sen antajalle, ja törmää hurjaan tarinaan.

Voisiko tällainen hulvaton tarina kirjan palauttamisesta olla tulevaisuuden äänikirjojen aikana enää edes mahdollista?

Carlos María Domínguez: Paperitalo (La casa de papel), kansi ja kuvitus: Ina Kallis

The Queen Elizabeth (1926-2022)

God save our gracious Queen! / Long live our noble Queen!
God save the Queen! / Send her victorious,
happy and glorious, / long to reign over us.
God save the Queen.

Thy choicest gifts in store / on her be pleased to pour.
Long may she reign. / May she defend our laws,
and ever give us cause, / To sing with heart and voice,
God save the Queen.

Iso-Britannian kansallislaulu, sävel ja sanat luult. Henry Carey, 1700-luku

Englannin kansalliskukka: ruusu, kuva: Kirjatimpuri

Nykyaikaa etsimässä Espoossa

Espoon Modernin taiteen museon EMMAn näyttely Nykyaikaa etsimässä käy vuoropuhelua Olavi Paavolaisen vuonna 1929 julkaiseman samannimisen esseekokoelman kanssa. Esillä olevien taideteosten tekijät ovat lähteneet kokeilemaan teknologian ja tekoälyn suomia mahdollisuuksia teostensa luomisessa. Töiden tuloksia on nähtävillä tässä hämmennystä herättävässä näyttelysssä, joka on avoinna 27.08.2022-15.01.2023 välisen ajan. Kuvissa on mukana myös Chiharu Chiotan kiinnostava, langasta punottu Äärirajoilla-tilateos ja Tapio Wirkkalan suunnittelema Ultima Thule -teos Montrealin maailmannäyttelyn Suomen osastolle vuonna 1967.

Raimo Saarinen: Kuvitteellisen rinteen poikkileikkaus

Sougwen Chung: Assembly Lines

Chiharu Shiota: Äärirajoilla

Refik Anadol: Koneharhoja: Unelmia luonnosta

Tapio Wirkkala: Ultima Thule

Iso

Raija Orasen (s. 1948) fiktiivinen romaani Iso kertoo vuorineuvos Gösta Serlachiuksen (1876-1942) elämästä. Serlachius työskenteli Mäntässä setänsä G. A. Serlachiuksen perustamassa yrityksessä toimitusjohtajana historiallisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävien vuosikymmenten aikana. Hän solmi ensimmäisen, eroon päättyneen avioliittonsa setänsä tyttären, serkkunsa Sissin kanssa. Serlachiuksen toinen vaimo oli Ruth Björkenheim.

Gösta Serlachiuksen elämän varrella tapahtui isoja yhteiskunnallisia ja kansainvälisiä tapahtumia; sortovuosien aika, tsaarivallan hajoaminen, ensimmäinen maailmansota, vapaussota ja osin toinen maailmansotakin, ja niillä kaikilla oli vaikutuksensa myös yritysten toimintaan. Markittävän yhteiskunnallisen ja taloudellisen toiminnan ohella Serlachius tunnetaan taiteen mesenaattina, joka perusti vuonna 1933 omaa nimeään kantavan taidesäätiön. Mäntässä sijaitsevat pysyvät taidekokoelmat ja vaihtuvat näyttelyt ovat yleisön nähtävissä ja niitä kartutetaan edelleen.

Serlachiuksen elämästä on olemassa runsaasti faktapohjaista tietoa, joka on luonut tukevan rungon tälle teokselle. Mielenkiintoisen osuutensa siihen tuo kirjailijan luoma fiktiivinen todellisuus, joka minä-kertojan äänellä tekee kyseisestä aikakaudesta kertovasta monipuolisesta vaikuttajasta ja hänen elämäntarinastaan helppolukuisen ja viihdyttävän.

Raija Oranen: Iso

Paluu piimävellin pariin

Joutoretki – Road trip kätkettyyn Suomeen on Jantso Jokelinin ja Touko Hujasen ekologinen vaihtoehto laguunien ja korallimerien kaipuuta kokeville kaukomatkaajille tai löytöretkeilijöille. Kirjassaan he ehdottavat, että matkailija voisi myös lähteä ’joutoretkelle lähimmän huoltoaseman taakse’. Ja miten ekologista matkailua! Mutta syntyykö unohtumattomia elämyksiä? Kyllä, jos lukee näiden kirjoittajien kokemuksista.

’Joutaa’-sanan etymologian avaamisen jälkeen esipuheessa kerrotaan teoksen sisällöstä. Se on koottu yhteen matkakertomuksista ja reportaaseista eri puolilta Suomea kuuden vuoden ajanjaksolta. Kirjoittajat toteavatkin lopputulemana, että ”tuhansien huopatonttujen tuijottelu muutti aivojamme, kunnes meistä tuli kohteidemme kaltaisia”.

Hulvatonta luettavaa tämä on ’erilaisen’ matkailun ystäville. Mutta mitä mahtaa olla ’tunkkis’ tai ’korppusier’, kun puhutaan arkkitehtuurista? Mikä on ’puulusikkasyndrooma’? Tai millainen on ’mättäänsurija’? Ja löytyykö ’tonttuansasta’ aarre vai tyhjä lupaus? Nämä asiat selviävät kyseisen teoksen sanakirja-osiosta.

Jantso Jokelin & Touko Hujanen: Joutoretki - Road trip kätkettyyn Suomeen

Tuntemani vieraat

”Ikävöin äitiäni hänen kadotessaan omille teilleen, mutta hän oli kaasusumua, ja isäni oli pimeä galaksi, joka neutralisoi minkä tahansa fysiikan teorian. Veljeni oli ensimmäistä materiaa, jonka ympärille minä sakeuduin.”

Näin kirjoittaa Claudia Durastanti (s. 1984), kahden italialaisen, kuuron aikuisen itse kuuleva tytär kirjassaan Tuntemani vieraat (La Straniera). Minä-kertojan äänellä Durastanti kuvaa kirjassaan perheen sisäistä dynamiikkaa, jossa tarinat vaihtuvat ja saavat uusia sävyjä ja värityksiä siitä riippuen, kuka tarinan kertoja kulloinkin on. Kertojan vanhemmat eivät vaadi viittomakielen osaamista lapsiltaan ja sen vuoksi kertoja kokee olevansa ulkopuolinen perheessään ja vanhempiensa tarinoissa.

Isovanhemmat lähtevät siirtolaisiksi Amerikkaan. New Yorkin ja Euroopan suurten kaupunkien, kuten Rooman ja Lontoon tunnelmia aistineena kertoja kokee siinäkin ulkopuolisuutta. Hän puhuu myös pakolaisuudesta ja pohtii, millaista elämä on, kun ei ole kontekstia siihen uuteen todellisuuteen, jossa pitää kulloinkin elää. Erityisesti kielen merkitys kommunikaation välineenä mietityttää. Miten käy, jos yhteistä kieltä ei ole?

”Kirjailijana elämässäni näyttelevät merkittävää osaa ironia ja metafora, joista kumpainenkin on kammottava ja täysin vieras käsite vanhemmilleni. Ollessamme yhdessä liikumme vieraalla maaperällä, kielen mustilla markkinoilla. Minä pakotan heidät kuuntelemaan vertauskuvallisia tarinoita, ja he kieltävät ne vedoten sanojen kirjaimelliseen merkitykseen, mahdottomuuteen olla läsnä samanaikaisesti eri paikoissa.”

Teos on kirjailijan neljäs romaani. Kirjan on suomentanut Taru Nyström.

Runoilijoiden päivä 21.8. ja yö

Oi yö oi meri äärettömin ulapoin / oi miten kevyesti vesi kantaa lastaan / ja miten lempeästi mainingit / keinuvat päivän lävistämää rintaa vastaan…

                                                                                        Marja-Liisa Vartio: katkelma runosta Yö

Yön tullen / minä seison portailla kuuntelemassa, / tähdet parveilevat puutarhassa / ja minä seison pimeässä. / Kuule, tähti putosi helähtäen!…

                                                                                        Edith Södergran: katkelma runosta Tähdet

Kuva: Kirjatimpuri

Palaako pää vai käämit?

Heli Suutarin (s. 1971) kirja Palava pää ja muita terapeutin tunnustuksia on lohdullista luettavaa sellaisille, jotka tuskailevat joskus omien ajatustensa kestämisen kanssa. Kokeiltuaan itse elämänsä varrella erilaisia terapeutteja akselilla A:sta H:hon kirjoittaja on päätynyt toteamukseen, että kaikki auttajat eivät ole kaikille sopivia, vaikka koulutus olisikin hallussa. Lopulta tärkein rooli on kuitenkin ihmisellä itsellään, koska ”ihminen itse on oman mielensä paras asiantuntija”.

Monen muun herättävän asian ohella Suutari mainitsee Irvin D. Yalomin kirjassaan tiivistämät eksistentiaaliset perusteemat kuolema, tarkoituksettomuus, yksinäisyys ja vapaus, joista monet ongelmat nousevat ja joita terapiassa usein käsitellään. Erityisesti vapauden teema tässä yhteydessä on aina kiinnostava. Kirjoittaja toteaa vapaudesta ja siihen liittyvästä vastuun ottamisen vaikeudesta, että ”juuri kun pitäisi ottaa ratkaiseva askel, voi olla turvallisinta jäädä sittenkin vanhaan tilanteeseen”. Tuttu juttu, vai mitä?

Viimeisen osan Aika parantaa -jaksossa Suutari tarjoaa lohdun sanoja päärustinkinsa kanssa kamppaileville muistuttaen myö siitä, että mielen vaikeudet voivat olla myös arvostettavia ja että aika on usein se, joka armahtaa ja tuo liennytystä mielen kanssa kamppailuun.

Heli Suutari: Palava pää, kansi: Tommi Tukiainen

Poissaolosta läsnäoloon

Miten päästä sellaiseen tilaan, jossa olisi eri tilanteissa läheisilleen, työtovereilleen tai kenelle tahansa läsnä oleva, olla tässä ja nyt, jos ajatukset ovat ihan muualla? Joskus erilaiset tapahtumat ja asiat saattavat vaatia sitä, että pyrkii rauhoittamaan omaa mieltään tietoisesti vetäytymällä.

Läsnäolonkin taitoa voi harjoitella, jos haluaa asiaa omalta kohdaltaan korjata. Tiina Haapasalon kirja Läsnäolon lahja – Harjoituksia hetkessä olemiseen pyrkii auttamaan tässä asiassa. Harjoitukset on lähinnä tarkoitus tehdä yhdessä, mutta myös itsekseen asiaan paneutuminen on mahdollista. Kirjassa on kymmeniä lyhyitä harjoituksia, ja se sopii erityisesti ryhmien vetäjien, ohjaajien, opettajien ja kasvattajien työkaluksi.

Tiina Haapasalo: Läsnäolon lahja - Harjoituksia hetkessä olemiseen

Kannanottoja sosiaaliseen todellisuuteen

Ranskalaisen Édouard Louis’n (s. 1992) romaani Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père) alkaa kertojan vierailulla vakavasti sairaan isänsä luona. Kertoja tuskin tunnistaa isänsä, tämä on muuttunut niin paljon. Yhteys pojan ja isän välillä on lapsuudessa ollut etäinen isän jyrkkien mielipiteiden vuoksi. Nyt aikuisena poika myöntää: ”Usein minusta tuntuu, että rakastan sinua.”

Kertoja kysyy: ”Ovatko ihmiset yhtä kuin se mitä he tekevät, vai eroavatko meidän henkilömme ja meidän tekojemme totuus toisistaan, ovatko ne eri asioita? Sinun (tarkoittaen isäänsä) elämäsi osoittaa, että me emme ole yhtä kuin tekomme, päinvastoin, me olemme sitä mitä me emme ole tehneet, koska maailma tai yhteiskunta on meitä estänyt.”

Mitkä näistä esteistä ovat kasaantuneet kertojan isä tielle? Isä ei ole päässyt kouluun eikä osalliseksi sen tuomasta valistuksesta ja hyvinvoinnista, hän ei ole voinut elää huoletonta nuoruutta, vaan hänen on ollut mentävä työhön, joka ei vastaa hänen taipumuksiaan, eikä hän ole voinut hankkia sellaista elämää, jonka hän olisi itselleen halunnut. Yhdestä menetyksestä on seurannut muita yhtä merkittäviä. Näistä ja monista muistakin syistä on syntynyt eriarvoisuus, tuoden mukanaan häpeää, nöyryytystä ja aliarviointia, ja lopulta työn aiheuttaman työkyvyttömyyden. Niistä vastuullisiksi kertoja nostaa Ranskassa tehdyt poliittiset päätökset ja ne henkilöt, jotka ovat päätöksillään mahdollistaneet tällaisen yhteiskunnan toiminnan.

Teoksen, kuten aiemmatkin Louis’n teokset Ei enää Eddy ja Väkivallan historia, on suomentanut Lotta Toivanen.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père)

Elokuussa juhlitaan Otto Mannista

Runoilija ja kääntäjä Otto Mannisen (13.08.1872–6.4.1950) syntymästä tulee elokuussa kuluneeksi 150 vuotta.

Illan hämärihin / helinässä tiukuin / hiljallensa liukuin, / miettimättä mihin…

Unelmissa tummat / humulatvat huiskuu. / Kutsuvasti kuiskuu / meille metsät kummat…

  Otto Manninen: katkelma runosta Metsän satu, joululehti Joulupirtti, 1906

Yli soiluvan veen ne sousi, / ne aallon ulpuina ui, / kun aurinko nuorna nousi, / yöt pohjolan kun punastui.

Lumikaulat kaartehin ylpein / veen kuultoon kuvia loi. / Povet aamun kullassa kylpein / ne outoja unelmoi…

Otto Manninen: katkelma runosta Joutsenet, kokoelmasta Säkeitä, 1905

Runoilijan polku Kangasniemellä Puulaveden Rämiäisen saaressa, kuva: Kirjatimpuri

Kuva: Kirjatimpuri

Äidin tehtävä

Maria Mustrannan (s. 1976) toinen romaani Äidin tehtävä on psykologinen jännäri. Se kuvaa kahta keskenkasvuisen pojan äitiä, joista toinen kuuluu yhteiskunnan yläluokkaan ja toinen sen vaatimattomaan laitaan. Huolimatta yhteiskunnallisesta asemasta lapsen kasvatuksen kanssa koetut haasteet ovat yhteneviä; tunne-elämän ja käytöksen keskeneräisyyden - oman ja lapsen - yksinäisyyden ja tuhansien muiden asioiden kanssa rinnalla kulkeminen. Tällaisessa asetelmassa lukijallekin hahmottuu hyvin se, että kasvatus ja siinä ilmenevät vaikeudet eivät katso neliömäärää eivätkä kukkaron paksuutta. Hanskoja ei vain voi lyödä tiskiin eikä ottaa lopputiliä. Vai voiko?

Teoksen kertoja Laura on repaleisen taustan omaava yksinhuoltaja, jonka erilaisia haasteita tarjoava Pyry-poika löytää vihdoin ystävän varakkaan perheen Rafaelista. Samalla Laura pääsee poikansa avulla kurkistamaan elämää aidan vihreämmällä puolella ja tutustumaan Mirellaan ja Pekkaan, Rafaelin vanhempiin, ja heidän vauhdikkaaseen, kateuttakin herättävään elämäänsä. Onko kateuteen erityisiä syitä, selviää lukumatkan varrella.

Joskus myöhemmin Laura kirjaa mielessään rehellisesti asioita, mitä hän on kasvattajana itse oppinut: ”1. Lapset ovat kohtuuttomia. (Se on heidän oikeutensa.) 2. Lapsi saa vanhemmasta esiin pahimman. 3. Äidin tärkein tehtävä on suojella lastaan. 4. Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa.”

Ajattelemisen aihetta teos antaa. Näkökulma tässä on vanhempien, viran puolesta kasvattavien osalta asia lienee vieläkin monisyisempi.

Maria Mustrannan esikoisromaanista Sokeita hetkiä on kirjoitettu tässä blogissa 3.2.2022.

Maria Mustranta: Äidin tehtävä

Mikä voi olla vaikeampaa?

Vaikeampaa on olla näkemättä unia, väittää runoilija Kristiina Wallin (s. 1971) esikoisromaanissaan.

“Leikkaan fragmentteja ajasta ja yritän nimetä ja järjestää niitä, vaikka muistikuvia ei voikaan luokitella lajin tai rakenteen mukaan.” Näin miettii aikuisena tytär Veera, kun hän yrittää ymmärtää jotain perheessään tapahtuneesta, jota lapsena on ollut mahdotonta käsittää. Äiti katosi jonnekin eikä isä koskaan päässyt siitä ylitse, vaan erkani henkisesti hänkin tyttäreltään niin, että tälle jäivät vain kysymykset ja ihmettely: ”Lapsuus ei ole pysyvä muoto eikä paino. Se on vappuhyrrän villi liike. Paperinukkeleikki. Tiikerijäätelöpallo. Yritän nähdä kokonaisuuden, mutta yksityiskohtien takana on tyhjää.”

Veera jättää kaiken ja matkustaa kauemmas nähdäkseen lähelle: ”Muistaminen on yhtä vaikeaa kuin aloittaminen. Kuvat liukenevat toistensa päälle enkä löydä askelmerkkejä, jotka piirsin vain hetki sitten. Piirsin talon ja kolme pääjalkaista hahmoa, äidin, isän ja lapsen. Talon taakse piirsin metsän. Sitten pyyhin talon ja perheen pois. Jäljelle jäi metsä.”

Veeran matkaseurana ovat keltaista lankaa neulova kuiskaaja ja naapurissa televisiota papukaijoineen tuijottava vanha rouva. Keitä he Veeran mielessä edustavat, jää lukijan mietittäväksi. Jäkälät, ne kuitenkin ovat ikuisia, ja venäläinen runoilija Anna Ahmatova, joka on ollut yksi äidin elämän merkityksellisistä henkilöistä. Miksi?

Arkkitehtuuria ja maisemia

Jos on pieni hetki aikaa ajella mutkan kautta Jyväskylästä Tampereen suuntaan lähteissään, on aihetta tehdä koukkaus heti Keljonkankaan kohdalta vasempaan menevälle liittymälle. Siitä pääsee jatkamaan kohti Säynätsalon, Lehtisaaren ja Muuratsalon saaria, ja sen jälkeen etelämpänä takaisin nelostielle jatkamaan matkaa. Pikku lenkki on vaivan arvoinen.

Säynätsalossa sijaitsevan kunnantalon (valm. 1952) suunnittelun sanotaan olevan yksi Alvar Aallon (1898-1976) merkittävimmistä töistä. Muuratsalon saaressa sijaitseva koetalossa (valm. 1952-1954) taas oli Elissa ja Alvar Aallon ateljee ja kesäasunto.

Arkkitehti Wivi Lönn (1872-1966) vaikutti aikanaan paljon Jyväskylässä, myös Muuratsalossa, ja esimerkiksi Haikan alueen asemakaava ja mallitalot ovat Lönnin työpöydältä kotoisin (v. 1926). Muita Lönnin suunnittelemia rakennuksia Suomessa ovat muiden muassa kolmisenkymmentä erilaista koulurakennusta ja Tampereen keskuspaloasema (valm. 1908).

Kaiken kukkuraksi voi ajellessaan ihailla upeaa keskisuomalaista saaristomaisemaa. Näillä saarilla on myös merkityt pyöräily- ja ulkoilureitit.

Alvar Aalto: Säynätsalon kunnantalo, kuva: Kirjatimpuri

Alvar Aalto: Säynätsalon kunnantalo, kuva: Kirjatimpuri