Vaikeampaa on olla näkemättä unia, väittää runoilija Kristiina Wallin (s. 1971) esikoisromaanissaan.
“Leikkaan fragmentteja ajasta ja yritän nimetä ja järjestää niitä, vaikka muistikuvia ei voikaan luokitella lajin tai rakenteen mukaan.” Näin miettii aikuisena tytär Veera, kun hän yrittää ymmärtää jotain perheessään tapahtuneesta, jota lapsena on ollut mahdotonta käsittää. Äiti katosi jonnekin eikä isä koskaan päässyt siitä ylitse, vaan erkani henkisesti hänkin tyttäreltään niin, että tälle jäivät vain kysymykset ja ihmettely: ”Lapsuus ei ole pysyvä muoto eikä paino. Se on vappuhyrrän villi liike. Paperinukkeleikki. Tiikerijäätelöpallo. Yritän nähdä kokonaisuuden, mutta yksityiskohtien takana on tyhjää.”
Veera jättää kaiken ja matkustaa kauemmas nähdäkseen lähelle: ”Muistaminen on yhtä vaikeaa kuin aloittaminen. Kuvat liukenevat toistensa päälle enkä löydä askelmerkkejä, jotka piirsin vain hetki sitten. Piirsin talon ja kolme pääjalkaista hahmoa, äidin, isän ja lapsen. Talon taakse piirsin metsän. Sitten pyyhin talon ja perheen pois. Jäljelle jäi metsä.”
Veeran matkaseurana ovat keltaista lankaa neulova kuiskaaja ja naapurissa televisiota papukaijoineen tuijottava vanha rouva. Keitä he Veeran mielessä edustavat, jää lukijan mietittäväksi. Jäkälät, ne kuitenkin ovat ikuisia, ja venäläinen runoilija Anna Ahmatova, joka on ollut yksi äidin elämän merkityksellisistä henkilöistä. Miksi?
