Anne Brunila tunnetaan julkisuudessa naisena, joka on omalla urallaan edennyt hurjaa vauhtia ja ríkkonut paljon sellaisia lasikattoja, joita naisten etenemisen esteenä on ajateltu aiemmin olleen. Brunilan tie työläistaustaisesta lapsuusperheestä Satakunnan Kankaanpäästä suomalaisen vallan huipulle on vaikuttanut pinnalta katsoen varsinaiselta prinsessa-tarinalta, mutta kirjan lukemisen jälkeen eteen avautuukin tarua ihmeellisempi todellisuus. Nuoruuden epävarmuus uranvalinnan suhteen, haasteet parisuhteissa ja erityislapsen kanssa, rakastetun menetys, syvemmän totuuden etsintä menestyksekkään uran vastapainona, nämä kaikki tuovat esiin tosiasian, että huolimatta ulkoisesta menestyksestä jokainen on Salvatore Quasimodoa lainaten ”yksinään maan sydämellä” omien epävarmuuksiensa, menetystensä niin kuin onnistumistensakin kanssa.
Johanna Venhon kokoamien ja kirjoittamien muistelmien Kuka olisi uskonut – Muistikuvia esipuheessa Brunila kertoo:
”Kuten bön-mandalassa minunkin mandalani (mandala = ympyränmuotoinen symbolinen kuvio, kirj. huom.) ympärillä on kehä ja sillä neljä porttia, joiden kautta ihmissuhteet, kokemukset ja tapahtumat ovat kulkeneet sisään ja ulos. Kehä on raja minun ja muun maailman välillä, ja porteilla vartioin, mitä annan itsestäni maailmalle ja mitä otan sieltä vastaan. Porttien sisäpuolella neljässä suunnassa avautuvat tärkeimmät asiat: koti ja lapsuus, äitiys ja rakkaus, työelämä ja henkinen polkuni. Astun kirjassa elämäni mandalaan näiden porttien kautta.”
Teos piirtää esiin kuvan omista kyvyistään alkuun epävarmasta ja niiden kestävyydestä itsekin hämmentyneestä, myös huijarisyndroomasta kärsineestä huippujohtajasta, jolta on löytynyt nöyryyttä kohdata myös omat vajavaisuutensa. Ja kuten niin usein muulloinkin, ne opit, jotka ovat kantaneet pisimmälle, ovat tulleet tutuiksi jo lapsuuden perheessä; rehellisyys, vastuuntuntoisuus, ahkeruus ja muiden ihmisten kunnioittaminen.
