Tulokulmasta näkökulmaan

Antti S. Mattilan vuonna 2006 ilmestynyt teos Näkökulman vaihtamisen taito ja tästä kirjasta vuonna 2020 ilmestynyt laajennettu painos Ratkaisu: Ajattele toisin opastavat asiasta kiinnostuneita uudenlaisen näkökulman löytämiseen eri asioissa.

Mitä näkökulman vaihtamisen taito on historiallisesta kulmasta katsoen ja mitä se käytännössä tarkoittaa eri elämäntilanteissa? Mihin uudenlaista näkökulmaa tarvitaan? Voiko tätä taitoa jokainen itsessään kehittää? Onko siitä erityistä hyötyä, jos osaa tämän taidon?

Näihin kysymyksiin ja useisiin muihinkin kirjat pyrkivät antamaan vastauksia käytännön esimerkkien kautta. Kiinnostava on esimerkki Väinö Linnan Tuntematon sotilas -teoksen sotamies Rokasta, jonka ”mielenratekia” eli tiukka asiallisuus ja rauhallisuus tosipaikassa perustuu Mattilan mukaan juuri näkökulman vaihtamisen taitoon.

Loppusanoissaan Mattila toteaa:”Mahdollisuus nähdä asia uudessa valossa, uudesta näkökulmasta, on yksi keskeinen taito, joka tekee meistä ihmisiä. Sen avulla tulevat mahdollisiksi monet hienot ja tärkeät asiat elämässä, kuten huumori, luovuus, ongelmien ratkaisu, selviytyminen, retoriikka, psykoterapia ja filosofia.”

Antti S. Mattila on toisena tekijänä myös Onnentaidot-kirjassa, josta on kirjoitus tässä blogissa 21.06.2022.

Antti S. Mattila: Näkökulman vaihtamisen taito

Antti S. Mattila: Ratkaisu: Ajattele toisin

Köyhän lokakuu

Syksyn inflaation päälle hyökymistä, ruuan hinnan nousua, bensan, sähkön ja lämmityskulujen lisääntymistä, ruokajonojen kasvua ja yleistä epätoivoa odotellessa luettiin Susanna Alakosken (s. 1962) päiväkirjaa Köyhän lokakuu (Oktober i Fattigsverige. Dagbok). Sen mottona kirjan alkulehdellä on Allen Ginsbergin lause: ”Kirjoita siitä mikä saa sinut huokaamaan.” Jotenkin alkaa näyttää siltä, että aiheesta kirjoitetut kirjat eivät sisällöltään koskaan vanhene. Alakosken jo viime vuosikymmenen alkupuolella ilmestyneen kirjan on suomentanut Katriina Huttunen.

”Minä tiedän jotakin köyhyydestä. Vanhempani kävivät töissä. Olimme silti köyhiä. Olimme maahanmuuttajia, elimme minimipalkalla. Molemmat vanhempani tekivät pimeitä töitä saadakseen rahat riittämään. Aina väsyneitä. Aina kipeitä. Silti emme käyneet koskaan lomalla. Syrjäytymistä, kyllä, huono-osaisuutta, totta kai. Emme kuitenkaan puhuneet työttömyydestä emmekä liian korkeista minimipalkoista. Köyhyys on sitä kun ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. Köyhä käy töissä, saa matalaa palkkaa ja pysyy köyhänä. Sellaiset kokemukset eivät rakenna sosiaalisesti kestävää yhteiskuntaa.”

Alakoski asuu ja työskentelee Ruotsissa, jonne hänen lapsuusperheensä muutti Suomesta 1960-luvun lopulla, jolloin suuri joukko suomalaisia muutti sinne työpaikan ja jokapäiväisen leivän toivossa. Osa selviytyi muutosta uuteen kulttuuriin ja sopeutui, osa ei. Alakoski on kirjoittanut useita romaaneja ja lastenkirjoja ja toimittanut antologioita. Hän sai vuonna 2006 arvostetun August-palkinnon teoksestaan Sikalat.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu - Päiväkirja, suom. Katriina Huttunen

Pikkutimpuri: Ihmiseen tutustumassa

Onhan mielenkiintoinen ja hauskasti toteutettu tämä Heather Alexanderin kirjoittama ja Andrés Lozanon kuvittama tietoteos Ihminen – 100 kysymystä ja 70 luukkua! Suomennos on Anna Kokon tekemä. Kovista kansista päätellen kirja on suunnattu nuoremmalle väelle, mutta se tarjoaa paljon mielenkiintoista luettavaa aikuisellekin. Vai kuinka moni jo ennestään tietää tai ainakaan muistaa vaikkapa sen, mikä tekee hiuksesta suoran tai kiharan tai kuinka nopeasti veri kiertää koko kehon. Kirjassa käsitellään koko fyysinen ihmiskeho: kasvot, kehonosat, luuranko, lihakset, sisäelimet, aivot, aistit, ruuansulatus ja niiden toiminta. Lopuksi vielä opastetaan, miten voisi pysytellä elämässään mahdollisimman terveenä.

Taidetta Mäntässä

Mäntän kuvataideviikoilla on jälleen mielenkiintoista katseltavaa ja koettavaa. Teokset on tänä vuonna kuratoinut kuvanveistäjä Markus Kåhre, joka on valinnut työt eri taiteen alueilta ilman tiettyä teemallista rajausta. Teoksia on esillä useassa kohteessa, kuten Pekilon taidekeskuksessa, Mäntän kirkossa ja myös taidemuseo Göstan lähellä olevassa Taavetinsaaressa. Göstassa näytteillä olevan klassisen taiteen ja muiden muassa Clare Woodsin maalausten lisäksi voi nauttia keskikesän värikkäistä ja maalauksellisista maisemista, jotka suorastaan häkellyttävät katsojansa lumisen talven jälkeen. Näyttely on avoinna 12.06.-31.08.2022.

Siiri Hänninen & Tara Valkonen: Pesä

Emil Holmström: Scelsin piano

Pauliina Turakka Purhonen: Porsas karkaa, osa triptyykistä

Onnea etsimässä

Juhannuksen seutuun on ollut tapana tehdä erilaisia onnentaikoja; on katsottu kaivoon, näkyisikö siellä muutakin kuin samentunutta vettä, on kerätty seitsemää sorttia niittykukkia – huom. jalostettuja ei kelpuuteta – jos niitä vielä on onnekkaasti löytynyt lupiinien, kurtturuusujen ja japanintatarten vallattua kaikki pientaret ja ojanpielet, ja hyväksi lopuksi on sekoiteltu erilaisia sörsseleitä, joita hörppimällä on toivottu onnen tulevan tuossa tuokiossa, vaikka ketään ei näy mailla halmeilla. Kaikessa lähtökohtana on se, että varaudutaan jo ennalta pettymykseen, niin ei satu niin paljon.

Mutta entäs jos alettaisiin uskoa, että onni olisikin aika paljon kiinni ihan omasta asenteesta ja elämään suhtautumisesta? Jos onni on kokonaisuudessaan se noin sata prosenttia, niin meidän jokaisen ihka omissa hyppysissä on tutkimusten perusteella 40 % siitä eli siis melkein puolet, sanotaan Antti S. Mattilan ja Pekka Aarnisalon kirjoittamassa Onnentaidot – Kohti hyvää elämää -kirjassa ja siinä jatketaan myös, että jos katsoo tätä maailmanmenoa enimmältään plus-merkkisesti, se saattaa lisätä elinvuosia jopa kymmenen vuoden verran.

No, jos ei ole ennen oikein tiennyt, miten onnellisuutta voi treenata, niin tässä mainitussa teoksessa on toistakymmentä erilaista harjoitusta, joiden avulla voi pyrkiä lisäämään omaa onnellisuuttaan, optimismiaan ja kiitollisuuttaan elämän antimia kohtaan. Tämä kirja kuuluu Onni-kirjasarjaan, josta löytyy useita elämänlaadun parantamiseen liittyviä teoksia.

Se tulee kyllä myös mieleen, että minkähän takia siinä yhdessä runossa sitten kehotetaan onnen löytänyttä, että ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, kell’ aarre on, se aarteen peittäköön…?”

  Eino Leino: Laulu onnesta:, Kell’ onni on…

Antti S. Mattila - Pekka Aarnisalo: Onnentaidot - Kohti hyvää elämää

Nonmarittajat keräilypyörteessä

No nyt tuli täydellinen synninpäästö kaikille kirppisluutailijoille ja etsiskelijöille sodanjälkeisten kahvi- ja purkkapakettikuvien hamstraajista eri aikojen muiden harvinaisuuksien tai ei harvinaisuuksien keräilijöihin ulottuen. Kun ottaa käteen Niklas Åken kirjan Nonmarittajat keräilypyörteessä, joka antaa pientä kyytiä kaikenlaiselle konmarittamiselle, on aivan kuin kotia tulisi.

Kirjassa neuvotaan Non-Mari -metodi, joka takaa, että haalitun tavaran määrä sen vähenemisen sijaan vain lisääntyy. Sen lisäksi, että neuvotaan keräilyssä, teos opastaa myös erilaisten kokoelmien muodostamisessa ja niiden sijoittamisessa ja ohjeistetaan myös ryhdikkäänä kestämään muiden osalta itseen kohdistuvaa ihmettelyä ja jopa karsimaankin jotain tavaraa, jos on sellaisen surun paikka.

Lopussa kerrotaan kaikkia keräilijöitä koskeva suuri salaisuus, joka tässä nyt paljastettakoon; asialleen vihkiytyneet keräilijät saattavat kyllä kuumeisesti toivoa itselleen täydellisen kattauksen keräilemiään tavaroita, mutta heistä olisi kamalaa, mikäli sellainen joskus toteutuisi. Siitähän saattaisi seurata se, että pitäisi lopettaa koko keräily. No, siihenkin on kirjan mukaan olemassa lohdullinen ratkaisu; voisi vain alkaa kerätä jotain uutta sarjaa tai kokoelmaa.

Taiteen takahuoneessa

Kai Kortelaisen ja Jipun eli Meri-Tuuli Elorinteen (s. 1985) yhdessä koostama teos Jippu – kun perhonen lakkaa hengittämästä kuvaa minä-kertojan äänellä laulaja ja lauluntekijä Jipun elämän moninaisia vaiheita lapsuudesta tähän päivään saakka.

Petri Tuunaisen kirjoittama teos Armi Aavikko (1958–2002), joka kertoo vuoden 1977 Miss Suomesta ja laulajasta Armi Aavikosta, valaisee Armi Aavikon myös monivaiheista elämää lähipiirin ja työtovereiden kertomana. Kumpaakin edellä mainittua teosta rikastuttavat päähenkilöidensä kirjoittamat runot, joista voi molempien osalta huomata myös kirjallista lahjakkuutta.

Yhteistä näille taitelijoille – joista toinen onnekkaasti elää ja toista voidaan enää vain muistella – on musikaalinen lahjakkuus, herkkyys ja viehättävyys, joka tällaisena yhdistelmänä voisi ennustaa elämässä suurta suosiota. Heille yhteistä on ollut myös hyvin nuorena tullut menestys ja sen mukanaan tuoma huomio ja toisaalta viihdemaailman kovuus, joiden sietämiseen on tarvinnut keinoja, jotka ovatkin sitten muuttuneet rengistä isännäksi ja tuoneet elämän tielle vaikeuksia.

Vastuksista hengissä selvinnyt ja kirjan perusteella menneen kanssa asiat selvittänyt minä-kertoja Jippu toteaa kirjan viimeisellä sivulla:”Kun olin vuodattanut sieluni tynnyrin tyhjäksi minua kuunnelleelle arvokkaalta näyttävää puista kävelykeppiä käyttäneelle psykiatrille, tohtori keskeytti minut, tarttui ikiaikaiselta näyttäneeseen keppiinsä ja avasi viimein suunsa: ‘Taiteilija. Annan sinulle diagnoosiksi taiteilija.’”

Tarinankertoja Anni Swan

Anni Swan (1875–1958) syntyi lappeenrantalaiseen Gustav ja Emilia Swanin perheeseen, jossa oli kaikkiaan yhdeksän tytärtä. Isän kannustuksen ansiosta kaikki perheen tyttäret kykenivät hankkimaan vaikeuksista huolimatta itselleen ammatit, neljä heistä myös avioitui. Avioliittojen myötä suku laajeni Mannisen, Järnefeltin ja Sibeliuksen sukujen suuntaan, joten aika pienet taisivat olla kulturellit piirit siihen aikaan.

Swanin ura on siitä mielenkiintoinen, että hänellä oli mahdollisuus elämänsä aikana toimia sekä perheenäitinä että myös työelämässä opettajana ja kirjailijana, joka 1900-luvun alun naiselle oli aika harvinainen yhdistelmä. Anni Swanin mies oli runoilija ja suomentaja Otto Manninen (1872–1950), joka tuki vaimonsa työntekoa. 

Anni Swanin satujen mystiikka ja nuorisokirjasarja ovat ainakin monelle varttuneemmalle lukijalle lapsuudesta tuttuja: Iris-rukka, Tottisalmen perillinen, Ulla ja Mark, Ollin oppivuodet, Sara ja Sarri, Pikkupappilassa, jne. Swan toimitti myös lastenlehtiä ja toimi suomentajana.

Tämä kaikki ja paljon muuta mielenkiintoista ajankuvausta sisältää Riitta Konttisen (s. 1946) kirjoittama elämäkerta Tarinankertoja – Anni Swanin elämä.

Kansan taiteilija

Sait multa horsman, se rentun ruusu on vuodelta 1987 eli Rentun ruusun tarttuvaa melodiaa ja sanoitusta osaa moni luritella ulkomuistista ajatellessaan hämeenlinnalaista muusikkoa Antti Hammarbergiä (1943-1991) alias Irwin Goodmania. Joku saattaa muistaa myös tarkoituksellisesti honottavalla äänellä lauletun laulun En kerro kuinka jouduin naimisiin vuodelta 1965, puhumattakaan biisistä vuodelta 1967, joka alkaa sanoilla Siellä on kirppuja, luteita, täitä, seassa lapsia pellavapäitä eli silloin ollaan paikassa nimeltä Ryysyranta, josta nyt ihan lonkalta päätellään, että se on saanut vahvoja vaikutteita Ilmari Kiannon (1874-1970) romaanista Ryysyrannan Jooseppi, joka taas kertoo kainuulaisesta mökkiläisestä ja hänen perheestään ja elämästään korpien kätköissä.

Irwinin mehevien laulujen sanoittajana tunnetaan hänen ystävänsä, myös Hämeenlinnasta kotoisin ollut Veikko Vexi Salmi (1944-2020) alias Emil von Retee. Kun iskevä teksti ja tarttuva sävellys osuivat yhteen juuri elettävän yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa, oli menestystä ilman muuta odotettavissa, ja menestyksen myötä alkoivat ilmetä myös sen varjopuolet.

Jos tuli menestystä, niin ankeitakin aikoja riitti koko uran ajan; niistä ja Irwinin huimasta, mutta lyhyeksi jääneestä elämästä kertovat tässä Kimmo Miettisen kirjassa Irwin Goodman - kansan taiteilija monet Irwinin tunteneet. Teoksen perusteella piirtyy kuva herkästä ja sydämellisestä muusikosta ja taiteilijasta, jonka taskuihin tavanomaisuus ja raha eivät suostuneet tekemään vakituista asumusta, vaikka käväisivätkin silloin tällöin morjenstamassa. Lisätietoa kirjaan on saatu myös useista muista Irwinistä kertovista teoksista ja verkkolähteistä.

 

Ranky Tanky Savoyssa

Johan oli menoa ja meininkiä Savoy-teatterissa, kun piiiiiiiiitkän tauon jälkeen päästiin nauttimaan elävästä musiikista, ja minkälaisen pumpun esittämänä! Jenkkilän itärannikolta Etelä-Carolinasta kotoisin oleva Ranky Tanky, joka on joutunut perumaan Suomen konserttinsa koronan takia jo tätä ennen kaksi kertaa, pisti parastaan ja esitti gullah-kulttuuriin perustuvaa musiikkiaan viiden virtuoosin voimin. Muusikot olivat: Charlton Singleton trumpetti ja laulu, Quentin Baxter rummut ja perkussio, Kevin Hamilton basso ja Clay Ross, kitara ja laulu, laulusolistina upeaääninen Quiana Parler.

Gullah-kultturista kerrotaan, että se on orjien jo 1700-luvulta peräisin olevaa omakielistään musiikkia afrikkalaisin ja karibialaisin vaikuttein ja siitä taas ovat saaneet vaikutteita esimerkiksi gospel, soul ja blues. Vuonna 2019 Ranky Tanky voitti Yhdysvalloissa Best Regional Roots Album -sarjassa arvostetun musiikkialan palkinnon Grammyn. Tämä konsertti oli muusikoiden ensimmäinen Suomessa, ja nyt kun tie tänne on löytynyt, toivottavasti nähdään useammankin kerran.

Multasormet syyhyämään

Jos ei ollut sormi suussa eikä peukalo keskellä kämmentä edellisen kirjan remontintekijöillä, niin näin kevään korvalla herää puuhastelemaan sellainenkin ihmispopulaatio, jolla on erikoiset kämmenet ja niissä sormet, joita kutsutaan multasormiksi. Mihin nämä veijarit sormillaan koskettavat, se muuttuu ensin mullaksi ja sen jälkeen erilaisiksi kukiksi, puiksi, vihanneksiksi, yrteiksi ja ties vaikka miksi, tietenkin luonnon suosiollisella avustuksella.

Niinpä yritetäänkin pysyä menossa mukana ja hivuttaudutaan tutkimaan tätä ajankohtaista ja suosiota saanutta garden writing -genreä ja aloitetaan jo kirjoitetusta oppaasta. Ruotsalaisen Eva Rönnblomin teos Puutarhan vuodenajat – kevät, kesä, syksy, talvi vaikuttaa ehdalta perusteokselta, joka antaa nimensä mukaisesti tietoa sekä eri vuodenaikojen toiminnoista puutarhassa että sisäkasvienkin kanssa. Teoksen on suomentanut ja täkäläisiin oloihin soveltanut Pirkko Kahila. Kirjan kuvituskin on kirjoittajan tekemä ja sisältää yli tuhat piirroskuvaa, joiden avulla aloittelevallakin hortonomilla on mahdollisuus onnistua. Opukseen voi merkitä muistiin onnistumisten ohella epäonnistumisetkin - joita tulee, kokeneella on tietoa - seuraavaa kasvukautta silmällä pitäen ja kasvaa vuosi vuodelta viisaammaksi viherpiipertäjäksi.

 “Jos haluat olla onnellinen yhden päivän, juo itsesi humalaan. Jos haluat olla onnellinen kolme päivää, mene naimisiin. Jos haluat olla onnellinen koko elämäsi ajan, ryhdy puutarhuriksi. ”

kiinalainen sananlasku

Rempataan, kun osataan!

On päässytkin pitkäksi aikaa unohtumaan se, että tässä blogissahan on tarkoitus kirjoittaa sekä kulttuurista että remontoinnista, molemmista siis. Joten palatkaamme juurillemme ja ottakaamme vasaran kovettamaan kouraamme tällä kertaa Henna-Kaisa Sivosen toimittama ja hänen ja Johanna Karttusen valokuvaama Remppamimmit – maalaa, kunnosta, rappaa, flippaa, joka kertoo, kuten nimestäkin käy ilmi, paristakymmenestä timpurointiin ja remppahommiin innostuneesta naisesta, jolla ei ole sormi suussa eikä peukalo keskellä kämmentä, muista sormista puhumattakaan.

Kirja sisältää seuraavia alaotsikoita: pintaremontit, kuten maalaus ja tapetointi, remppaunelmat, vaikkapa kotiremppaa suunnittelevalle, huonekalut ja puutyöt, kuten verhoilu ja kunnostus, järeät projektit, kuten talon rakentaminen ja erilaiset rakennetyöt ja vielä hyväksi lopuksi ohjeita mökkiremppaan ja vanhojen, jo melkein kellillään olevien talojen pelastamiseen.

Vaikka onkin helppoa katsella rakennusprojekteista kuvia ennen ja jälkeen remontin, pitänee kuitenkin ajoissa ennakoida, että kaikenlainen korjaaminen ja rakentaminen vaativat sitä pitkää piuhaa, jota ei voi ostaa rakennusliikkeestä kilo- tai metritavarana samoin kuin muita tarvikkeita. Vanhaa kunnostaessaan kaukaa viisas timpuri muistaa aina myös, että korjaaminen ei koskaan lopu kesken, ikuisuusprojekteista puhutaan, eikä suotta. Onnea siitäkin huolimatta kaikelle puuhaan ryhtyville. Työ tekijäänsä neuvoo, sanoo vanha kansa ja tietää, kuten senkin, että ahkeruus kovankin onnen voittaa.

Talvisia reseptejä kollektiivista

Louise Glückistä (s. 1943) on ollut pamlailua jo aiemminkin (KT 16.07.2021), hän kun otti ja meni voittamaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2020 ja sen lisäksi roppakaupalla muita isoja kulttuuripalkintoja. Tämän uusimman suomennetun kokoelman runoja, nimeltään Talvisia reseptejä kollektiivista (Winter Recipes from the Collective) , voisi ajatella mietteiksi tai proosarunoiksi, jotka päättyvät johonkin arvoitukseen tai mysteeriin. Jokainen lause tuntuu olevan äärimmäisen tarkkaan mietitty ennen sen kirjoittamista, ja sen vuoksi tämän kokoelman lukeminen on aikaa ja ajatuksia kysyvää puuhaa. Lohdutukseksi voidaan sanoa, että ajan tuhlaaminen kannattaa. Kokoelman runot on suomentanut Anni Sumari.

”Minuun iski sairaus / jonka alkuperä jäi ikuisesti selvittämättä / vaikka tuli aina vain vaikeammaksi / esittää normaaliutta, vastata terveyden / tai elämänilon koviin vaatimuksiin - / Asteittain halusin yhä enemmän vain kaltaisteni seuraa; / etsin heidät käsiini miten parhaiten pystyin / mikä ei ollut helppoa / koska he kaikki olivat valepuvussa tai piilossa…”

Louise Glück: ote runosta Muisto, kokoelmasta Talvisia reseptejä kollektiivista

Taivaanrannan taa

Taivaanrannan taa (Cloud Cuckoo Land), Anthony Doerrin (s. 1973) uusin suomennettu teos, on kirjan kansilehden mukaan ”omistettu menneille, nykyisille ja tuleville kirjastonhoitajille”. Kirjan on suomentanut Seppo Raudaskoski. Doerrin edellisestä, Hanna Tarkan suomentamasta romaanista Kaikki se valo jota emme näe, on kirjoitettu tässä blogissa (KT 17.08.2015).

Siitäkin huolimatta, että taivaanrannan taakse ei ehditty ollenkaan ennen sen kiireistä matkaa seuraavaan etappiin - joten itse sisällöstä ei tässä voi juuri sanoa juuta eikä jaata -  kirjoitetaan kirjasta nyt pari lausumaa ihan sen vuoksi, että sitä on niin kovasti luettavaksi suositeltu. Washington Post esimerkiksi on sanonut tästä teoksesta, että ”jos etsit loistavaa kirjaa, nyt voit lakata etsimästä”. Kirjassa yhdistyvät 1400-luvulla Konstantinopolissa eläneen orpotyttö Annan, nykypäivän Idahossa asuvan Seymourin ja kohti avaruutta matkustavan Konstancen tarinat, heitä yhdistävä kirja ja toive tarinoiden voimasta yli sukupolvien.

J. W. Snellmanin ja suomalaisuuden päivä 12.5.

 

Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy,
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

 

                                 Jorma Etto (1931-2016): Suomalainen kokoelmasta Ajastaikaa, 1964

Kuva: KT