Your Custom Text Here
Oi yö oi meri äärettömin ulapoin / oi miten kevyesti vesi kantaa lastaan / ja miten lempeästi mainingit / keinuvat päivän lävistämää rintaa vastaan…
Marja-Liisa Vartio: katkelma runosta Yö
Yön tullen / minä seison portailla kuuntelemassa, / tähdet parveilevat puutarhassa / ja minä seison pimeässä. / Kuule, tähti putosi helähtäen!…
Edith Södergran: katkelma runosta Tähdet
Kuva: Kirjatimpuri
Heli Suutarin (s. 1971) kirja Palava pää ja muita terapeutin tunnustuksia on lohdullista luettavaa sellaisille, jotka tuskailevat joskus omien ajatustensa kestämisen kanssa. Kokeiltuaan itse elämänsä varrella erilaisia terapeutteja akselilla A:sta H:hon kirjoittaja on päätynyt toteamukseen, että kaikki auttajat eivät ole kaikille sopivia, vaikka koulutus olisikin hallussa. Lopulta tärkein rooli on kuitenkin ihmisellä itsellään, koska ”ihminen itse on oman mielensä paras asiantuntija”.
Monen muun herättävän asian ohella Suutari mainitsee Irvin D. Yalomin kirjassaan tiivistämät eksistentiaaliset perusteemat kuolema, tarkoituksettomuus, yksinäisyys ja vapaus, joista monet ongelmat nousevat ja joita terapiassa usein käsitellään. Erityisesti vapauden teema tässä yhteydessä on aina kiinnostava. Kirjoittaja toteaa vapaudesta ja siihen liittyvästä vastuun ottamisen vaikeudesta, että ”juuri kun pitäisi ottaa ratkaiseva askel, voi olla turvallisinta jäädä sittenkin vanhaan tilanteeseen”. Tuttu juttu, vai mitä?
Viimeisen osan Aika parantaa -jaksossa Suutari tarjoaa lohdun sanoja päärustinkinsa kanssa kamppaileville muistuttaen myö siitä, että mielen vaikeudet voivat olla myös arvostettavia ja että aika on usein se, joka armahtaa ja tuo liennytystä mielen kanssa kamppailuun.
Heli Suutari: Palava pää, kansi: Tommi Tukiainen
Kuva: Kirjatimpuri
Tove Jansson: Kometen kommer
Miten päästä sellaiseen tilaan, jossa olisi eri tilanteissa läheisilleen, työtovereilleen tai kenelle tahansa läsnä oleva, olla tässä ja nyt, jos ajatukset ovat ihan muualla? Joskus erilaiset tapahtumat ja asiat saattavat vaatia sitä, että pyrkii rauhoittamaan omaa mieltään tietoisesti vetäytymällä.
Läsnäolonkin taitoa voi harjoitella, jos haluaa asiaa omalta kohdaltaan korjata. Tiina Haapasalon kirja Läsnäolon lahja – Harjoituksia hetkessä olemiseen pyrkii auttamaan tässä asiassa. Harjoitukset on lähinnä tarkoitus tehdä yhdessä, mutta myös itsekseen asiaan paneutuminen on mahdollista. Kirjassa on kymmeniä lyhyitä harjoituksia, ja se sopii erityisesti ryhmien vetäjien, ohjaajien, opettajien ja kasvattajien työkaluksi.
Tiina Haapasalo: Läsnäolon lahja - Harjoituksia hetkessä olemiseen
Ranskalaisen Édouard Louis’n (s. 1992) romaani Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père) alkaa kertojan vierailulla vakavasti sairaan isänsä luona. Kertoja tuskin tunnistaa isänsä, tämä on muuttunut niin paljon. Yhteys pojan ja isän välillä on lapsuudessa ollut etäinen isän jyrkkien mielipiteiden vuoksi. Nyt aikuisena poika myöntää: ”Usein minusta tuntuu, että rakastan sinua.”
Kertoja kysyy: ”Ovatko ihmiset yhtä kuin se mitä he tekevät, vai eroavatko meidän henkilömme ja meidän tekojemme totuus toisistaan, ovatko ne eri asioita? Sinun (tarkoittaen isäänsä) elämäsi osoittaa, että me emme ole yhtä kuin tekomme, päinvastoin, me olemme sitä mitä me emme ole tehneet, koska maailma tai yhteiskunta on meitä estänyt.”
Mitkä näistä esteistä ovat kasaantuneet kertojan isä tielle? Isä ei ole päässyt kouluun eikä osalliseksi sen tuomasta valistuksesta ja hyvinvoinnista, hän ei ole voinut elää huoletonta nuoruutta, vaan hänen on ollut mentävä työhön, joka ei vastaa hänen taipumuksiaan, eikä hän ole voinut hankkia sellaista elämää, jonka hän olisi itselleen halunnut. Yhdestä menetyksestä on seurannut muita yhtä merkittäviä. Näistä ja monista muistakin syistä on syntynyt eriarvoisuus, tuoden mukanaan häpeää, nöyryytystä ja aliarviointia, ja lopulta työn aiheuttaman työkyvyttömyyden. Niistä vastuullisiksi kertoja nostaa Ranskassa tehdyt poliittiset päätökset ja ne henkilöt, jotka ovat päätöksillään mahdollistaneet tällaisen yhteiskunnan toiminnan.
Teoksen, kuten aiemmatkin Louis’n teokset Ei enää Eddy ja Väkivallan historia, on suomentanut Lotta Toivanen.
Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père)
Runoilija ja kääntäjä Otto Mannisen (13.08.1872–6.4.1950) syntymästä tulee elokuussa kuluneeksi 150 vuotta.
Illan hämärihin / helinässä tiukuin / hiljallensa liukuin, / miettimättä mihin…
Unelmissa tummat / humulatvat huiskuu. / Kutsuvasti kuiskuu / meille metsät kummat…
Otto Manninen: katkelma runosta Metsän satu, joululehti Joulupirtti, 1906
Yli soiluvan veen ne sousi, / ne aallon ulpuina ui, / kun aurinko nuorna nousi, / yöt pohjolan kun punastui.
Lumikaulat kaartehin ylpein / veen kuultoon kuvia loi. / Povet aamun kullassa kylpein / ne outoja unelmoi…
Otto Manninen: katkelma runosta Joutsenet, kokoelmasta Säkeitä, 1905
Runoilijan polku Kangasniemellä Puulaveden Rämiäisen saaressa, kuva: Kirjatimpuri
Kuva: Kirjatimpuri
Maria Mustrannan (s. 1976) toinen romaani Äidin tehtävä on psykologinen jännäri. Se kuvaa kahta keskenkasvuisen pojan äitiä, joista toinen kuuluu yhteiskunnan yläluokkaan ja toinen sen vaatimattomaan laitaan. Huolimatta yhteiskunnallisesta asemasta lapsen kasvatuksen kanssa koetut haasteet ovat yhteneviä; tunne-elämän ja käytöksen keskeneräisyyden - oman ja lapsen - yksinäisyyden ja tuhansien muiden asioiden kanssa rinnalla kulkeminen. Tällaisessa asetelmassa lukijallekin hahmottuu hyvin se, että kasvatus ja siinä ilmenevät vaikeudet eivät katso neliömäärää eivätkä kukkaron paksuutta. Hanskoja ei vain voi lyödä tiskiin eikä ottaa lopputiliä. Vai voiko?
Teoksen kertoja Laura on repaleisen taustan omaava yksinhuoltaja, jonka erilaisia haasteita tarjoava Pyry-poika löytää vihdoin ystävän varakkaan perheen Rafaelista. Samalla Laura pääsee poikansa avulla kurkistamaan elämää aidan vihreämmällä puolella ja tutustumaan Mirellaan ja Pekkaan, Rafaelin vanhempiin, ja heidän vauhdikkaaseen, kateuttakin herättävään elämäänsä. Onko kateuteen erityisiä syitä, selviää lukumatkan varrella.
Joskus myöhemmin Laura kirjaa mielessään rehellisesti asioita, mitä hän on kasvattajana itse oppinut: ”1. Lapset ovat kohtuuttomia. (Se on heidän oikeutensa.) 2. Lapsi saa vanhemmasta esiin pahimman. 3. Äidin tärkein tehtävä on suojella lastaan. 4. Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa.”
Ajattelemisen aihetta teos antaa. Näkökulma tässä on vanhempien, viran puolesta kasvattavien osalta asia lienee vieläkin monisyisempi.
Maria Mustrannan esikoisromaanista Sokeita hetkiä on kirjoitettu tässä blogissa 3.2.2022.
Maria Mustranta: Äidin tehtävä
Vaikeampaa on olla näkemättä unia, väittää runoilija Kristiina Wallin (s. 1971) esikoisromaanissaan.
“Leikkaan fragmentteja ajasta ja yritän nimetä ja järjestää niitä, vaikka muistikuvia ei voikaan luokitella lajin tai rakenteen mukaan.” Näin miettii aikuisena tytär Veera, kun hän yrittää ymmärtää jotain perheessään tapahtuneesta, jota lapsena on ollut mahdotonta käsittää. Äiti katosi jonnekin eikä isä koskaan päässyt siitä ylitse, vaan erkani henkisesti hänkin tyttäreltään niin, että tälle jäivät vain kysymykset ja ihmettely: ”Lapsuus ei ole pysyvä muoto eikä paino. Se on vappuhyrrän villi liike. Paperinukkeleikki. Tiikerijäätelöpallo. Yritän nähdä kokonaisuuden, mutta yksityiskohtien takana on tyhjää.”
Veera jättää kaiken ja matkustaa kauemmas nähdäkseen lähelle: ”Muistaminen on yhtä vaikeaa kuin aloittaminen. Kuvat liukenevat toistensa päälle enkä löydä askelmerkkejä, jotka piirsin vain hetki sitten. Piirsin talon ja kolme pääjalkaista hahmoa, äidin, isän ja lapsen. Talon taakse piirsin metsän. Sitten pyyhin talon ja perheen pois. Jäljelle jäi metsä.”
Veeran matkaseurana ovat keltaista lankaa neulova kuiskaaja ja naapurissa televisiota papukaijoineen tuijottava vanha rouva. Keitä he Veeran mielessä edustavat, jää lukijan mietittäväksi. Jäkälät, ne kuitenkin ovat ikuisia, ja venäläinen runoilija Anna Ahmatova, joka on ollut yksi äidin elämän merkityksellisistä henkilöistä. Miksi?
Jos on pieni hetki aikaa ajella mutkan kautta Jyväskylästä Tampereen suuntaan lähteissään, on aihetta tehdä koukkaus heti Keljonkankaan kohdalta vasempaan menevälle liittymälle. Siitä pääsee jatkamaan kohti Säynätsalon, Lehtisaaren ja Muuratsalon saaria, ja sen jälkeen etelämpänä takaisin nelostielle jatkamaan matkaa. Pikku lenkki on vaivan arvoinen.
Säynätsalossa sijaitsevan kunnantalon (valm. 1952) suunnittelun sanotaan olevan yksi Alvar Aallon (1898-1976) merkittävimmistä töistä. Muuratsalon saaressa sijaitseva koetalossa (valm. 1952-1954) taas oli Elissa ja Alvar Aallon ateljee ja kesäasunto.
Arkkitehti Wivi Lönn (1872-1966) vaikutti aikanaan paljon Jyväskylässä, myös Muuratsalossa, ja esimerkiksi Haikan alueen asemakaava ja mallitalot ovat Lönnin työpöydältä kotoisin (v. 1926). Muita Lönnin suunnittelemia rakennuksia Suomessa ovat muiden muassa kolmisenkymmentä erilaista koulurakennusta ja Tampereen keskuspaloasema (valm. 1908).
Kaiken kukkuraksi voi ajellessaan ihailla upeaa keskisuomalaista saaristomaisemaa. Näillä saarilla on myös merkityt pyöräily- ja ulkoilureitit.
Alvar Aalto: Säynätsalon kunnantalo, kuva: Kirjatimpuri
Alvar Aalto: Säynätsalon kunnantalo, kuva: Kirjatimpuri
Antti S. Mattilan vuonna 2006 ilmestynyt teos Näkökulman vaihtamisen taito ja tästä kirjasta vuonna 2020 ilmestynyt laajennettu painos Ratkaisu: Ajattele toisin opastavat asiasta kiinnostuneita uudenlaisen näkökulman löytämiseen eri asioissa.
Mitä näkökulman vaihtamisen taito on historiallisesta kulmasta katsoen ja mitä se käytännössä tarkoittaa eri elämäntilanteissa? Mihin uudenlaista näkökulmaa tarvitaan? Voiko tätä taitoa jokainen itsessään kehittää? Onko siitä erityistä hyötyä, jos osaa tämän taidon?
Näihin kysymyksiin ja useisiin muihinkin kirjat pyrkivät antamaan vastauksia käytännön esimerkkien kautta. Kiinnostava on esimerkki Väinö Linnan Tuntematon sotilas -teoksen sotamies Rokasta, jonka ”mielenratekia” eli tiukka asiallisuus ja rauhallisuus tosipaikassa perustuu Mattilan mukaan juuri näkökulman vaihtamisen taitoon.
Loppusanoissaan Mattila toteaa:”Mahdollisuus nähdä asia uudessa valossa, uudesta näkökulmasta, on yksi keskeinen taito, joka tekee meistä ihmisiä. Sen avulla tulevat mahdollisiksi monet hienot ja tärkeät asiat elämässä, kuten huumori, luovuus, ongelmien ratkaisu, selviytyminen, retoriikka, psykoterapia ja filosofia.”
Antti S. Mattila on toisena tekijänä myös Onnentaidot-kirjassa, josta on kirjoitus tässä blogissa 21.06.2022.
Antti S. Mattila: Näkökulman vaihtamisen taito
Antti S. Mattila: Ratkaisu: Ajattele toisin
Syksyn inflaation päälle hyökymistä, ruuan hinnan nousua, bensan, sähkön ja lämmityskulujen lisääntymistä, ruokajonojen kasvua ja yleistä epätoivoa odotellessa luettiin Susanna Alakosken (s. 1962) päiväkirjaa Köyhän lokakuu (Oktober i Fattigsverige. Dagbok). Sen mottona kirjan alkulehdellä on Allen Ginsbergin lause: ”Kirjoita siitä mikä saa sinut huokaamaan.” Jotenkin alkaa näyttää siltä, että aiheesta kirjoitetut kirjat eivät sisällöltään koskaan vanhene. Alakosken jo viime vuosikymmenen alkupuolella ilmestyneen kirjan on suomentanut Katriina Huttunen.
”Minä tiedän jotakin köyhyydestä. Vanhempani kävivät töissä. Olimme silti köyhiä. Olimme maahanmuuttajia, elimme minimipalkalla. Molemmat vanhempani tekivät pimeitä töitä saadakseen rahat riittämään. Aina väsyneitä. Aina kipeitä. Silti emme käyneet koskaan lomalla. Syrjäytymistä, kyllä, huono-osaisuutta, totta kai. Emme kuitenkaan puhuneet työttömyydestä emmekä liian korkeista minimipalkoista. Köyhyys on sitä kun ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. Köyhä käy töissä, saa matalaa palkkaa ja pysyy köyhänä. Sellaiset kokemukset eivät rakenna sosiaalisesti kestävää yhteiskuntaa.”
Alakoski asuu ja työskentelee Ruotsissa, jonne hänen lapsuusperheensä muutti Suomesta 1960-luvun lopulla, jolloin suuri joukko suomalaisia muutti sinne työpaikan ja jokapäiväisen leivän toivossa. Osa selviytyi muutosta uuteen kulttuuriin ja sopeutui, osa ei. Alakoski on kirjoittanut useita romaaneja ja lastenkirjoja ja toimittanut antologioita. Hän sai vuonna 2006 arvostetun August-palkinnon teoksestaan Sikalat.
Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu - Päiväkirja, suom. Katriina Huttunen
Eino Leino (1878-1926): Pajarin poika, karjalaisia kansantaruja
Eino Leino: Pajarin poika, karjalaisia kansantaruja
Onhan mielenkiintoinen ja hauskasti toteutettu tämä Heather Alexanderin kirjoittama ja Andrés Lozanon kuvittama tietoteos Ihminen – 100 kysymystä ja 70 luukkua! Suomennos on Anna Kokon tekemä. Kovista kansista päätellen kirja on suunnattu nuoremmalle väelle, mutta se tarjoaa paljon mielenkiintoista luettavaa aikuisellekin. Vai kuinka moni jo ennestään tietää tai ainakaan muistaa vaikkapa sen, mikä tekee hiuksesta suoran tai kiharan tai kuinka nopeasti veri kiertää koko kehon. Kirjassa käsitellään koko fyysinen ihmiskeho: kasvot, kehonosat, luuranko, lihakset, sisäelimet, aivot, aistit, ruuansulatus ja niiden toiminta. Lopuksi vielä opastetaan, miten voisi pysytellä elämässään mahdollisimman terveenä.
Mäntän kuvataideviikoilla on jälleen mielenkiintoista katseltavaa ja koettavaa. Teokset on tänä vuonna kuratoinut kuvanveistäjä Markus Kåhre, joka on valinnut työt eri taiteen alueilta ilman tiettyä teemallista rajausta. Teoksia on esillä useassa kohteessa, kuten Pekilon taidekeskuksessa, Mäntän kirkossa ja myös taidemuseo Göstan lähellä olevassa Taavetinsaaressa. Göstassa näytteillä olevan klassisen taiteen ja muiden muassa Clare Woodsin maalausten lisäksi voi nauttia keskikesän värikkäistä ja maalauksellisista maisemista, jotka suorastaan häkellyttävät katsojansa lumisen talven jälkeen. Näyttely on avoinna 12.06.-31.08.2022.
Siiri Hänninen & Tara Valkonen: Pesä
Emil Holmström: Scelsin piano
Pauliina Turakka Purhonen: Porsas karkaa, osa triptyykistä
Kuva: Kirjatimpuri
Juhannuksen seutuun on ollut tapana tehdä erilaisia onnentaikoja; on katsottu kaivoon, näkyisikö siellä muutakin kuin samentunutta vettä, on kerätty seitsemää sorttia niittykukkia – huom. jalostettuja ei kelpuuteta – jos niitä vielä on onnekkaasti löytynyt lupiinien, kurtturuusujen ja japanintatarten vallattua kaikki pientaret ja ojanpielet, ja hyväksi lopuksi on sekoiteltu erilaisia sörsseleitä, joita hörppimällä on toivottu onnen tulevan tuossa tuokiossa, vaikka ketään ei näy mailla halmeilla. Kaikessa lähtökohtana on se, että varaudutaan jo ennalta pettymykseen, niin ei satu niin paljon.
Mutta entäs jos alettaisiin uskoa, että onni olisikin aika paljon kiinni ihan omasta asenteesta ja elämään suhtautumisesta? Jos onni on kokonaisuudessaan se noin sata prosenttia, niin meidän jokaisen ihka omissa hyppysissä on tutkimusten perusteella 40 % siitä eli siis melkein puolet, sanotaan Antti S. Mattilan ja Pekka Aarnisalon kirjoittamassa Onnentaidot – Kohti hyvää elämää -kirjassa ja siinä jatketaan myös, että jos katsoo tätä maailmanmenoa enimmältään plus-merkkisesti, se saattaa lisätä elinvuosia jopa kymmenen vuoden verran.
No, jos ei ole ennen oikein tiennyt, miten onnellisuutta voi treenata, niin tässä mainitussa teoksessa on toistakymmentä erilaista harjoitusta, joiden avulla voi pyrkiä lisäämään omaa onnellisuuttaan, optimismiaan ja kiitollisuuttaan elämän antimia kohtaan. Tämä kirja kuuluu Onni-kirjasarjaan, josta löytyy useita elämänlaadun parantamiseen liittyviä teoksia.
Se tulee kyllä myös mieleen, että minkähän takia siinä yhdessä runossa sitten kehotetaan onnen löytänyttä, että ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, kell’ aarre on, se aarteen peittäköön…?”
Eino Leino: Laulu onnesta:, Kell’ onni on…
Antti S. Mattila - Pekka Aarnisalo: Onnentaidot - Kohti hyvää elämää
No nyt tuli täydellinen synninpäästö kaikille kirppisluutailijoille ja etsiskelijöille sodanjälkeisten kahvi- ja purkkapakettikuvien hamstraajista eri aikojen muiden harvinaisuuksien tai ei harvinaisuuksien keräilijöihin ulottuen. Kun ottaa käteen Niklas Åken kirjan Nonmarittajat keräilypyörteessä, joka antaa pientä kyytiä kaikenlaiselle konmarittamiselle, on aivan kuin kotia tulisi.
Kirjassa neuvotaan Non-Mari -metodi, joka takaa, että haalitun tavaran määrä sen vähenemisen sijaan vain lisääntyy. Sen lisäksi, että neuvotaan keräilyssä, teos opastaa myös erilaisten kokoelmien muodostamisessa ja niiden sijoittamisessa ja ohjeistetaan myös ryhdikkäänä kestämään muiden osalta itseen kohdistuvaa ihmettelyä ja jopa karsimaankin jotain tavaraa, jos on sellaisen surun paikka.
Lopussa kerrotaan kaikkia keräilijöitä koskeva suuri salaisuus, joka tässä nyt paljastettakoon; asialleen vihkiytyneet keräilijät saattavat kyllä kuumeisesti toivoa itselleen täydellisen kattauksen keräilemiään tavaroita, mutta heistä olisi kamalaa, mikäli sellainen joskus toteutuisi. Siitähän saattaisi seurata se, että pitäisi lopettaa koko keräily. No, siihenkin on kirjan mukaan olemassa lohdullinen ratkaisu; voisi vain alkaa kerätä jotain uutta sarjaa tai kokoelmaa.
Kai Kortelaisen ja Jipun eli Meri-Tuuli Elorinteen (s. 1985) yhdessä koostama teos Jippu – kun perhonen lakkaa hengittämästä kuvaa minä-kertojan äänellä laulaja ja lauluntekijä Jipun elämän moninaisia vaiheita lapsuudesta tähän päivään saakka.
Petri Tuunaisen kirjoittama teos Armi Aavikko (1958–2002), joka kertoo vuoden 1977 Miss Suomesta ja laulajasta Armi Aavikosta, valaisee Armi Aavikon myös monivaiheista elämää lähipiirin ja työtovereiden kertomana. Kumpaakin edellä mainittua teosta rikastuttavat päähenkilöidensä kirjoittamat runot, joista voi molempien osalta huomata myös kirjallista lahjakkuutta.
Yhteistä näille taitelijoille – joista toinen onnekkaasti elää ja toista voidaan enää vain muistella – on musikaalinen lahjakkuus, herkkyys ja viehättävyys, joka tällaisena yhdistelmänä voisi ennustaa elämässä suurta suosiota. Heille yhteistä on ollut myös hyvin nuorena tullut menestys ja sen mukanaan tuoma huomio ja toisaalta viihdemaailman kovuus, joiden sietämiseen on tarvinnut keinoja, jotka ovatkin sitten muuttuneet rengistä isännäksi ja tuoneet elämän tielle vaikeuksia.
Vastuksista hengissä selvinnyt ja kirjan perusteella menneen kanssa asiat selvittänyt minä-kertoja Jippu toteaa kirjan viimeisellä sivulla:”Kun olin vuodattanut sieluni tynnyrin tyhjäksi minua kuunnelleelle arvokkaalta näyttävää puista kävelykeppiä käyttäneelle psykiatrille, tohtori keskeytti minut, tarttui ikiaikaiselta näyttäneeseen keppiinsä ja avasi viimein suunsa: ‘Taiteilija. Annan sinulle diagnoosiksi taiteilija.’”
Ahvenanmaan itsehallinnon satavuotispäivä 9. kesäkuuta vuonna 2022!
Kuva: Kirjatimpuri
© KIRJATIMPURI 2014