“Pieni mänty katsoo metsiköstä hiilenmustin silmin, mäenrinteessä kivet veisaavat. Jokaisessa meissä asuu pikkuruinen enkeli, joka kaipaa omaan kotiin ja yksinäisyys kietoo meidät niin kuin se kietoo metsän eläimen. Sitä ei voi ottaa meiltä pois, eläintä, ei metsästä. Kaikkialla pellot ovat käpertyneet uneen, saaren sydäntä vasten nukkuvat muurahaisen polku, muurahainen ja linnun hauraat luut. Puilla on esi-isien lumiset kasvot ja tiellä, jolla koirat astelevat tuulen tuivertamissa housuissaan, hiljaisuus syö itseään kuin silkki.”
Sirkka Turkka (1939-2021): ote runosta Pieni mänty katsoo metsiköstä, kokoelmasta Yö aukeaa kuin vilja, 1978
Kuva: Kirjatimpuri