”Valokuvassa seisomme lentoaseman hallissa, kokonainen rivi vietnamilaisia. Lapsia ja aikuisia, selvästi viluissaan mutta kasvoilla iloinen ilme; silmät viirulla, suu hymyssä, peukku pystyssä, 15-20 henkeä yllään liian iso, jonkin tuntemattoman merkin logolla varustettu takki. Minä olen Mán sylissä ja Hieu seisoo tiukasti vieressämme. Kuvassa näkyy siellä täällä myös suomalaisia, jotka hekin näyttävät peukkua. Heillä kaikilla on suu auki, ja he näyttävät äärettömän innostuneilta.”
Teoksen minä-kertoja, pikkuveli, on ahkera, silmiensä, korviensa ja mielikuvituksensa avulla elämää ahmiva ja tarkkaileva hiljainen todistaja. Hän asuu pikkukaupungissa Pohjanmaalla äitinsä Mán ja isoveljensä Hieun kanssa. Perheen menneisyydestä ennen Suomeen tuloa ei juuri puhuta, mutta lukija voi aistia menneen elämän varjoja taivaalla. Perheellä on kova pyrkimys sopeutua ja selviytyä uusissa olosuhteissa, mutta vierauden, toiseuden kokemus ja vaikenemisen vaatimus pysyvät läsnä. Isoveli alkaa reagoida menneisyyden tapahtumiin ja saa perheessä aikaan suurta hämmennystä, jota kaikkea pikkuveli tarkasti rekisteröi ja elää voimakkaasti tuntien, mutta salaisesti omassa mielikuvien maailmassaan.
Quynh Tran (s.1989) on saanut esikoisromaanistaan Varjo ja viileys (Skugga och svalka, suomentanut Outi Menna) juuri viime viikolla myönnetyn Runeberg-palkinnon, sitä ennen Svenska litteratursällskapet i Finland -palkinnon ja Svenska Ylen kirjallisuuspalkinnon. Quynh Tran vietti kasvuvuotensa Suomessa Pietarsaaressa, nykyisin hän asuu ja työskentelee Ruotsin Malmössä.
