Pihlaja, esi-isäimme merkittävä puu, on innoittanut eri aikoina sekä kansan- että iskelmälyyrikoita hyvinkin syvälle luotaviin tunnelmiin. Vai mitä sanottaisiin näistä seuraavista lyriikoista, joissa pihlaja on saanut luvan olla kaiken sen sydämen surun ja kesän päättymisen symboli, mitä ikinä on voinut ihmisparka kaihomielin tuntea:
Punertaa marjat pihlajain, / kuin verta niillä ois. / On kurkiaurat lentäneet jo yli pääni pois. / Mukaansa ei mua ottaneet / ne maihin kaukaisiin. / Saan siivetönnä tyytyä / maan kylmän kahleisiin.
Jää siskokseni tuuli yön, / se laulaa laulujaan, / … ja niin edelleen.
Syyspihlajan alla, san. Virmajoki, säv. Arvo Koskimaa, sov. Jaakko Salo , useita esittäjiä
Mistä saapui, kuinka joutuikaan / laitaan aavan aromaan. / Surren seisoo, yksin aina jää, / kesä on tai talvisää.
Hetken saa sen kevät kukkimaan. / Marjat syys tuo pihlajaan. / Tuuli laulaa lehvistössä sen / laulun tään vain suruisen. / Kerran onni kulki ohi sen… ja niin edelleen.
Yksinäinen pihlaja, esittäjä Tamara Lund
Sun luokses taas pihapuu / nyt palaa mun aatoksein. / Sun luonas muut unhoittuu. / Mä muistan vaan lapsuutein.
Sun luonas leikkiä sain / niin usein lapsuudessain… ja niin edelleen.
Pihapihlaja, san. Jouko Kukkonen, säv. Arvo Koskimaa, sov. Kaarlo Valkama, esittäjä Olavi Virta (Dallape: Levytyksiä,1939)
Ja vielä Uralin pihlaja, jonka lopussa on jo pieni pilkahdus toivoa uudesta keväästä:
Illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan. / Kaupungilta kuulen nyt valssin niin kaihoisan. / Pihlajasta se kertoo, on tuttu tarina sen. / Muistan Uralin rinteillä valkolatvuksen. / Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on / loistaa pihlajan huntu, tuo alla auringon. / Kauas tuonne jääneen nyt tiedän pihlajan… ja niin edelleen.
Kenties kerran vielä soi tuuli lauhemmin. / Kaupunkien pauhu jää taakse viimeinkin. / Missä pihlaja kukkii, taas armaan nähdä mä saan… ja niin edelleen.
Uralin pihlaja, venäl. kansansävelmä, sov. Eero Ojanen, san. Veikko Vallas, esittäjä Kaisa Korhonen 1969, useita esittäjiä
