Minna Canthin ja tasa-arvon päivä 19.3.

Oot Minna esikuva suomalaisen naisen; / meille mallin loit  ja jesses minkälaisen!!! / Päätit opiskella asioita muita / kuin käsinkirjontaa ja kangaspuita. / Onneksi isäs antoi luvan koulutielle / ja pääsi päässäs valtaan sekin mielle, / niin että seminaariin tiesi johti. / Se veikin sua miestäs Johania kohti. /

No, Johan delas, voimat petti /  ja sulle käsiin jäikin koko setti: / seitsemän niin pientä piimäsuuta. / Suunniteltava taas oli muuta / kuin perheenäidin normi taivallusta. / Ja vaikka taivas silloin saattoi olla musta, / juurilles kauppaan talsit taas ääreen langan, käsityön. / Lasten nukkuessa, kamarissas läpi yön / kirjoitit niin vankkaa sanomista, / et herrat Helsinginkin mietti, mistä tuutista / tuo eukko truuttaa koko ajan lisää, / vaikk’ ei oo lapsillansa edes isää. /

Niin syntyi Anna-Liisa, Kauppa-Lopo, monet muut, / ja alkoivat nappasta myös lasten suut, / kun liikebisnes pyöri mukavasti, / ja kirjailijat Helsingistä asti / väännälsivät salonkisi rauhaan. / No Helsingissä joku alkoi pauhaan, / ett Minnan uskallusta täytyy rajoittaa, / ja draamat myöhemmiksi ajoittaa, / kun aika ei oo vielä kypsäks tullut. / Vaan Minna nosti valoon heikot, hullut / ja antoi äänen hiljaa kärsiville. / Nyt malja nouskoon, lippu salkoon Minna Canthille!/

Ilkka Nummela: Toiselta kantilta - Minna Canth liikenaisena, 2004

Saatan olla väärässä

Björn Natthiko Lindeblad, Caroline Bankler ja Navid Modiri ovat yhteistyössä tehneet teoksen Saatan olla väärässä - ja muita oivalluksia elämästä (Jag kan ha fel), joka kertoo ensin mainitun Lindebladin vaiheikkaasta elämästä ja erityisesti hänen kausistaan buddhalaisissa luostareissa. Kirjan on suomentanut Teija Hartikainen.

Lindeblad syntyi hyvinvoivaan ruotsalaiseen perheeseen ja sai valita vapaasti nuorena, mille alalle suuntaisi. Hän valitsi kauppakorkeakoulun, saman väylän kuin isäkin oli valinnut, ja valmistui sieltä nuorena. Siitä alkoi uraputki, joka vei ulkomaille ja suuren kansainvälisen yrityksen palvelukseen. Lopulta henkinen pahoinvointi kasvoi kuitenkin niin suureksi, että hän irtisanoutui työstään, muutti täydellisesti elämänsä suuntaa, matkusti Kaukoitään ja päätyi lopulta buddhalaiseen luostariin.

Palattuaan luostarista tavallisen elämän piiriin Lindeblad alkoi saada kuuluisuutta luennoitsijana ja meditaation opettajana. Hän joutui kuitenkin kohtaamaan elämässään parantumattoman sairauden, ALS-taudin. Kirjassa Lindeblad kertoo tämän vaikean asian kanssa elämisestä ja myös siitä, miten hän kokee meditaation voivan auttaa sairastunutta.

Kun Lindbladilta kysyttiin, mikä oli tärkeintä, mitä hän oli oppinut pitkästä luostarielämästä, hän vastasi:

”Tärkein asia, jonka opin seitsemäntoista vuotta kestäneen, täysipäiväisen henkisen harjoittelun aikana, on se, että en enää usko kaikkea, mitä ajattelen. Se on minun supervoimani.”

Kauniita asioita

Kauniita asioita -kirjan käteen otettuaan voi hieman ihmetellä, miten kirjan kirjoittajan sukunimi tuntuukin niin tutulta, Hunter Biden (s. 1970). Ja niin se onkin, tämän henkilökohtaisen, omaan elämäänsä liittyvän muistelmateoksen kirjoittaja on Yhdysvaltain nykyisen presidentin, Joe Bidenin poika. Kirjan on suomentanut Jade Haapasalo.

Kaksivuotias Hunter ja hänen isoveljensä vuotta vanhempi Beau istuivat auton takapenkillä, pikkusisko Naomi äidin vieressä etupenkillä, kun äidin ohjaama auto joutui pahaan kolariin. Äiti ja pikkusisko menettivät onnettomuudessa henkensä, pojat loukkaantuivat vakavasti, ja isästä tuli yksinhuoltaja. Viisi vuotta myöhemmin isä meni naimisiin nykyisen vaimonsa kanssa, pojat saivat uuden äidin ja myöhemmin myös pikkusisaren.

Beau ja Hunter olivat toisilleen läheisiä ja molemmat opiskelivat oikeustieteellisen tutkinnon, vaikka Hunter olisikin halunnut enemmän kouluttautua taiteilijaksi. Beau jatkoi isänsä viitoittamaa tietä politiikassa, mutta hän sairastui yllättäen harvinaiseen aivosyöpään ja kuoli vuonna 2015. Kirjassa käy ilmi, että jo ennen Beau-veljen sairastumista Hunterin oma perhe-elämä kärsi hänen hektisestä ja kuluttavasta työelämästään. Päihteiden käytöstä alkoi tulla vakiintunut tapa, jolla saattoi helpottaa stressiä ja painetta.

Bidenin perheen elämä oli julkista jo isän työn kautta, se aiheutti oman lisänsä ulkoa tuleviin paineisiin ja arvosteluun ja se taas pahensi päihteiden käyttöä. Riippuvuuden aiheuttama alamäki alkoi, ja vaikka katkaisuhoitoja oli saatavilla, niillä ei ollut toivottua pidempiaikaista vaikutusta. Laaja suku ei kuitenkaan jättänyt Hunteria, vaan häntä yritettiin auttaa monin tavoin. Lopulta, kun addiktion pohja oli tosiasia ja kaikki oli mennyt, Hunter sai merkittävää tukea ihmiseltä, joka pakotti hänet pelastautumaan kuiville.

Kirjan nimi tulee Beau-veljeltä, joka sairastumisensa jälkeen toteaa Hunterille, että parannuttuaan hän tekee veljensä kanssa yhdessä vain ’kauniita asioita’.

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.

Ikkunasta näkyy hurja kuusiseinä / jokapuolelle törröttäviä oksia / täynnä vihreää elinvoimaa, / näkyy pajuja jotka yhä rehevämmin / työntyvät ihmisten kävelytielle, / näkyy punainen lintu / lentelemässä / pihan ja aarnion välillä.

Ja puutarhani / tämä tuttu, aitaamaton ja villi / on auki noihin / pajujen leppien kuusien ryteikköihin / auki tuntemattomiin viidakkoihin / joissa kaikki lajit ja vaiheet elävät: / muinaisten juurten jälleensyntyneet vesat / saniaisten rikkaus ja aarnien tähtilatvat, / sammakot sudet ja ylhäiset linnut.

  Sirkka Selja: Ikkunasta näkyy, kokoelmasta Pisaroita iholla, sarjasta Aarnivaellus, 1978

Isätarinat

Lastensuojelun kehittämisyhteisö Pesäpuu ry on kustantanut kirjan, jonka toivoisi kiinnostavan kaikkia ihmisiä laidasta laitaan eikä vain lastensuojelun ammattilaisia. Sen nimi on Isätarinat – Elämämme isähahmot, ja se on koostettu sijaishuollossa joskus elämänsä aikana olleiden lasten, nuorten ja aikuisten kirjoituksista ja piirrosmuistoista.

Johdannon mukaan aiheina käsitellään isää, isoisää, sijaisisää, biologista isää, isähahmoa, isän läsnä- ja poissaoloa, isän kuolemaa, isän lämpöä, turvaa, pelkoa ja vihaa, siis tunteita, jotka aiheeseen liittyvät. Kirja antaa myös joitakin työkaluja haastavien asioiden käsittelyyn, kuten lasten kovien kokemusten etäännyttämisen menetelmä ja nuorille ja aikuisille aihetta tukeva kirjallisuusterapeuttinen työskentelytapa harjoituksineen. Ajatuksia herättävä kirja kerta kaikkiaan!

Maailman kirjapäivä 4.3.

Kuva: KT

Laskiainen, täällä taas!

Mikä se laskiainen oikein olikaan? Ainakin laskiaisena kuuluu lasketella, mutta muutoin tällaiseen vanhaan perinteeseen pätevät tiettävästi entiset ja ikiaikaiset ohjeet. Allaoleva teksti on Kirjatimpurin laskiaiselta vuodelta 2018, joka lumen puolesta muistuttaa tätä juuri elettävää talvea, joten lainataanpa sitä:

Joskus kuulee sanottavan, että ”älä laske luikuria”, joka tarkoittanee suurin piirein samaa kuin että ”älä narraa”. Mutta mitäpä tarkalleen ottaen on sitten tämä luikuri, sitäpä miettisi varmaan Veikko Huovisen Konstan Pylkkeröinenkin pitäessään kesäpäivän pientä ettonetta heinänkorsi suussa kivi päänalusenaan.

Joka tapauksessa laskiaissunnuntaina ja tiistaina tänä vuonna lasketaan luikuria liukurilla, pulkalla, kelkalla ja ehkä jätesäkilläkin myös etelässä, koska lunta on siunaantunut mäkien peitoksi ihan mukavasti, mistä tässä nyt yhteisesti iloittakoon. Mäkeä laskiessaan kuuluu huutaa ajankohtaisia ja -tasaisia toivomushuutoja, kuten ”Huru, huru, huru, huru, pitkiä pellavia ja hienoja hamppuja, räätikkäitä ku nurkanpäitä ja nauriita ku lautasia, papuja ku pähkinöitä ja perunia ku pulleroi ja tupakkikultaa kanssa isän piipun päähän!””Lintti lantti liinoo, pitkäpiätä pellavoo, uus kelekka, tervapohja, mänöö jotta luikaa!””Hei hei hamppuja, pitkiä lauhkeita liinoja. Nauriita kun lapsenpäitä, otria kun peukalon päitä, vasikoita kun varsoja, lampaita laumoittain!” ja lopuksi vielä naapurisopua ennestäänkin vahvistava ”Meidän taloon pitkiä pellavia, teidän taloon tappuroita!”

Laskiainen tarkoittaa alun perin kirkollista laskeutumista paastoon 40 päivän ajaksi ennen pääsiäistä. Kansanperinteen ohjeiden mukaisesti laskiaissaunalle pitää juosta kilpaa ja siellä pitää olla hiljaa, etteivät mäkärät, hyttyset, paarmat tai ampiaiset kävisi kesällä niin kovin käsiksi, luteista, täistä ja russakoista puhumattakaan. Mitä tapahtuu, jos kompastuu matkalla tai ei osaa pitää suutaan supussa, siitä ei ole dokumentoitua tietoa.

Eipä unohdeta laskiaisen perinneruokiakaan. Hernesoppaan laitetaan kaikki joululta jääneet, pakastimen - ennen vanhaan lihatiinun -  pohjalle unohtuneet läskin- ja lihanpalat ja laskiaispulliin piilotetaan kaikki piilosokerit ja -rasvat, separaattorilla lingotut kermat ja hillonjämät, jotta jaksetaan odottaa varsinaista tulevaa ruokajuhlaa, pääsiäistä. Jotkut tosin syövät myös blinejä smetana, kaviaari ja snapsit kyytipoikanaan, mutta kyllä kunnon hernerokka läskikokkareilla aina blinit voittaa. Tosin se taitaa olla makuasia, josta ei ole syytä kinata. (lähdeaineistoa: www.finlit.fi)

Kuva: KT

Suomalaisen kulttuurin päivä ja Kalevalan päivä 28.2.

Mistä olet kotoisin? Näin kysellään suomalaisen kulttuurin päivänä ja Kalevalan päivänä Ville-Juhani Sutisen kirjassa Matkalla Suomeen – Tarinoita heimojen maasta -teoksen takakannessa. Lähtökohtana Sutisen kirjan rakenteelle ovat Suomen perinteiset heimoalueet Varsinais-Suomi, Häme, Pohjanmaa, Karjala, Savo, Uusimaa ja Lappi. Sakari Topeliuksen Maamme-kirja, joka ilmestyi vuonna 1875, pyrki luomaan maakuntajakoa ja vahvisti heimojen erilaisia piirteitä ja tapoja, jotka kansa sitten omikseen hyväksyi. Kuvassa näkyvä Maamme-kirja on jo kolmaskolmatta, siis 23. painos ja vuodelta 1919, tuoreen itsenäisen isänmaan ensiaskelmilta, ja lienee ollut aikoinaan varsinainen myyntimenestys.

Sutinen haeskelee mahdollisia heimopiirteitä esimerkiksi yhdistämällä rennolla ranteella ominaisuuksia alueella olleisiin todellisiin tai fiktiivisiin henkilöihin. Läntisessä Satakunnassa on kirvestä käyttänyt Lalli, Hämeessä jäyhä Koskela, Pohjanmaalla sitkeä Jaakko Ilkka, Savossa Juutas Käkriäinen, Karjalassa I. K. Inhan kuvaamat runolaulajat, Kainuussa Ryysyrannan Jooseppi, Keski-Suomessa Kauppa-Lopo - tosin Savosta tulleena, ja sitä rataa. Kotimaista kirjallisuutta kahlannut huomaa edellisessä henkilöluettelossa kiinnostavaa yhteneväisyyttä. Ovatko ne sittenkin suomalaiset kirjailijat, jotka ovat aikojen kuluessa luoneet näistä oletetuista heimopiirteistä tunnistettavia henkilöitä ja jopa vahvistaneet niitä!

Sutisen kirja on hauskaa luettavaa, ja kun sitä lukee rinnan Topeliuksen klassikon kanssa, voi aidosti olla iloinen, että koko suomalaisen kulttuurin kirjo - kaikki muutkin kulttuurin alat kirjallisuuden lisäksi -  on heimopiirteistä tai niiden puuttumisesta huolimatta niin elinvoimainen ja runsas, voi edelleen hyvin ja kukoistaa.

Per Stenius Didrichsenin taidemuseossa

Per Steniuksen (1922-1914), suomalaisen modernistin, syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta. Tämän vuoksi hänen lähipiirinsä on pannut alulle hankkeen näyttelystä, joka avaisi Steniuksen taiteilijansielua myös suurelle yleisölle ja joka on nyt avoinna Didrichsenin taidemuseossa 12.2.-8.5.2022 välisenä aikana.

Esitteen mukaan Stenius oli totuuden etsijä; hän matkusteli monilla eri puolilla maailmaa; Lappi ja Intia olivat erityisen mielenkiinnon kohteina. Taiteilija oli teknisestikin lahjakas ja harrasti ja rakensi itse pienoislentokoneita. Hän myös kuvasi usein lennoillaan ja hyödynsi kuvaamaansa myöhemmin taiteessaan. Steniuksen näyttely avaa kiinnostavan näkymän henkilöön, jota voisi näyttelyn antaman tiedon valossa kuvata Eino Leinon Elegia-runon tutulla säkeellä ”etsijän tielle ei lepo lempeä luotu”.

Per Stenius: Omakuva, 1954

Per Stenius: Kaktuksia, 1951

Per Stenius: Sommitelma, 1965

Aleksis Kivi Kansallisteatterissa

Elämä on iloleikki, kerrotaan Nummisuutareissa, vaikka elo ei aina menekään ihan suunnitelmien mukaan. Niin on iloista menoa myös Kansallisteatterissa nähtävässä Aleksis Kivi -esityksessä, joka on Red Nose Companyn kantaesitys.

Kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) suoltavat parituntisen aikana koko Aleksis Kiven tuotannon pikakelauksena ja aimo annoksen kulttuurihistoriaakin sen lisäksi. Myös Kiven vähemmän tunnettua tuotantoa tuodaan näyttämölle.  Esitys on humoristinen, mutta kuten koko Kiven tuotannostakin, siitä löytyy myös syvästi traaginen puolensa. Ohjauksesta vastaavat Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama.

Musiikista puolestaan vastaa Niko Kumpuvaara, joka soittaa esityksessä myös harmonikkaa. Hänen lisäkseen esiintyy jousikvartetti kamariorkesteri Avanti!; Eriikka Maalismaa, Terhi Paldanius, Olga Reskalenko ja Joasia Cieślak. Musiikki, samoin kuin lavastus, puvustus ja valaistus toimivat niin saumattomasti yhteen esityistä elävöittäen kuin vain parhaimmillaan voi toivoa. Kerrassaan nautittava esitys! Jos kaipaa piristystä ja energiaa koronan uuvuttamalle mielelle, niin tässäpä on sellainen.

Tähän kiertueteatterin yhteistuotantoon ovat osallistuneet Red Nose Company, Kansallisteatteri, Jyväskylän kaupunginteatteri, Lahden kaupunginteatteri, Kuopion kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja Kamariorkesteri Avanti!.

Jaakobin portaat

Joen Haahtelan (s. 1972) kirjoittaman trilogian viimeinen osa, pienoisromaani Jaakobin portaat perustuu teoksen kertojan tekemään matkaan, joka aiheuttaa hänessä sisäisen liikahduksen, kuten aiemmissakin kirjoissa Adèlen kysymys (KT 9.4.2019) ja Hengittämisen taito (KT 15.9.2020) on tapahtunut. Tämän viimeisen osan nimi viittaa siihen Raamatun kertomukseen, jossa Jaakob kertoo nähneensä unen portaista, jotka johtavat suoraan taivaaseen.

Adèlen kysymys - kirjassa kertoja menee luostariin Etelä-Ranskaan tutustuakseen Pyhän Adèlen mysteeriin ja löytääkseen samalla yhteyden omaan äitiinsä, Hengittämisen taito - teoksessa kertoja matkustaa Kreikkaan tutustuakseen kreikkalaiseen isäänsä, joka elää kolmen miehen muodostamassa uskonnollisessa ja askeettisessa yhteisössä.

Jaakobin portaat -kirjassa kertoja matkaa Jerusalemiin auttamaan siellä mielenterveyssyistä sairaalaan joutuneen veljensä paluuta takaisin kotimaahan. Samalla hän joutuu kohtaamaan omankin haavoittuvuutensa. Elämän käsittämättömien mysteerien kunnioittaminen ja ihmettely sen äärellä kulkevat käsi kädessä niin tässä kuin muissakin trilogian teoksissa.

Villa Gyllenberg avoinna jälleen

Villa Gyllenbergin taidemuseo on avattu jälleen tammikuussa vuonna 2022 Nomad Arkkitehdit Oyn toteuttaman, arkkitehtuuriltaan modernin laajennusremontin jälkeen. Taidemuseota on laajennettu aikaisemminkin. Museossa on nähtävillä huvilan alkuperäisten omistajien keräämää klassista taidetta ja sen lisäksi voi tutustua Gyllenbergien aistikkaasti sisustettuun kotimuseoon. Taidemuseosta löytyy myös kahvila, joten hengen ravinnon ja komeiden näköalojen lisäksi kulinaristinen puolikin on kunnossa. Villa Gyllenbergin omistaa yksityinen Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö ja se sijaitsee Helsingin Kuusisaaressa. Kirjatimpurissa tästä museosta on kirjoitettu myös toukokuussa vuonna 2019, jolloin siellä järjestettiin Sigrid Schaumannin näyttely.

Villa Gyllenberg kesäkukoistuksessaan vuonna 2019

Juva, Kari (1939-2014): Espanjalainen ratsastaja museon kokoelmista

Hyvää ystävänpäivää!

Anteeksi, ystäväni / on jäänyt soittamatta / ja kirjoittavaa kättä jokin jarruttaa, / ja raskaasti kuin saveen lapio / kaikusi / menneiden sanojemme ojanpohjaan / uppoaa.

Helisee jäiset lehdet ikkunamme takana. / On takka sammunut, jos koskaan paloikaan / ja vain syksy hökkelimme ovella / neljän jälkeen / kopistelee saappaitaan.

Joku lähtee aina yllättäen, / ilman sekundanttia tai esipuheita, / ja niin piinallisen kauan / käpyä, käteen jäänyttä / nakertelee auki ilon orava.

Tiihonen, Ilpo (1950-2021): Anteeksi ystäväni kokoelmasta Teille ei tarjoilla enää, 1978

Sano miksi yksinäisyys toisinaan avautuu / kuin ulappa, sumuinen ja eksyttävä? / Ehkä siksi, että ihmiset / kutsuisivat toisiaan / kuin sumussa eksyneet laivat, / ehkä siksi, että elämä / vain yhdessä jatkuu.

Sano miksi ei ihminen tiedä / miten toinen ihminen tuntee? / Ehkä siksi, / että kysyisimme hellittämättä, / että rakkaudelle avautuisi tilaa.

Polttila, Brita (1920-2008): Sano miksi yksinäisyys kokoelmasta Yksinäisyys kirkas lyhty, 1998

Kuka olisi uskonut - Muistikuvia

Anne Brunila tunnetaan julkisuudessa naisena, joka on omalla urallaan edennyt hurjaa vauhtia ja ríkkonut paljon sellaisia lasikattoja, joita naisten etenemisen esteenä on ajateltu aiemmin olleen. Brunilan tie työläistaustaisesta lapsuusperheestä Satakunnan Kankaanpäästä suomalaisen vallan huipulle on vaikuttanut pinnalta katsoen varsinaiselta prinsessa-tarinalta, mutta kirjan lukemisen jälkeen eteen avautuukin tarua ihmeellisempi todellisuus. Nuoruuden epävarmuus uranvalinnan suhteen, haasteet parisuhteissa ja erityislapsen kanssa, rakastetun menetys, syvemmän totuuden etsintä menestyksekkään uran vastapainona, nämä kaikki tuovat esiin tosiasian, että huolimatta ulkoisesta menestyksestä jokainen on Salvatore Quasimodoa lainaten ”yksinään maan sydämellä” omien epävarmuuksiensa, menetystensä niin kuin onnistumistensakin kanssa.

Johanna Venhon kokoamien ja kirjoittamien muistelmien Kuka olisi uskonut – Muistikuvia esipuheessa Brunila kertoo:

”Kuten bön-mandalassa minunkin mandalani (mandala = ympyränmuotoinen symbolinen kuvio, kirj. huom.) ympärillä on kehä ja sillä neljä porttia, joiden kautta ihmissuhteet, kokemukset ja tapahtumat ovat kulkeneet sisään ja ulos. Kehä on raja minun ja muun maailman välillä, ja porteilla vartioin, mitä annan itsestäni maailmalle ja mitä otan sieltä vastaan. Porttien sisäpuolella neljässä suunnassa avautuvat tärkeimmät asiat: koti ja lapsuus, äitiys ja rakkaus, työelämä ja henkinen polkuni. Astun kirjassa elämäni mandalaan näiden porttien kautta.”

Teos piirtää esiin kuvan omista kyvyistään alkuun epävarmasta ja niiden kestävyydestä itsekin hämmentyneestä, myös huijarisyndroomasta kärsineestä huippujohtajasta, jolta on löytynyt nöyryyttä kohdata myös omat vajavaisuutensa. Ja kuten niin usein muulloinkin, ne opit, jotka ovat kantaneet pisimmälle, ovat tulleet tutuiksi jo lapsuuden perheessä; rehellisyys, vastuuntuntoisuus, ahkeruus ja muiden ihmisten kunnioittaminen.

Varjo ja viileys

”Valokuvassa seisomme lentoaseman hallissa, kokonainen rivi vietnamilaisia. Lapsia ja aikuisia, selvästi viluissaan mutta kasvoilla iloinen ilme; silmät viirulla, suu hymyssä, peukku pystyssä, 15-20 henkeä yllään liian iso, jonkin tuntemattoman merkin logolla varustettu takki. Minä olen Mán sylissä ja Hieu seisoo tiukasti vieressämme. Kuvassa näkyy siellä täällä myös suomalaisia, jotka hekin näyttävät peukkua. Heillä kaikilla on suu auki, ja he näyttävät äärettömän innostuneilta.”

Teoksen minä-kertoja, pikkuveli, on ahkera, silmiensä, korviensa ja mielikuvituksensa avulla elämää ahmiva ja tarkkaileva hiljainen todistaja. Hän asuu pikkukaupungissa Pohjanmaalla äitinsä Mán ja isoveljensä Hieun kanssa. Perheen menneisyydestä ennen Suomeen tuloa ei juuri puhuta, mutta lukija voi aistia menneen elämän varjoja taivaalla. Perheellä on kova pyrkimys sopeutua ja selviytyä uusissa olosuhteissa, mutta vierauden, toiseuden kokemus ja vaikenemisen vaatimus pysyvät läsnä. Isoveli alkaa reagoida menneisyyden tapahtumiin ja saa perheessä aikaan suurta hämmennystä, jota kaikkea pikkuveli tarkasti rekisteröi ja elää voimakkaasti tuntien, mutta salaisesti omassa mielikuvien maailmassaan.

Quynh Tran (s.1989) on saanut esikoisromaanistaan Varjo ja viileys (Skugga och svalka, suomentanut Outi Menna) juuri viime viikolla myönnetyn Runeberg-palkinnon, sitä ennen Svenska litteratursällskapet i Finland -palkinnon ja Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Quynh Tran vietti kasvuvuotensa Suomessa Pietarsaaressa, nykyisin hän asuu ja työskentelee Ruotsin Malmössä.

Johan juhlitaan taas Ludvikia!

Jotta ei tuotettaisi pettymystä tautologian ja huumorin määrässä tänäkään armon vuonna, niin muistutellaan mieliin lasten Punkkarirotta-kirjan vanha tautologia-vitsi, joka on tosin kerrottu jo vuonna 2016 (KT 5.2.2016), ja muistuteltu mieliin senkin jälkeen..

Vitsivitsi menee näin:

Opettaja oli antanut aineen kirjoittajille ohjeen välttää toistoa eli tautologiaa. Aineen aiheena oli kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg. Eräässä aineessa kirjoitettiin seuraavasti: "Kun Johan tuli 10-vuotiaaksi, Ludvig pantiin kouluun."

Ja että totuus ei pääsisi unohtumaan, niin kirjailijavaimo Fredrikalle onnea myös!

Sokeita hetkiä

Sokeita hetkiä sanotaan sattuvan joskus jokaiselle, ja silloin ei ole oman itsensä herra. Sokeat hetket liittyvät usein voimakkaisiin tunnekokemuksiin ja tällöin ihminen saattaa toimia täysin niiden vallassa. Arkiset sokeat hetket ovat useimmiten viattomia muistin kömmähdyksiä, jotka voi kuitata helposti pois päiväjärjestyksestä.

Maria Mustrannan (s. 1976) esikoisromaani Sokeita hetkiä kertoo puolestaan erittäin vakavista ja vaarallisista pimeistä hetkistä, niiden syntyyn vaikuttavista asioista ja erityisesti niiden jälkimainigeista, kun affektiivinen tilanne on ohi ja järki taas toimii.

Kirjan päähenkilö Juhani on vaiheikkaista etsikkovuosistaan melkein kuiville selvinnyt keski-ikäinen poliisin ammatissa toimiva, avosuhteessa elävä mies, joka omien sokeiden hetkiensä jälkeen alkaa hiljalleen ymmärtää, mitä tuli tehneeksi. Vaikka mies ei näytä jäävän kiinni teostaan, piinaava syyllisyys siitä ei anna miehelle rauhaa, vaan hän ryhtyy ‘ulkopuolisena’ pelastamaan tekonsa kohteeksi joutuneen nuoren ihmisen elämää omaatuntoaan rauhoittaakseen.

Juhani on ymmärtänyt, ”ettei ikä tuonut niinkään viisautta ratkaista ongelmia kuin kärsivällisyyttä kestää niitä”. Sen opin hän oli saanut jo hiljaiselta ja joustavaluonteiselta äidiltään, joka ”seisoi ikuisesti keittiössä esiliinassa, käänsi parilla sanalla tilanteita toiseksi, pelkäsi enemmän muiden kuin itsensä puolesta, jaksoi silloin kun muut eivät. Ja se kaikki tiivistyi vaatimukseksi, että Juhaninkin pitäisi hoitaa osansa hyvin ja oikein.” Teos kuvaa, millainen tarinan äidin sanaton vaikutus on ollut poikaansa ja se pyrkii valottamaan myös Juhanin suhdetta väkivaltaiseen isäänsä ja siihen, miten puolestaan isän antama malli on vaikuttanut pojan elämään.

Kirjan lopussa Juhanin teon kohteeksi joutunut henkilö miettiikin: ”Saattoiko päätös olla hankkimatta hyvitystä olla yhtä tyydyttävää kuin hyvityksen saaminen? Joskus oli kai parempi tehdä päätös, joka oli hyvä, kuin päätös, joka oli oikeudenmukainen.” Lukijan päähän jää nippu vastaamattomia kysymyksiä: miten koetteleva rangaistus ihmiselle yleensäkin olisi jostakin tekemästään - isosta tai pienestä ikävästä puheesta tai teosta - tulevaa elämää kalvava syyllisyys ja asian peittely, miten siihen peilautuisi mahdollinen yhteiskunnan antama julkinen rangaistus ja olisiko siitä rangaistuksen suorittamisen, armon tai anteeksiannon nimissä joskus kykyä vapautua.

Yö aukeaa kuin vilja

“Pieni mänty katsoo metsiköstä hiilenmustin silmin, mäenrinteessä kivet veisaavat. Jokaisessa meissä asuu pikkuruinen enkeli, joka kaipaa omaan kotiin ja yksinäisyys kietoo meidät niin kuin se kietoo metsän eläimen. Sitä ei voi ottaa meiltä pois, eläintä, ei metsästä. Kaikkialla pellot ovat käpertyneet uneen, saaren sydäntä vasten nukkuvat muurahaisen polku, muurahainen ja linnun hauraat luut. Puilla on esi-isien lumiset kasvot ja tiellä, jolla koirat astelevat tuulen tuivertamissa housuissaan, hiljaisuus syö itseään kuin silkki.”

Sirkka Turkka (1939-2021): ote runosta Pieni mänty katsoo metsiköstä, kokoelmasta Yö aukeaa kuin vilja, 1978

Kuva: Kirjatimpuri

Sinun, Margot

Nuori nainen, Vilja, löytää äskettäin kuolleen isänsä asunnosta nipun kirjeitä, jotka on kirjoittanut Margot-niminen henkilö. Hän tiedustelee vaitonaiselta äidiltään, kuka tämä Margot oikein on. Vastausta saamatta ja äidin pitkään jatkuneen etäisyyden vaistoten Vilja lähtee Berliiniin selvittämään tätä asiaa, joka häntä erityisellä tavalla tuntuu vaivaavan.

Näin alkaa Meri Valkaman kirjoittama esikoisromaani Sinun, Margot. Valkama (s. 1980) on elänyt lapsuudessaan Itä-Berliinissä ja myös opiskellut Berliinissä, joten hänellä on näppituntumaa siihen todellisuuteen, joka liittyy Berliiniin, Saksan jakautumiseen toisen maailmansodan jälkeen ja jälleen sen yhdistymiseen.

Valkaman teoksen autenttinen ajankuvaus itäsaksalaisesta todellisuudesta on mielenkiintoinen. Länsimaalaiselle käsitys rautaesiripun takaisesta elämästä on voinut muodostua melko yksipuoliseksi ja asenteelliseksi. Arkipäivän asiat sujuvat mutkattomasti ja ihmisten välinen solidaarisuuskin tuntuu aidolta. Tilanne muuttuu toiseksi, jos systeemin tietäisi valvovan ja rajoittavan henkistä ja fyysistä koskemattomuutta tai arvot, joihin on uskonut, olisivatkin vain sanahelinää.

Kirjan lopussa Vilja saa vastauksia häntä vaivanneisiin kysymyksiin ja ehkä valaistusta siihenkin, missä hänen henkinen kotinsa oikein on. Aikuisilta ihmisiltä tuppaa usein unohtumaan, että heidän lapsensa poimivat oman elämänvoimansa juuri niistä olosuhteista, joissa he itse elävät eivätkä niinkään vanhempiensa kokemasta maailmasta.

Piemonten tryffelinmetsästäjät

Tryffeli on herkullista suklaata, ja samanniminen on myös sienilajike, joka on yksi maailman kalleimmista ruoka-aineista. Se kuullun mukaan johtuu siitä, että tämä sieni on kulinaristien nautinnoista suurimpia erityisesti arominsa vuoksi ja että sitä on vaikea löytää, koska se kasvaa maan alla ja vain tietyissä paikoissa, valkotryffeli erityisesti Italian tammi- ja pähkinälehdoissa. Tryffelinmetsästys onkin Piemontessa joidenkin, yleensä iäkkäiden miesten elämäntapa ja harrastus, joka tuo myös pienen lisän eläkkeeseen. Siihen kuuluu ehdottomasti tryffeleiden etsintään koulutettu koira, joka on omistajalleen kullan arvoinen eikä millään hinnalla myytävissä. Erona perinteiseen metsästykseen on ainakin se, että saalis ei karkaa, jos koira on onnistunut sen vainuamaan ja löytämään. Tärkeintä näille miehille tuntuu olevan kuitenkin se, että he saavat kulkea luonnon keskellä rakkaan nelijalkaisensa kanssa.

Mutta kuten usein käy, paratiisiin on jo luikerrellut käärme. Yksi miehistä kertoo, että vaikka hänen maillaan on tryffeleitä, hän on lopettanut niiden etsimisen ja kaivamisen, koska hän ei pidä siitä suunnattomasta ahneudesta, joka sen mukana on tullut. Etsijöistä on tullut röyhkeitä, jotka kulkevat luvattomilla mailla, metsästyskoiria yritetään tappaa myrkytetyillä eväillä, kun kateus rehottaa, ja kilpailu tryffelimarkkinoilla on kaiken aikaa entisestään koventunut ilmaston muuttumisen mukanaan tuoman kadon vuoksi.

Piemonten tryffelinmetsästäjät on Michael Dweckin ja Gregory Kershawin ohjaama hieno dokumentti sekä mahtavasta Pohjois-Italian ja Po-joen laakson luonnosta että ehkä jo katoamassa olevasta ’veljeskunnasta’, joka vähät välittää siitä meklaroinnista, jota heidän keräämillään tuotteilla käydään. Heillä on elämässään jotain paljon arvokkaampaa ja tärkeämpää; omaperäinen elämäntapa, suhde maahan ja siihen luontoon, jonka keskellä he ovat saaneet elämänsä elää.

Vaatimattomien maalaisihmisten yksinkertaista elämää seuratessaan alkaa tuntua kovin nousukasmaiselta se kaupankäynti, jota tryffeleistä maailmalla käydään, kun kansainvälisen tason huutokaupoissa nostatetaan kilpaa tryffelikilon hintaa. Tulee väkisinkin mieleen, mikä mahtaakaan olla ryteiköissä öisin ja päivinkin koirineen kömpivän tryffelinmetsästäjän saama palkkio suhteessa huutokauppahintoihin.