”Ikävöin äitiäni hänen kadotessaan omille teilleen, mutta hän oli kaasusumua, ja isäni oli pimeä galaksi, joka neutralisoi minkä tahansa fysiikan teorian. Veljeni oli ensimmäistä materiaa, jonka ympärille minä sakeuduin.”
Näin kirjoittaa Claudia Durastanti (s. 1984), kahden italialaisen, kuuron aikuisen itse kuuleva tytär kirjassaan Tuntemani vieraat (La Straniera). Minä-kertojan äänellä Durastanti kuvaa kirjassaan perheen sisäistä dynamiikkaa, jossa tarinat vaihtuvat ja saavat uusia sävyjä ja värityksiä siitä riippuen, kuka tarinan kertoja kulloinkin on. Kertojan vanhemmat eivät vaadi viittomakielen osaamista lapsiltaan ja sen vuoksi kertoja kokee olevansa ulkopuolinen perheessään ja vanhempiensa tarinoissa.
Isovanhemmat lähtevät siirtolaisiksi Amerikkaan. New Yorkin ja Euroopan suurten kaupunkien, kuten Rooman ja Lontoon tunnelmia aistineena kertoja kokee siinäkin ulkopuolisuutta. Hän puhuu myös pakolaisuudesta ja pohtii, millaista elämä on, kun ei ole kontekstia siihen uuteen todellisuuteen, jossa pitää kulloinkin elää. Erityisesti kielen merkitys kommunikaation välineenä mietityttää. Miten käy, jos yhteistä kieltä ei ole?
”Kirjailijana elämässäni näyttelevät merkittävää osaa ironia ja metafora, joista kumpainenkin on kammottava ja täysin vieras käsite vanhemmilleni. Ollessamme yhdessä liikumme vieraalla maaperällä, kielen mustilla markkinoilla. Minä pakotan heidät kuuntelemaan vertauskuvallisia tarinoita, ja he kieltävät ne vedoten sanojen kirjaimelliseen merkitykseen, mahdottomuuteen olla läsnä samanaikaisesti eri paikoissa.”
Teos on kirjailijan neljäs romaani. Kirjan on suomentanut Taru Nyström.
