Liiallisesta kiintymisestä kirjoihin tai peräti kirjahulluuteen vajoamisesta puhutaan argentiinalaisen Carlos María Domínguezin (s. 1955) romaanissa Paperitalo, jonka on suomentanut Einari Aaltonen.
Kirja alkaa siitä, kun kertojan kollega, tutkija Bluma Lennon kokee karun kohtalonsa Emily Dickinsonin Runoja-teosta lukiessaan. Hän on kadulla kulkiessaan niin keskittynyt kirjan lukemiseen, että jää auton alle.
Kertoja kuvaa suhdettaan kirjoihin: ”Kirjasta eroon pääseminen on usein vaikeampaa kuin sen hankkiminen. Välttämättömyys ja unohdus sitovat kirjan omistajaansa kuin ne olisivat muistoja hetkistä, joihin ei enää ole paluuta. Mutta niin kauan kuin kirjat ovat tallella, ihminen uskoo muistavansa nuo hetket.”
Hän kertoo myös siitä, millaisia tunteita liiallinen kirjojen omistaminen voi saada aikaan: ”Mutta jossain vaiheessa näkymätön raja ylittyy, ja silloin kirjojen määrästä ja sillä ylpeilystä tulee kiusallinen taakka, sillä tilaa ei ole koskaan tarpeeksi.”
Eräänä aamuna kertojan pöydälle ilmestyy edesmenneelle kollegalle Bluma Lennonille osoitettu paketti, joka sisältää sotkuisen, sementin jäänteistä pölyävän teoksen, jonka omistuskirjoitus on Lennonin itsensä laatima. Kertoja lähtee ottamaan selvää, kuka kirjan on halunnut palauttaa takaisin sen antajalle, ja törmää hurjaan tarinaan.
Voisiko tällainen hulvaton tarina kirjan palauttamisesta olla tulevaisuuden äänikirjojen aikana enää edes mahdollista?
Carlos María Domínguez: Paperitalo (La casa de papel), kansi ja kuvitus: Ina Kallis