Tyyliä tyylikirjasta

Kaikille vanhan talon korjaajille, remonttireiskoille ja muuten vain rakentamisen tyylisuunnista kiinnostuneille lukijoille löytyy tuhti tietopaketti, Hannu Rinteen Perinnemestarin tyylikirja – Talon osat aikakausittain 1700-1970. Se on hyvä lisä niihin kirjoihin, joita Rinne on aiemmin kirjoittanut Perinnemestari-otsikon alla: remonttikirja, rintamamiestalo ja kesämökki -kirjat, ja antaa tietoa ja osviittaa sekä ammattilaiselle että asianharrastajalle vanhan kotitalon tai asunnon remontin suunnitteluun, mikäli haluaa remontoidessaan edetä pieteetillä ja aikakauden tyyliä kunnioittaen.

Tunnista tyyli -osuudessa tutustutaan aikajanan, kuvien ja tekstien avulla eri tyylisuuntiin talonpoikaistyylistä lähtien modernismiin saakka, sitten paneudutaan eri tyylisuuntien asuntojen ulkoasuun ja lopuksi asuntojen sisätiloihin, kuten sisäportaisiin, tulisijoihin ja vesi- ja sähkölaitteisiin vain joitakin tässä mainiten. Yhtenä tutuista esimerkeistä esitellään Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen suunnittelema Hvitträsk, jonka rakennuskokonaisuuden toinen osa edustaa kansallisromantiikkaa, toinen jugendia. Hvitträskistä löytyy kuvia myös täältä otsikon Lähitienoon museokohde alla. (KT 12.06.2021).

Konrad Mägi taidemuseo Emmassa

Espoon kaupungin taidemuseo Emmassa on parhaillaan virolaisen modernistin Konrad Mägin (1878-1925) tuotantoa esittelevä laaja näyttely - noin 150 teosta - ja se on avoinna 29.09.2021-23.01.2022 välisen ajan. Esillä on sekä Mägin eri aikoina ja eri maissa tehtyjä voimakkaita ja värikylläisiä luontomaalauksia että muotokuvia, joita tehdessään Mägi usein halusi korostaa nimenomaan mallinsa persoonaa myös taustoittamalla muotokuvan. Esittelyn mukaan Mägi pyrki maalauksillaan ilmaisemaan jotain sellaista, joka on vain väreillä maalaten mahdollista kertoa. Olipahan kerrassaan hämmentävä mutta myös värikylläinen, vaikuttava ja voimaannuttavakin näyttely.

Konrad Mägi, Omakuva, 1918

Maisema Saarenmaalta, 1915

Elsi Lõon muotokuva, 1915

Meditaatio, 1915-16

Baritonit barrikadeilla

Musiikkiteatteri Kapsäkissä on syksyn aikana ollut jonkun kerran nähtävillä hulvaton ja hauska esitys Baritonien kosto, josta nimen perusteella laulusta kiinnostuneet saattanevatkin jo arvata, mistä koston ajatus on saanut alkunsa.

Panu ja Osku ovat nuoria laulavia näyttelijämiehiä, joiden elämää jäytää ikuinen kateus tenorissa laulavia ammattiveljiään kohtaan, koska nämä saavat aina musikaalien parhaat sankariroolit. Miehet yrittävät keksiä ratkaisua heitä piinaavaan ongelmaan, ja apuvoimiakin tuntuisi löytyvän yllättävältä taholta, kun edesmennyt italialainen tenori voisi tuoda maagisen apunsa miesten haasteeseen muuttua baritonista tenoriksi. Tarinassa kyse on tietenkin pohjimmiltaan siitä, voiko ihminen hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ja ainakin, kun on kyse sellaisesta fyysisestä erosta kuin äänihuulten pituus.

Lavalla olevat, upeasti myös yhdessä liikehtivät ja laulavat näyttelijät ja baritonit ovat Panu Kangas ja Osku Ärilä, ja heitä säestää tällainen ’kadehdittu tenori’, Jukka Nylund. Käsikirjoitus ja sävellykset ovat työryhmän ja ohjaus Anna-Maija Ihanderin ja työryhmän. Jos syksyn harmauteen haluaa jotain tiukkaa pipoa höllentävää, niin tämä esitys on sellainen. Syksyn mittaan esityksiä lienee myöhemminkin vielä luvassa, näin ainakin esityksen jälkeen arveltiin, joten kannattaa seurata ohjelmistoa.

Kansainvälinen tyttöjen päivä 11.10.

Yrjö Ollila, Paimentyttö, 1915

Aleksis Kiven päivä 10.10.

Aleksis Kiven päivä

Aleksis Kiven mestariteokset I-III, kuvitukset Erkki Tanttu

Lotta Svärd -järjestön 100-vuotisjuhlavuosi

Lotta Svärd -järjestö täyttää tänä vuonna 100 vuotta, juhlamessu oli Aleksis Kiven päivänä 10.10. 2021 Helsingin tuomiokirkossa.

Lotta Svärd -järjestö perustettiin maaliskuussa vuonna 1921. Järjestön 100-vuotisjuhlan teemana on lottien ja pikkulottien tekemä arvokas työpanos etenkin sotien ja sodasta jaloista selviämisen aikoina. Järjestöön kuului parhaimmillaan noin 240 000 jäsentä, joista pikkulottia noin 50 000, nykyisin elossa on vielä noin 10 000 henkeä. Pikkulotta oli 8-17-vuotias tyttö, sitä vanhemmat vannoivat varsinaisen lottavalan. (www.lottasvard.fi)

Lapsuus

Näin lähes kansainvälisen tyttöjen päivän (11.10.) kynnyksellä sattuikin silmiin sopiva teos, tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917-1976) autofiktiivinen, Kööpenhamina-trilogiaan kuuluva ensimmäinen kirja, Lapsuus. Se on ilmestynyt Tanskassa jo vuonna 1967, ja sitä lukemalla voinee vähän ounastella, ovatko joidenkin ihmisten lapsuuden kokemukset niistä ajoista jollain tavalla muuttuneet. Lapsuus-kirjan takakansi kertoo, että tekijä on tanskalaisten rakastetuimpia kirjailijoita. Kirjan suomennoksen on tehnyt Katriina Huttunen.

Tove-kertoja elää lapsuuttaan Vesterbron työläisten lähiössä perheensä, isän, äidin ja isoveljen kanssa. Ympäristö näyttää joskus jopa inhorealistiset kasvonsa lapsesta asti ahdistuneelle ja tarkkaavaiselle tytölle, joka osaa ennalta aavistaa myös arvaamattoman äitinsä mielenliikahduksia. Ympäristön nuorten ja vanhempienkin naisten kohtalot saavat Toven vähitellen ajattelemaan omaa osaansa ja tulevaisuuttaan tässä maailmassa.

”Lapsuudesta ei pääse pois, se tarttuu kuin haju. Sen huomaa muista lapsista, koska jokaisella lapsuudella on oma hajunsa. Omaa hajua ei voi haistaa, ja joskus pelottaa, että se on pahempi kuin muiden. Kun jututan toista tyttöä jonka lapsuus haisee tuhkalta ja hiileltä, hän ottaa yhtäkkiä askeleen taaksepäin, sillä hän on haistanut minun lapsuuteni hirveän löyhkän. Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse. Heistä ei näe että heillä on ollut lapsuus, eikä heiltä uskalla kysyä miten he käyttäytyivät päästäkseen sen läpi ilman että se jätti heidän kasvoihinsa syviä arpia ja jälkiä.”

Isoveli on perheen toivo, johon satsataan, mutta perheen tyttöä ei tarvitse kouluttaa, vaikka hänen aavistellaankin olevan lahjakas kirjoittaja, vaan hänen odotetaan mahdollisimman nopeasti menevän töihin tienaamaan perheelle rahaa. Lapsuus loppuu ripiltä pääsyyn ja sukulaisille järjestettyyn rippijuhlaan.

”Nyt minusta varisevat viimeisetkin rippeet kuin auringon polttaman ihon riekaleet, ja alta paljastuu väärä, mahdoton aikuinen. Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.”

Näitä tietoja ja kokemuksia Ditlevsen olikin sitten myöhemmin siirtänyt kirjalliseen muotoon kaiken kaikkiaan 39 teoksen verran. Tuotantoon kuuluu runoja, novelleja, romaaneja ja muistelmia.

Maailman opettajien päivä 5.10.

Lyriikkaa lokakuulle

Syksy

Syyskultiin kellastuu / jo raskain heelmin puu, ja tähdet syttyy lakastuksen yli. / Maan sydän yksin lyö / kuin täyttymätön työ, / vaikk’ onkin kylläisyyttä täynnään syli.

Suur’ Saavuttamaton / sen unelmissa on, / ja luonnon kellot ikävätä soivat / pois ijäisyytehen… / ja alttarille sen / se uhraa loistonsa, min hetket loivat.

Soi kielet hyisen veen / ja tuulikanteleen, / ja tuhatluvuin lehdet lentää puista… / Ma niiden tuskaisaa / kun kuulen laulantaa, / en omaa orpouttain enää muista.

Ma sitä muista en. / Kuin pisar merehen, / kuin tähti aavan avaruuden helmaan / niin hukkuu murheeni, / niin vaipuu lauluni / syksyn suuren suru-runoelmaan.

L. Onerva: Syksy (Liesilauluja, 1916)

Lokakuun yössä

Noin kylmän valkeana / nous sirppi uudenkuun! / Noin näkyy virran vana / nyt läpi paljaan puun!
Siell’ usva-aaveet mataa / veen pintaa himmeää. / Ja puista verta sataa, / mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut! / Puu, ruoho lakastui. / Vain haavelinnut hullut / yömustaa vettä ui…

Kaarlo Sarkia: Lokakuun yössä (Kahlittu, 1929)

Syksyn tulo

Rannikolla huojuu kaislat ruosteiset, / sade lakkaamatta metsiin putoo. / Lukit puihin verkkojansa kutoo. / vainioilla viruu märät kynnökset.

Pihamailla asuu synkkä autius. / Koira haukahtelee kulkumiestä. / Rattaan jäljet kiiluu kylätiestä. / Kaukaa kuuluu korven huokaus.

Pienet lamput tuikkaa tulta himmeää / unisina tupain ikkunoista. / Hallan usva kohoo hiljaa soista. / Tuuli veräjällä hymähtää.

                                                                 Einari Vuorela: Syksyn tulo (Veräjäpuu, 1952)

October

October, oves aukeaa / ja raikas tuuli hulvahtaa / maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat / on juhlallisen loistavat. / On suuri kypsyminen.

October, tiennet, kestetyt / on vaivat, kohta lyövä nyt / on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain, / ja kuultu äänet huuhkajain / syysyöstä, pimennoista.

October, päiväs lyhkäinen / täys onhan tuskaa tuhanten / ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa / tään viime kerran leimuaa / ja uhmaa sallimusta.

October, tänne tullessas / on kultalehti otsallas / ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kylmä liet, / teet loistaviksi lähtötiet, / sa kutsut, hurmioinen.

                                                                 Aaro Hellaakoski: October (Huojuvat keulat, 1946)

Uni viime yönä

Anna Järvinen (s. 1970) tunnetaan enemmänkin ruotsinsuomalaisena muusikkona kuin kirjailijana. Hänen esikoiskirjansa, minä-kertojan äänellä kirjoitetun Uni viime yönä on julkaistu viime vuonna nimellä Dröm natten till idag. Suomennoksen on tehnyt Raija Rintamäki ja se on tältä vuodelta 2021.

Romaanin minä-kertoja lähestyy viittäkymmentä ikävuottaan ja pohtii menneitä tapahtumia ja nykyisyyttäänkin kahdessa maassa; Suomessa, jossa hän syntyi ja Ruotsissa, jonne hänen piti muuttaa perheen hajottua ja äidin avioiduttua uudelleen. Aikojen kuluessa kertojan elämään on kuulunut isoja menetyksiä.

”Sisarpuoleni olivat vaarallisia mutta kilttejä ja kun yksi kaverini sanoi heitä pelottaviksi minä pahoitin mieleni. Veli oli virunut kuukauden kuolleena asunnossaan. Sitten hänet löydettiin ja se oli ehkä vatsahaava. Sisko kuoli yliannostukseen ja minä olin yhdentoista ja surin syvästi ja jäin myös heitteille. Ei hänen nyt niin surullinen olisi tarvinnut olla.”  

Minä-kertojalla itselläänkin on lapsi, josta hän huolehtii ja jota hän rakastaa. Kirjassa hän puhuu läheiselle henkilölle, joka ei enää ole hänen vierellään ja pohtii, miksi sitoutuminen toiseen tuntuu usein niin vaikealta.

”On ikävää ajatella ihmissuhteita. Mehän tiedämme miten ne toimivat. Tule lähelle. Ei noin lähelle. Mene pois. Voi nyt tuli paha mieli kun sinä käskit mennä pois. Sitä et ota yhteyttä ja minä olen yksin. Mitä sitä silloin ajattelee. Ei mitään. Itseään. Omiaan ja omaansa.”

Vuonna 1980 ilmestynyt Antti Jalavan kirjoittama ja Pentti Saarikosken suomentama romaani Asfalttikukka kertoo Ruotsiin perheen mukana siirtolaiseksi joutuvasta pojasta, jonka mieleen muutto vieraaseen maahan jättää syvän haavan. Kirjan päähenkilö on muuton tapahtuessa suurin piirtein samanikäinen kuin Järvisen kirjan minä-kertoja. Voisiko taide olla se tekijä, joka mahdollistaisi myöhemmin elämässä kiinni pysymisen ja kuroisi kiinni haavoja, joiden syntyyn lapsella itsellään ei eri elämäntilanteissa ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa?

Larin Paraskesta

Tulihan taas mieleen entisten aikojen ihmisten kovanlainen arki, kun käsiin eksyi pitkästä aikaa inkeriläisen Larin Parasken (1834-1904) elämästä ja runonlaulannasta kertova Senni Timosen toimittama kirja Näin lauloi Larin Paraske. Parasken päärustingista on kerätty kokoon kaikkein laajin yhdeltä ihmiseltä saatu kalevalamittainen runoaineisto, yhteensä yli 30 000 säettä runoa, sen lisäksi arvoituksia, sanalaskuja, itkuvirsiä, lauluja ja kansankuvauksia.

Timosen kirjaan on koottu 152 Parasken runoa, jotka sisältävät ihmisen elämään liittyviä lauluja aihepiireittäin: Koti, Orpo, Neito, Morsian, Miniä, Äiti, Vaimo, Huolellinen ja Laulaja, ja lisäksi kirjan lopussa on Parasken mielenkiintoinen elämäntarina.

“Ei meillä surulla syyvä / ei eletä huolen kanssa - / meillä syyvään ilolla / eletään remun keralla: / iloin syön, iloin makkaan / iloin ruuvalle ruppeen / iloin astun atrialle; ilo istu vieressäin / remu reunapuolessain.

Mie synnyin ilomäellä / ilo- kasvoin kartanolla: / issoin ilon suvaitsi / emmoin lavian laulun / sissoin jalan siviän / velloin tasaisen tantsun. / Itse oon ilon tekijä / kaiken konstin koittelija.”

Larin Paraske: Ilo istu vieressäin laulusarjasta Neito

Ei ollut Parasken elämä siitä helpoimmasta päästä lajiaan; meni nuorena naimisiin, sai yhdeksän lasta, mies kuoli, hankki elantoaan hakemalla hoitoonsa orpolapsia Pietarista, vetämällä jaaloja ja kantamalla halkoja, kunnes sattumalta tapasi kansanperinnettä keräilevän historioitsijan, Adolf Neoviuksen, jonka kanssa ryhtyi tekemään yhteistyötä runojen parissa. Loppuelämäkään ei suurta helpotusta tarjonnut; hataran mökin menetyskin oli monta kertaa uhan alla ja lopulta se sitten veloista menikin. Meille jälkipolville jäi hieno perintö, jota sopii joskus muistella ja ihmetellä, miten monet sen ajan ihmiset elivät ja vanikkaansa purivat.

Mannerheimintien varrella Hakasalmen puistossa Etu-Töölössä on Alpo Sailon vuonna 1949 veistämä Runolaulajan patsas, jossa Larin Paraske istua nököttää lauluasennossa Mannerheimintien vilkasta liikennettä tarkkaillen ja siitä säkeitä lasketellen. Minkähänlaisia? Kukapa tietää…

Perintöä jakamassa

Tara Lange (s. 1973) ehdottaa kirjoittamassaan teoksessa Perintö – Ymmärrä elämääsi arkkityyppien avulla, että yksi tapa saada uudenlaista potkua ja ymmärrystä omaansa ja muidenkin elämään olisi tutkia sitä erilaisten arkkityyppien avulla. Arkkityypit ovat tuttuja psykiatri Carl Gustav Jungin (1875-1961) ajoilta.

Lange on jaksottanut teoksensa viiteen kauteen: Perintö, Kipinä, Kapina, Tuli ja Hehku, jotka kuvaavat ihmisen ikäkausia. Hän käyttää kirjassaan kahtatoista arkkityyppiä: Viaton, Orpo, Soturi, Hoivaaja, Etsijä, Kapinallinen, Rakastaja, Luoja, Hallitsija, Velho, Tietäjä ja Narri. Jokaisesta esitellään sen ydinarkkityyppi, ja esiin tulee myös sen varjopuoli.

Leikki on luovuutta ja mentaalista leikkiä tästäkin voisi tulla, kun miettisi, minkä roolin näistä mainituista arkkityypeistä on itselleen ottanut tai mihin sen vaihtaisi, millaista roolia on mahtanut esittää tai miten voisi sitä muuttaa. Voihan näistä elämäntaito-oppaista ottaa osviittaa joskus, jos on ajatuksissa jotenkin muuttaa omaa käytöstä siihen parempaan suuntaan ja varsinkin, jos sitten antaa armoa itselleen, kun ei ihan heti onnistu. Ja kunhan muistaa, että se paras ja lahjomaton roolitarkkailija löytyy jokaisen kotoa vessan seinältä, ja sitä ei yleensä kykene huijaamaan.

Niin kuin taivaassa

Niin kuin taivaassa oltiin, kun päästiin pitkän tauon jälkeen ihan oikeaan, käsin kosketeltavaan teatterirakennukseen, istumaan sen mukaville penkeille – tosin turvavälien, käsidesien ja kasvomaskien saattelemana - ja nauttimaan elävien ihmisten näyttelemästä esityksestä ja mahtavasta musiikista. Tämä on laulunystäville syksyn paras kattaus.

Helsingin kaupunginteatterissa parhaillaan meneillään oleva draamamusikaali Niin kuin taivaassa on sisältönsä ja toteutuksensa puolesta monitasoinen, tunteikas ja vaikuttava. Esityksessä on onnistuttu nitomaan musiikkiteatterin eri osa-alueet oivallisella tavalla yhteen; niin musiikki, äänet, valot, tanssi, puvustus, lavastus kuin lavastukseen liittyvät varjokuvatkin.

On pakko hämmästellä sitä, miten monitaitoisuutta vaativaa näyttelijätyö nykyään on; pitää osata selvitä itse puheroolista, sen lisäksi laulaa, tanssia, jopa soittaa eikä akrobatian osaamisestakaan tunnu haittaa olevan. Mistä näitä monitaitureita oikein syntyy? Voiko yksi tie taituruuteen olla mahdollisuus jo varhain päästä mukaan lavalle, kuten tässäkin esityksessä nähdyissä lapsinäyttelijöissä ja nuoressa viuluvirtuoosissa, joka luontevasti astui esiin ja yhtä luontevasti poistui sivummalle osansa tehtyään?

Kay ja Carin Pollakin kirjoittama ja Fredrik Kempen säveltämä musikaali kertoo maailmalla menestyneestä muusikosta, joka palaa kotikonnuilleen kaikkensa antaneena ja haluaa vain olla rauhassa. Kylällä toimiva kirkkokuoro alkaa toivoa hänestä johtajaa, ja siitä lähtee liikkeelle ketju, jossa tilanne johtaa toiseen ja muutos, jonka uusi kyläläinen on tulollaan sysännyt liikkeelle, vaikuttaa vääjäämättä koko yhteisöön.

Vaikeita elämän asioita, kuten kiusaamista, yksinäisyyttä, vakavaa sairautta ja pienen kyläyhteisön ristiriitoja, mutta myös yhteisön voimaa, rakkautta ja toivoa hersyvä esitys on nähty Kay Pollakin ohjaamana elokuvana vuonna 2004, ja sen pääosaa näytteli nyt jo edesmennyt Michael Nyqvist yhdessä Frida Hallgrenin ja Lennart Jähkelin kanssa. Kun juoni oli jo entuudestaan tuttu, saatettiin keskittyä teatterissa siihen, miten tällainen tarina kerrotaan teatterin keinoin ja rajatussa tilassa. Esityksen on ohjannut Jakob Höglund ja pääosia esittävät Tuukka Leppänen ja Oona Airola, suomennokset ovat Aino Piirolan ja Maija Vilkkumaan käsialaa.

Läsnä

Joskus, kun elämä oikein räimii kintuille, ei kaipaa enää sen lisäksi kriittisiä havaintoja tai hyvää tarkoittavia neuvoja. Silloin tuntuu parhaalta etsiä käsiinsä sellaisten kirjoittajien tekstejä, joista tietää jo etukäteen, että niistä löytää lohdun ja kasvun mahdollisuuksia haastavissakin tilanteissa, ja usein erityisesti juuri niissä.

Tommy Hellstenin kirjat avaavat usein uusia ja tuoreita näkökulmia elämän erityistä sietokykyä vaativiin hetkiin. Hellstenin uusimman julkaisun Läsnä – Olet enemmän kuin aavistat kaikki tekstit on valittu Hellstenin aiemmin julkaisemista kirjoista. Teos on hänen omien sanojensa mukaan ”valikoima otteita vuosien varrella syntyneistä teksteistä. Ne eivät ole kirjoituspöytätuotteita, vaan ne ovat syntyneet elämässä ryvettyen, eksyen, ihmetellen ja lopulta myös löytäen.”

Tämä pieni Läsnä-teos rauhoittaa lukijansa tutkimaan jokaista sivua kiireettömästi, kutakin kirjoittajan harkittua ajatusta erikseen tunnustellen ja itsekseen pohtien:

”Siihen, mitä olemme, sisältyy paljon suurempi voima ja valta kuin siihen, mitä yritämme olla.”

YK:n lukutaitopäivä 8.9.

Aarni Penttilä: Aapiskukko, kirjan 1. painos on vuodelta 1938, kuvitus Asmo Alho

Tämän naisen elämä

Helmi Kekkosen (s. 1982) uunituore romaani Tämän naisen elämä kertoo 15-vuotiaana äitinsä menettäneen Helenan tarinaa sekä takaumina menneisyydestä että elämästä menetyksen jälkeen aina keski-ikään saakka.  Äidin elämisen vaikeus, jatkuva sairastaminen ja käsittelemättömät asiat leimaavat koko perhettä ja ennen kaikkea vaikuttavat kasvavan tytön tunteisiin ja hänen kokemuksiinsa. Oma perhe on jotenkin erilainen kuin kaikki muut, Helenan tavallisiksi kokemansa perheet.

Nuoruusvuosien aikana Helena yrittää vain unohtaa kokemansa ja elää normaalisti muiden lailla, mutta jokin hiertää koko ajan. Otetta tavalliseen arkeen ei tahdo löytyä myöhemminkään, vaikka monenlaisia ratkaisuyrityksiä Helena yrittääkin. On olemassa läheisiä ihmisiä, jotka eivät pakene vaan yrittävät auttaa, jos apua vain kykenisi ottamaan vastaan. Mutta siinä on kynnys, joka olisi kyettävä ylittämään, jotta omannäköinen tulevaisuus olisi mahdollinen.

”Kyllä sinä tiedät, mikä sinulla on. Sinä tiedät tästä kaiken. Surua ja kaipausta voi paeta vain tiettyyn pisteeseen saakka, eivätkä ne koskaan lakkaa odottamasta sinua. Ja useimmiten ne iskevät juuri silloin kun asiat helpottavat, kun elämä tasaantuu, niin kuin teillä on tasaantunut, silloin niillä on tilaa nousta pintaan ja tulla esiin.”

Syyspihlajan alle

Pihlaja, esi-isäimme merkittävä puu, on innoittanut eri aikoina sekä kansan- että iskelmälyyrikoita hyvinkin syvälle luotaviin tunnelmiin. Vai mitä sanottaisiin näistä seuraavista lyriikoista, joissa pihlaja on saanut luvan olla kaiken sen sydämen surun ja kesän päättymisen symboli, mitä ikinä on voinut ihmisparka kaihomielin tuntea:

Punertaa marjat pihlajain, / kuin verta niillä ois. / On kurkiaurat lentäneet jo yli pääni pois. / Mukaansa ei mua ottaneet / ne maihin kaukaisiin. / Saan siivetönnä tyytyä / maan kylmän kahleisiin.

Jää siskokseni tuuli yön, / se laulaa laulujaan, / … ja niin edelleen.

Syyspihlajan alla, san. Virmajoki, säv. Arvo Koskimaa, sov. Jaakko Salo , useita esittäjiä

Mistä saapui, kuinka joutuikaan / laitaan aavan aromaan. / Surren seisoo, yksin aina jää, / kesä on tai talvisää.

Hetken saa sen kevät kukkimaan. / Marjat syys tuo pihlajaan. / Tuuli laulaa lehvistössä sen / laulun tään vain suruisen. / Kerran onni kulki ohi sen… ja niin edelleen.

Yksinäinen pihlaja, esittäjä Tamara Lund

Sun luokses taas pihapuu / nyt palaa mun aatoksein. / Sun luonas muut unhoittuu. / Mä muistan vaan lapsuutein.

Sun luonas leikkiä sain / niin usein lapsuudessain… ja niin edelleen.

Pihapihlaja, san. Jouko Kukkonen, säv. Arvo Koskimaa, sov. Kaarlo Valkama, esittäjä Olavi Virta (Dallape: Levytyksiä,1939)

Ja vielä Uralin pihlaja, jonka lopussa on jo pieni pilkahdus toivoa uudesta keväästä:

Illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan. / Kaupungilta kuulen nyt valssin niin kaihoisan. / Pihlajasta se kertoo, on tuttu tarina sen. / Muistan Uralin rinteillä valkolatvuksen. / Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on / loistaa pihlajan huntu, tuo alla auringon. / Kauas tuonne jääneen nyt tiedän pihlajan… ja niin edelleen.

Kenties kerran vielä soi tuuli lauhemmin. / Kaupunkien pauhu jää taakse viimeinkin. / Missä pihlaja kukkii, taas armaan nähdä mä saan… ja niin edelleen.

Uralin pihlaja, venäl. kansansävelmä, sov. Eero Ojanen, san. Veikko Vallas, esittäjä Kaisa Korhonen 1969, useita esittäjiä

Vuodet

Erityisesti kotimaassaan Ranskassa suositun kirjailija Annie Ernauxin kovasti myyty kirja Vuodet (Les années) on Lotta Toivasen suomentama, eräänlainen kollektiivinen muistelma, koska se kertoo lukijalleen kunkin ajan tekemisistä paljoltikin passiivissa ja me-muodossa; se on kirjailijan tietoinen valinta. Vuonna 1940 syntyneellä kirjailijalla on ikänsäkin puolesta mahdollisuus käsitellä mennyttä aikaa vuosikymmenittäin vain joidenkin menneitten vuosien sijasta, ja niin hän tekeekin. Kirjassa viitataan usein erilaisiin merkittäviin historiallisiin tai muuten uutisoituihin tapahtumiin, joita maailmassa tapahtui unohtamatta ajassa olevia kulttuurisia virtauksia. Pieniä muistikuvia sieltä täältä, merkittäviä ja näennäisen pieniä tapahtumia vuosien varrelta, vuosikymmenten surut, ilot, haasteet, menetykset ja ihmissuhteet kerryttämässä elämänkokemusten loppumatonta virtaa – ja sitten.

”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sanasto ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

Teos ei kuitenkaan ole lainkaan niin apea kuin edellä olevasta lainauksesta voisi päätellä, vaan siitä koostuu lukijan päässä toisten ihmisten yhteydessä eläneen ihmisen eheä ja kiinnostava elämäntarina. Kirjan loppupuolella hän-kertoja summaa motivaatiotaan tämän kirjan kirjoittamiseen: ”Hänelle on tärkeää hahmottaa se aika, jonka hänen käyntinsä maan päällä kestää, se aikakausi, joka hänet on lävistänyt, se maailma, jonka hän on rekisteröinyt elämällä elämäänsä” ja vielä kirjan viimeinen lause: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.”

Suomen luonnon päivä

Suomen luonnon päivän kunniaksi voi vielä aiemmin (KT 12.08.2021) ) esiteltyjen luontoretkioppaiden ohella lisätä joukkoon pari muutakin kiinnostavaa luonnon ilmiöitä selittävää teosta.

Martti Hahtolan uusi kirja Metsäjänis vai rusakko? – 100 kysymystä Suomen luonnosta sisältää nimensä mukaisesti kiinnostavia kysymyksiä, joihin kirja antaa myös vastauksia. Kysymysalueet on jaoteltu koskemaan lintuja, nisäkkäitä, kasveja, sieniä ja jäkäliä, hyönteisiä ja bakteereja ja viruksia. Miksi käki kukkuu, metsäkauris vai valkohäntäpeura, miksi lumpeet katosivat, mitä ovat savusienet, kulta- vai kuparikuoriainen, mikä on jänisrutto, vain joitakin kysymyksistä mainiten.

Jonathan Elphickin ja John Woodwardin taskukirja Linnut – runsaasti kuvitettu opas Euroopan linnuista on edellistä vanhempi teos, mutta havainnollinen sekin hyvän kuvituksensa ansiosta. Kirjassa kuvataan myös kunkin linnun levinneisyyskartta, talvehtimisalueet, lentokuva siivet levitettyinä ja linnun koko suhteessa muihin lajeihin. Kirjan on suomentanut Jani Kaaro.

Nyt sitten vain odottelemaan syksyä ja pohjoisesta etelää kohti vaeltavia tilhiparvia, jotka tyhjentävät hetkessä orapihlaja-aidan herkullisista marjoista. Pihlajanmarjojakin näyttää kyllä olevan tänä syksynä varsin runsaasti, joten tiu-tau tilhi äidin ryytimaassa saanee kupunsa kylläiseksi.

Tiu tau tilhi; Pikku Inkerin laulu tilhelle, san. Ilmari Kianto, säv. Mikael Nyberg

Etätyöhön ja takaisin

Kalsariduunit – etätyön ilot ja kirot on Timo Ropen varsin ajankohtainen teos juuri tällä hetkelllä työssä ahertajille; onhan etätyötä tehty koronan vuoksi monissa eri työpaikoissa nyt lähes puolentoista vuoden ajan eikä taida loppua näkyä – ainakaan, jos uskotaan erilaisia tiedotusvälineitä ja tutkimuksia, jotka povaavat, että etätyö jossain muodossa on tullut jäädäkseen.

Mitä etätyö vaatii organisaatiolta ja esimiehiltä, millaisia pelisääntöjä ja millaista luotettavuutta etätyön tekemiseen vaaditaan? Entä mitä ominaisuuksia työntekijällä pitää olla, että hän voi onnistua etätyössä? Entä työssäjaksaminen etätyötä tehtäessä? Kuinka kauan ihminen jaksaa tehdä työtä eristyksissä ilman tiivistä työyhteisöä? Teos pyrkii myös omalta osaltaan valottamaan työelämän mahdollista tulevaisuutta ja sen laajempia vaikutuksia silloin, jos etätyö on - kuten näyttää - yksi osa työelämän todellisuutta.

Monenlaisia haasteita mutta myös mahdollisuuksia taitaa olla joka tapauksessa näköpiirissä etätyön tulevaisuutta pohdittaessa. Näiden lisäksi sympatiat suuntautuvat tänä aikana erityisesti sille isolle joukolle ihmisiä, jotka ovat pandemian iskettyä joko joutuneet pitkään lomautetuiksi tai menettäneet työnsä kokonaan, puhumattakaan niistä, jotka eivät ole sitä ennenkään päässeet työn syrjään kiinni yrityksistään huolimatta.

Pentalaan ehtii vielä!

Jos haluaa nauttia päiväretkellä pienestä merimatkasta, kulttuurista, saariston kauneudesta ja kevyestä patikoinnista samalla kertaa, mutta ei jaksa matkustaa kovin kauas kotikonnuilta, niin kannattaa suunnata lähialueelle vaikka Espoon kaupungin ylläpitämään Pentalan saaristomuseoon. Sinne pääsee edestakaisin saaristoliikenteen reittiveneillä eri laitureilta, esimerkiksi Soukasta. Reittioppaasta löytyy aikatauluja; edestakainen merimatka vaikkapa Soukasta, Kivenlahdesta tai Suinonsalmesta maksaa kuusi euroa aikuiselta, alle 7-vuotiaat matkustavat ilmaiseksi. Pentala on auki tänä kesänä vielä 29. elokuuta saakka tiistaista sunnuntaihin ja ryhmille tilauksesta vielä 9. syyskuuta saakka, joten pientä kiirettä voi alkaa tulla. Mutta jos ei paikalle ehdi tänä kesänä, niin ensi kesän varalta paikka on hyvä muistaa, kun se on oiva kohde myös lapsiperheille.

Pentalan museossa voi tutustua kalastajien arkeen ja elämään, kierrellä saarella olevaa luontopolkua, jonka varrelta, saaren keskeltä löytyy myös pieni Pentalajärvi, ja käydä myös luonnonkauniilla hiekkarannalla vaikka pulahtamassa veteen ja ihailemassa merimaisemaa. Luontopolun alkupäässä on vanha navetta puulehmineen ja kesämaiseman ahkeria uurastajia, lampaita, määkii sen viereisessä haassa. Saarella on myös kahvila ja ravintola, joten evästystäkin löytyy, jos kahvihammasta alkaa pakottaa.