Ranskalaisen Édouard Louis’n (s. 1992) romaani Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père) alkaa kertojan vierailulla vakavasti sairaan isänsä luona. Kertoja tuskin tunnistaa isänsä, tämä on muuttunut niin paljon. Yhteys pojan ja isän välillä on lapsuudessa ollut etäinen isän jyrkkien mielipiteiden vuoksi. Nyt aikuisena poika myöntää: ”Usein minusta tuntuu, että rakastan sinua.”
Kertoja kysyy: ”Ovatko ihmiset yhtä kuin se mitä he tekevät, vai eroavatko meidän henkilömme ja meidän tekojemme totuus toisistaan, ovatko ne eri asioita? Sinun (tarkoittaen isäänsä) elämäsi osoittaa, että me emme ole yhtä kuin tekomme, päinvastoin, me olemme sitä mitä me emme ole tehneet, koska maailma tai yhteiskunta on meitä estänyt.”
Mitkä näistä esteistä ovat kasaantuneet kertojan isä tielle? Isä ei ole päässyt kouluun eikä osalliseksi sen tuomasta valistuksesta ja hyvinvoinnista, hän ei ole voinut elää huoletonta nuoruutta, vaan hänen on ollut mentävä työhön, joka ei vastaa hänen taipumuksiaan, eikä hän ole voinut hankkia sellaista elämää, jonka hän olisi itselleen halunnut. Yhdestä menetyksestä on seurannut muita yhtä merkittäviä. Näistä ja monista muistakin syistä on syntynyt eriarvoisuus, tuoden mukanaan häpeää, nöyryytystä ja aliarviointia, ja lopulta työn aiheuttaman työkyvyttömyyden. Niistä vastuullisiksi kertoja nostaa Ranskassa tehdyt poliittiset päätökset ja ne henkilöt, jotka ovat päätöksillään mahdollistaneet tällaisen yhteiskunnan toiminnan.
Teoksen, kuten aiemmatkin Louis’n teokset Ei enää Eddy ja Väkivallan historia, on suomentanut Lotta Toivanen.
Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père)