Kaikki viihtyi Viipurissa...

Viipuri, parhaiten säilynyt suomalaisten rakentama kaupunki, kuten kirjan kirjoittaja lukemisen taustaksi toteaa, on ollut monen suomalaisen suosima matkakohde eikä vähiten siellä sijaitsevan Monrepos’n puiston menneen loiston vuoksi. Viipuriin on rakennettu jo Suomen autonomian ajalla huomattava määrä suomalaisten suunnittelemia merkittäviä liike- ja hallintorakennuksia, jotka seisovat siellä vieläkin ajan raunioittavaa kättä uhmaamassa. Tämäkin käy ilmi tästä mielenkiintoisesta Viipurin rakennustaidetta ja elävästi kerrottua historiaa käsittelevästä Lasse Erolan kirjoittamasta pienestä oppaasta Viipuri – opas suomalaisille.

Teos esittelee kuvin ja tekstein 50 kiinnostavaa nähtävyyttä Viipurista, jonka vanha rakennuskanta säilyi osin siis sen vuoksi, että sille ei tehty mitään - tosin siitä ei myöskään pidetty huolta, joten rakennukset pääsivät pahasti rapistumaan. Jokaisen esitellyn rakennuksen kohdalla on myös kerrottu sen suunnitellut arkkitehti, ikä ja rakennuttaja, ja ne tiedot ovat kulttuurihistoriaa. Kirjallisuuden kannalta muistettavaa on toki myös se, että Mikael Agricola haudattiin Viipuriin hänen menehdyttyään paluumatkallaan Moskovan rauhanneuvotteluista. Hautaa ei kylläkään ole löydetty.

Vaikka pyöreen tornin hämärään, pöytään niin hilpeään, kuten Juha Vainio aikoinaan laulussaan asian ilmaisi, ei juuri nyt taida olla asiaa, niin pienestä viikonloppumatkasta tämäkin opus hyvin käy. Hyvä idea on sekin, että kirjan etu- ja takakannessa on Viipurin keskustan kartta ja luettelossa Viipurin katujen nimet vuonna 1939 ja nykyiset venäjänkieliset nimet ja päinvastoin niin, että matkalle mennessään voisi tietää, millä suomenkielisellä kadulla nyt seisoisi, jos eläisi vaikka 1930-luvulla Suomen toiseksi suurimmassa ja kansainvälisessä kaupungissa.

Viipuri.jpeg

Oppaita luontoretkelle

Osittain koko surkean pandemiankin ansiosta valtaosa kansalaisista - niin täällä ennenkin asunut kuin tänne palannutkin väki - on monen jo ennestäänkin asian huomanneen lailla viime aikoina tajunnut, millaisessa luonnoltaan rikkaassa ja ilmastoltaan puhtaassa maassa oikein onkaan mahdollisuus elää ja hengittää. Onkin mukavaa, että on alettu myös kustantaa entistä kattavampia ja tarkempia suomalaisen luonnon ilmiöistä ja kasveista kertovia, retkelle helposti mukaan otettavia oppaita.

Henry Väreen Retkeilijän tunturikasvio, taskuun sopiva maasto-opas, antaa osviittaa tunturilajien runsaudesta. Eipä olisi tullut aiemmin mieleenkään kairalla kulkiessaan ja paljakan kasvillisuutta pää alaspäin tihrustellessaan, että Suomen tunturialueilta löytyy noin 400 lajia tai alalajia; näistä 160 on esitelty tässä oppaassa. Ja vaikka ei tänä kesänä ehtisi  kotisohvaa pidemmälle vaellukselle, niin jo kasvien nimissä esiintyvät Lapin maisemat: lapinuuvana, kerosara, kaljutunturihärkki, haurasloikko, pohjanpunakko, kaljukiviyrtti, riekonsara, pahtarikko, ja monta muuta, tuovat mieleen pohjoiset tunturit ja purojen rauhoittavan solinan.

Rantojen laulavat linnut on Riku Cajanderin, Juha Sjöholmin ja Tero Linjaman yhteistyössä tehty teos, joka sisältää myös QR-koodit ääninäytteisiin, joten tämäkin kirja kannattaa ottaa messiin, jos lähtee luontoretkelle. Kirjassa esitellään 99 rannoilla viihtyvää lajia: lokkeja, hanhia, kahlaajia, sorsia ja rantojen varpuslintuja, joten pientä haastetta riittää harrastajalle, kun ruovikossa seisoessaan yrittää ottaa selvää, mikä niistä nyt mahtaa äännellä.

Jarkko Korhosen Sieniopas – Taskukirja sienten tunnistukseen on sekin nimensä mukainen pienikokoinen kirja, joka kulkee helposti mukana vaikka sienikorissa. Tällainen opas on tosi tarpeellinen, kun tiedetään, miten arvaamattomia sienet saattavat niitä tuntemattoman käsittelyssä olla. Kännykän räpelöinti metsässä kun tuntuu niin turhalta, niin turhalta, vaikka sieltä ohjeita ja sienten tunnistuskuvia löytyisikin. Sienilajejakin on tiedossa monenmoisia: tatit, helttasienet, kääväkkäät, kupusienet, hyytelösienet ja kotelosienet. Lajien esittelyn lisäksi kerrotaan sienilajien tuntomerkit, niiden näköislajit ja ruokasienistä käyttö- ja säilöntävinkkejä. Myös ohjesivun taustaväri kertoo, onko kyseessä ruokasieni, ei ruokasieni vai myrkkysieni, jolle kannattaa sanoa heipat jo sellaisen nähdessään.

Ja eikun pöheikköön! Vielä on kesää jäljellä!

Luonto-oppaita.jpeg

Samuli Paronen: Maailma on sana ja muuta tuotantoa

Mielenkiintoisista suomalaisista jo klassikko-osastolle kuuluvista kirjailijoista löytyi hyllystä jo aiemminkin tässä blogissa mainittu Samuli Paronen (1917-1974), jonka kirjallinen tuotanto on kestänyt hyvin aikaa ja on erityisesti heikompien ja haavoittuvaisten ihmisten asialla. Työmies, taidemaalari ja kirjailija Samuli Paronen aloitti kirjoitustyönsä vasta 47-vuotiaana, mutta ehti kymmenessä vuodessa saada aikaan sellaisen tuotannon, että oksat pois; kymmenen kirjaa kymmenessä vuodessa.

Omastakin hyllystä löytyi - kiitos kirjaston vuosittaisten poistomyyntien – kaksi teosta, novellikokoelma Tämä on huone 8 ja romaani Huone puutalossa. Ja kolmas, oikein kirjakaupasta ostettu on postuumisti vuonna 1974 ilmestynyt aforismikokoelma Maailma on sana. Tästä teoksesta on sanottu, että se edustaa suomalaisen aforistiikan huippua.

”Yhä useampien on tehtävä yhä tehokkaammin töitä voidakseen ostaa oikeuden tehdä jotain muuta.”  

”Yhä useammat kokevat elämänsä mielettömäksi, ellei heillä ole varaa ajan mielettömyyksiin.”

 “- Hän löysi vihdoin itsensä, ne sanoivat miehestä, joka vasta verraten iäkkäänä lakkasi kehittymästä.”

 “Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle, etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat.”

”- Tää maailma on niin paha, sanoi kunnon ihminen vastustaen kaikin voimin sen muuttamista.”

”Matkassa on aina se kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.”

”Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mikään ole pois tulevilta, kun lähden.”

Paronen Samuli.jpeg

Kaikki tuoksuu lumelta

Kaikki tuoksuu lumelta on Saara Cantellin (s. 1968) toinen romaani. Se kertoo samaan sukuun, mutta kolmeen eri sukupolveen kuuluvan naisen elämästä; isoäidistä, äidistä ja tyttärestä, hieman kurottaen vielä tyttären vastasyntyneen lapsenkin elämään.

Kerttu on kuvataiteilijana lähes luonnonlahjakkuus ja hänelle avautuukin heti Helsingin opintojen jälkeen mahdollisuus mennä jatkamaan stipendiaattina opintojaan Pariisiin. Nuoren naisen elämän realiteetit 1950-luvulla tekevät ratkaisut hänen puolestaan ja vaikuttavat voimakkaasti hänen tulevaisuuteensa. Tuija, hänen tyttärensä, elää omaa nuoruuttaan 1970-luvulla ja tekee valintojaan uudelta pohjalta ajan yhteiskunnallisen ja ekologisen tietoisuuden valossa. Olivia, Tuijan tytär, herää 1990-luvun todellisuuteen oman ammattinsa, näyttelijäntyön kautta. Kaikkia naisia kuitenkin yhdistävät samat juuret, joilta he elämäänsä ponnistavat, ja tämän ymmärtäen heistä on tärkeää olla niistä tietoinen samalla, kun luo omaa todellisuutta elämästä.

Tarinoiden kautta me imemme itseemme tiedon siitä, kuka ansaitsee tulla kerrotuksi. Kenen annamme toimia tarinoiden maailmassa? Kuka saa yrittää, erehtyä, eksyä ja löytää perille? Kenen annetaan epäonnistua, voittaa vastoinkäymiset ja suorittaa sankaritekoja? Kenen äänellä kysytään, kuka vastaa? Ja kaiken tämän vastapuoli, peilin heijastamaton taustapinta, kirjan sivuilta kuihtuneina varisseet ylämääräiset kirjaimet: kuka jää näkymättömiin?

Kaikki tuoksuu lumelta.jpeg

Elonkorjuu

Kuuma hohtaa aurinko ja vilja kypsää on. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Isoisä hoitaa tuolla mehiläisiään. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Mummo poimii luumuja ja ruokkii porsaitaan. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Tyttö istuu penkillä ja kehrää pellavaa. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Poika leikkaa rypäleitä hiljaa hyräillen. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

Nyt on tullut korjuuaika, kohta juhlitaan. / Pam-pam rumpu kaikuu, vilja kypsää on.

 
                      Elonkorjuu, unkaril. kans. säv., suom. sanat Samppa P. Asunta

Elonkorjuu2.jpeg
Elonkorjuu1.jpeg

Metsä minussa

Heikki Willamon Metsä minussa – valokuva- ja esseeteos on päivään erityisen hyvin sopivaa katseltavaa ja luettavaa, kun tänään vietetään maailman ylikulutuspäivää tämän vuoden osalta. Päivä on merkki siitä, että tälle vuodelle arvioidut, laskennalliset ja uusiutuvat luonnonvarat on siis käytetty loppuun. Viime vuoden osalta tämä todellisuuteen heräämisen päivä oli pandemian ansiosta vasta elokuun loppupuolella.

Willamo on kuvannut kymmeniä vuosia eteläsuomalaisia metsiä ja niiden kasvi- ja eläinlajistoa. Monet ihan uskomattoman hienoista valokuvista ovat metsien suojelun puolesta myös salaviisaita. Vai mitä muuta voisi ajatella kuvista, joissa lähikuvassa on petolintu, jonka silmästä näkyy heijastuksena taustalla oleva hakkuuaukio? Teos ottaa kaunokirjallisesti kantaa suojelumetsien lisäämisen puolesta ja osa kirjan tuotosta lahjoitetaankin Luonnonperintösäätiölle tätä tarkoitusta varten. Kirjoittaja toteaakin:

”Olemme kulkeneet pitkän tien pois metsästä, pois elämän rikkaudesta ja monimuotoisuuden kirjosta, yhä uudet metsälajit päätyvät uhanalaisten listalle. Olemme rajalla, mutta kaikki on vielä omissa käsissämme. Me voimme lisätä suojelumetsien määrää ja kokoa, luoda ketjuja ja verkostoja, joiden turvin metsälajisto voi elää ja hengittää. Me voimme viedä elämää suojelevaa ajattelua myös talousmetsien puolelle, nähdä maailma ihmisen halujen ja tarpeiden ulkopuolella ja sovittaa elintapamme sen mukaiseksi. Meillä on siihen varaa.”

Metsä minussa.jpeg

Käsityötaidetta ja taitamista

Helsingin Taidehallin ryijynäyttelyn upeita ryijyjä keväältä 2021.

Elämänpuuryijy vuodelta 1799

Elämänpuuryijy vuodelta 1799

Tomero, Terttu: Katiska

Tomero, Terttu: Katiska

Könönen, Sirkka: Tähtipolku

Könönen, Sirkka: Tähtipolku

Gallen-Kallela, Akseli: Liekki

Gallen-Kallela, Akseli: Liekki

Blomstedt, Väinö: Hevoset

Blomstedt, Väinö: Hevoset

Simberg-Ehrström, Uhra-Beata: Pathetique

Simberg-Ehrström, Uhra-Beata: Pathetique

Kehrä

Runoilijana aiemmin tunnetun Saila Susiluodon (s. 1971) ensimmäinen proosateos on romaani Kehrä, joka on yhdistelmä pohdintaa, esseetä ja matkapäiväkirjaa. Liikutaan lähinnä Italiassa; Rooman lähialueilla ja Mazzano Romanon taiteilijaresidenssissä.

Ympäristöä havainnoidessaan kirjoittaja arvioi teoksessaan oman henkisen vapautensa vaatimia reunaehtoja, joiden vuoksi hänen on lähdettävä ja tehtävä matkoja uusille seuduille tunteakseen vapautumista. Samalla ajattelevan ihmisen sisällä kytee syyllisyys ilmastonmuutoksesta ja lentämisen ja liikkumisen aiheuttamista vaurioista luonnolle.

”Symbolit muuttuvat: lentokone, lentokenttä, matkustamiseen liittyvät onnen, vapauden ja irtonaisuuden tunteet. Ne ovat tahriintuneet, ne eivät ole osa omaa vapauttani vaan siivu nuorempien ihmisten tulevaisuutta jonka olen viipaloinut omaan käyttööni”.

Teoksessa pohditaan myös suhdetta ”sinuun”, vierellä olevaan läheiseen, joka tuntuu entistä tärkeämmältä. Ja kaiken pohjavireenä kulkee taiteen tekijän yleisinhimillinen, ikiaikainen pelko luovuutensa virran ehtymisestä, kun entinen on jo mennyt, mutta uusi on vasta aluillaan:

”Jokaisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu että olen yhä vähemmän kirjailija, vähemmän minä, mitään. Muodonmuutoksessa tämä on kivuliainta. Jotain, jokin on muuttumassa mutta ei ole takeita mitä liikahduksen takana on, perhosen väreilevät, loistavat siivet tai pieni, tuhkaantunut kotelo, josta elämä on lopullisesti kadonnut.”

Kovin on samaistuttavaa ja yleisinhimillistä tämä Susiluodon pohdinta ja panee lukijankin ajattelemaan omia valintojaan vaikkapa matkailua suunnitellessaan, puhumattakaan elämän suuremmista asioista, kuten luovuudesta, arvoista ja elämän syvemmän merkityksen löytämisestä.

Kehrä.jpeg

Louise Glück

Louise Glück (s. 1943) Yhdysvalloista voitti vuonna 2020 Nobelin kirjallisuuden palkinnon ja ainakin tämän kirjoittajan mielestä vaikutti ensin, että tulipahan voittaja ihan puskista. On vähän sellainen kutina, että ei tässä taideta kuitenkaan olla ainoita, jotka eivät olleet kuulleet kyseisestä runoilijasta juurikaan aikaisemmin. Osasyynä lienee se, että suomennoksia on ollut harvalukuisesti tarjolla.

Kun vähän tutkailtiin asiaa, niin saatiin todeta, että Glückillä onkin laaja kirjallinen tuotanto; kaksitoista runokokoelmaa ja kaksi esseekokoelmaa. Uskollinen ja hyveellinen yö (Faithful and Virtuous Night), tarina ritarista matkalla kuoleman maahan, on hänen uusin teoksensa, jonka on suomentanut Anni Sumari. Louise Glück on teoksen kansilehden mukaan voittanut melkein kaikki merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot kotimaassaan ja on siellä yksi arvostetuimmista runoilijoista.

Enostone kustannukselle suurkiitos, että on uskallettu ottaa riski kustantaa suomennoksia myös sellaisen kirjailijan teoksista, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä suurelle yleisölle vieraiksi.

 … ”Ystäväni, eläin sanoi, mikset hylkäisi minua? Yksin voit löytää tiesi tässä paikassa. Mutta sinun hylkäämisesi, vastasi toinen, tarkoittaisi että jättäisin taakseni osan itseäni, ja miten voisin tehdä niin kun en tiedä, mikä osa sinä olet? 

                                 Ote teoksen Uskollinen ja hyveellinen yö runosta Hevonen ja ratsastaja

Lähitienoon museokohde Hvitträsk

Arkkitehti Eliel Saarisen (1873-1950) työtoveriensa Herman Geselliuksen ja Armas Lindgrenin kanssa Vitträsk-järven rannalle Kirkkonummelle suunnittelema kotiateljee ja huvila Hvitträsk valmistui vuonna 1903, jolloin siellä toimi myös heidän yhteinen toimistonsa vuoteen 1905. Tämä kolmen perheen asuttavaksi suunniteltu kokonaisuus on ollut tänä vuonna 50 vuotta Suomen Kansallismuseon museokohde, joten vuosi on oikein juhlavuosi.

Museossa vieraillessa tulee kyllä mieleen, tunsivatko sen ajan melko harvalukuiset taiteilijat kaikki toisensa, kun talon sisustuksessa näkyy niin monen alan taiteilijan kädenjälki; tuossa joku hyvä kaveri on suunnitellut uuninluukun koristelun, joku toinen toteuttanut kattomaalauksen, kolmas on sommitellut mosaiikkikoristelun, neljäs ikkunamaalauksen ja sitä rataa.

Muistin virkistämiseksi piti oikein ynnätä, mitkä olivat Eliel Saarisen tunnetuimpia töitä noin suomalaisittain; no ainakin Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn Suomen paviljonki, Helsingin päärautatieasema (1905-1914) ja Kansallismuseo (1905-1910).

 

Hvitträsk1.jpeg
Hvitträsk2.jpeg
Hvitträsk3.jpeg
Hvitträsk4.jpeg
Hvitträsk6.jpeg
Hvitträsk5.jpeg
Hvitträsk7.jpeg
Hvitträsk8.jpeg
Hvitträsk9.jpeg

Munkki joka myi Ferrarinsa

Robin Sharman teos Munkki joka myi Ferrarinsa (The Monk Who Sold His Ferrari) - Opettavainen tarina unelmien täyttymyksestä ja tavoitteiden saavuttamisesta on julkaistu jo vuonna 1997, mutta ilmeisesti täyttää vieläkin hyvin paikkansa elämäntaito-oppaiden alati kasvavassa virrassa. Kirjan on kääntänyt Tuikku Ljungberg ja toimittanut Tuija Turpeinen.

Itse teoksen nimi tuntuu aika raflaavalta, koska se henkilö, joka myi Ferrarinsa, oli kirjan mukaan kuuluisa asianajaja, joka lyyhistyi vakavan sydänkohtauksen saaneena kesken istunnon oikeussalin lattialle. Tapauksen säikäyttämänä hän luopui ammatistaan ja Ferraristaan ja lähti Intiaan palauttaakseen mielenrauhansa. Sen tavoitettuaan hän valmistautui jatkamaan elämäänsä munkin kaavussa.

Teoksen kertoja on kyseisen asianajajan kollega, jonka puheille pyrki vuosia myöhemmin vierailija, jonka kollega vaivoin tunnisti täksi entiseksi asianajajaksi, joka oli kokenut täydellisen muutoksen kyynisestä ja loppuun ajetusta lakimiehestä voimaa uhkuvaksi ajattelijaksi. Hän kertoi kollegalleen tarinan elämän seitsemästä ajattomasta hyveestä, joiden avulla voi viisastua, ja halusi myös kollegansa kuulevan munkkien ikivanhasta tiedosta, joka oli hänet itsensä parantanut. Näitä seitsemää hyvettä kuvataan kertomuksessa erilaisin symbolein, joiden merkitystä tässä teoksessa pyritään kertojalle - ja samalla lukijallekin - selventämään.

Munkki joka möi Ferrarinsa.jpeg

Eino Leinon ja runon ja suven päivä 6.7.

Ikävöi, ihminen, / kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, / päiviä lapsuuden, / aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä, / veljiä, siskoja vierailla mailla, / untesi neitiä, / häntä, mi pois meni hämärien lailla.

Muistatko aikaa, / milloin sun aamusi nous elon kultaan, / lempesi taikaa, / riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa, / laineita soiluvan salmen ja lahden, / käyntejä karjassa, / kesä-yön ääniä yksin ja kahden?

Kaipaatko milloin / pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi, / istuen illoin, / tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu / kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä / vitkahan vaipuu, / vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?

Nauratko koskaan / silloin sa naurua ivan ilkamoivan? / Säikytkö, joskaan / kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
Painatko pääsi / silloin sa peljäten, kulmilta harmaan? / Särkyykö jääsi / muistosta, toiveesta mennehen, armaan?

Itketkö, ihminen, / silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon, / hienointa sydämen, / herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan / juoksevan hetkiä mittaavan hiekan? / Päivies kukkaan / näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

Kyynelten armo / syntymälahjoista laupein on meille, / surun suuren tarmo / kylvetty siunaten sydämien teille:
kärsien kestät, / silloin kun nauttien sortuisit ammoin, / itkien estät / itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.

Ikävöi, ihminen, / taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen! / Rannalta tuskien / nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää / ihmisen ikävöivän sielussa kieli. / Etsimys elää, / maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.

Eino Leino: Ikävöi ihminen!

Eino Leino Ikävöi ihminen.jpeg

Niin kauan kuin tunnen eläväni

Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (1861-1919) syntyi pohjalaisen maanviljelijäperheen esikoisena. Isän kuoltua perhe muutti äidin kotiseudulle Noormarkkuun. Elin pääsi 15-vuotiaana Helsinkiin opiskelemaan maalausta ja myöhemmin myös opettamaan sitä. Apurahat ja opinnot ulkomailla yhdessä muiden eurooppalaisten taitelijoiden kanssa avasivat hänelle tien kansainvälisyyteen.

Salla Leponiemen kirjoittama elämäkerta Niin kauan kuin tunnen eläväni kuvaa monipuolisen, lahjakkaan, tinkimättömän ja epäsovinnaisen taidemaalarin arjen haasteita ja onnistumisiakin sisältänyttä elämää ja taiteilijan, etenkin naistaiteilijan, toimeentulon vaikeutta 1800-luvun lopun sekä suomalaisessa että etenkin eurooppalaisessa ilmapiirissä. Samoihin aikoihin taiteellista työtä teki myös Helene Schjerfbeck, ja ystäviin kuului sen ajan merkittäviä suomalaisia taiteentekijöitä, kuten Axel Gallén. Elin Danielson avioitui Italiassa taidemaalari Raffaello Gambogin kanssa ja asui siellä lähes koko elämänsä vaihtelevasti eri paikoissa lukuun ottamatta lähinnä Suomeen tehtäviä maalausmatkoja. Näiilä matkoilla hän maalasi huomattavan määrän muotokuvia, joiden avulla moni muukin suomalainen maalari on perheensä elättänyt, ja siinä ohessa hän pyrki toteuttamaan myös taiteellisia ambitioitaan.

Kirjaa lukiessa joutuu jälleen pohtineeksi, mikä on nykyihmisen kohtalo historioitsijan näkökulmasta, kun kirjeitä ei enää kirjoiteta siihen tapaan kuin ennen kirjoitettiin. Monet yksityiset ja tunne-elämänkin asiat käyvät ilmi kirjoitettujen kirjeiden pohjalta, ja niistä voi päätellä paljon myös tulevaisuuden ratkaisuja. Hymiöiden ja tekstiviestien pohjaltako historiankirjoitusta laadittaneen tulevaisuudessa? Vai olisiko sosiaalinen media ehtinyt tallettaa kaiken tarpeellisen ja tarpeettomankin ikuisiin syövereihinsä, niin että sieltä kaivamalla voitaisiin vain parilla klikkauksella koota henkilön koko historia?

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Äiti, 1893

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919): Äiti, 1893

Yritystä ymmärtää itseä ja perhettä

Norjalaisen Vigdis Hjorthin (s. 1959) kirjoittajanlaatuun on tutustuttu jo aiemmin, kun luettiin hänen edellinen suomennettu kirjansa Perintötekijät (KT 17.06.2020). Nyt luettavaksi ilmaantui teos Onko äiti kuollut (Er mor død). Molemmat kirjat on suomentanut Katriina Huttunen.

Minäkertoja, kuvataitelija, on lähtenyt kotimaastaan maailmalle lähes kolmekymmentä vuotta sitten ja jättänyt taakseen tuoreen avioliittonsa ja perheensä löydettyään äkkiseltään uuden kumppanin ja muutettuaan tämän luokse meren taakse, mikä kaikki on järkyttänyt perheen muita jäseniä. Lisäksi hän on työkseen maalannut tauluja, joita perhe on pitänyt loukkaavina, ja jättänyt myös tulematta kotimaahansa isän sairastuttua ja kuoltua.

”Heidän mielestään se oli hirveää, heidän mielestään olin hirveä, heidän mielestään oli hirveää että lähdin, häpäisin heidät, en tullut isän hautajaisiin, mutta minulle se hirveä oli tapahtunut jo kauan aikaisemmin.”

Nyt kertoja on puolisonsa kuoleman jälkeen palannut takaisin kotimaahansa, kun taidegalleria pyytää häntä pitämään siellä retrospektiivisen näyttelyn. Hän haluaisi lähestyä äitiä ja sisarta uudelleen, mutta haluavatkohan he? Kuin lankakerää kertoja kerii auki tapahtumia lapsuudestaan ja nuoruudestaan, isän ja äidin välisestä suhteesta ja suhteesta sisareen, joka on ottanut toisenlaisen näkökulman perheeseen ja äitiin kuin tämä maailmalta kotiin palannut tytär. Onko jotain vielä korjattavissa ja mitä se kaikilta vaatii, tuntuu teos kysyvän lukijaltakin.

Onko äiti kuollut.jpeg

Hyvää juhannusta!

Suviyö oli valkea, hiljainen. / Jo vaikeni laulut lintujen.

Sadat aarteet kukkain aarnion / ne kasteen hopeahelmiss’ on.

Vähän häilyy metsä heinien, / joku käy ohi kiurun tupasen.

Joku kulkee kautta kesäyön. / Ihan säikkyin lyö emo kiurun syön.

Emo kiuru raotti oveaan: / ”Kuka siellä? - meillä jo nukutaan.”

Kävi polkuaan neito ja onneaan / hän lauloi yöhön valkeaan.

Kukat taipui alla askelen / ja laulun onnenkylläisen.

Sydän pieni kiurun värähtää / sitä kuullen laulun helinää…

kunis sävelet hiljaa häipyy pois / kuin hopeiset tiu’ut soineet ois.

”Hän laulaa laulua armaalleen”, hymys kiuru tupaansa pienoiseen.

Yli sinisen salmen rantahan / joku souti neitoa vastahan.

Ja yö oli vaiti ja valkea niin. / Taas kiurun tuvassa nukuttiin.

     Lauri Pohjanpää: Kiurun tupa, Metsän satuja, 1924

Hyvää juhannusta!.jpeg

Serkukset kuin ilvekset; Eemil ja Pekka Halonen Lapinlahdella

Taidemuseo Eemilissä Lapinlahdella on tänä kesänä yhteistyössä Halosenniemen museon ja Pekka Halosen seuran kanssa näyttely Taiteilijan tie – Eemil ja Pekka Halosen taidetta 28.05.2021-05.09.2021. Näyttely on Halosten Museosäätiön 50-vuotisjuhlavuoden päätapahtuma. Täällä kannattaa poiketa viiluuttelemassa vitostietä tukka putkella huruutellessaan!

Pekka Halonen, Punapukuinen nainen, 1911

Pekka Halonen, Punapukuinen nainen, 1911

Pekka Halonen, Rantamaisema Hämeestä, 1920

Pekka Halonen, Rantamaisema Hämeestä, 1920

Eemil Halonen, Pupu, 1935

Eemil Halonen, Pupu, 1935

Eemil Halonen, Mullikkaa kuljettava tyttö, 1898

Eemil Halonen, Mullikkaa kuljettava tyttö, 1898

Suo, kuokka ja Hollywood

Olipas lennokasta luettavaa tämä Ismo Leikolan ja Angelika Leikolan Los Angelesissa suurelta osin koronakaranteenin aikaan kirjoitettu pakinahenkinen matkakertomus Suo, kuokka ja Hollywood.

Stand up -koomikko Ismo Leikola ja hänen vaimonsa Angelika kutsutaan kokeilemaan siipiään rapakon taakse, ja mukaansa he ottavat kolmannen perheenjäsenen, espanjankielisen, purentavikaisen katukoiransa Lilyn, jonka haasteena on espanjan ja suomen kielen hallinnan lisäksi vielä amerikanenglannin haltuun ottaminen.

Leikolat muuttavat jenkkeihin joulukuussa vuonna 2015 – lapsellisena ja pelokkaana pariskuntana, kuten he itse kirjoittavat – ja palaavat takaisin Suomeen lähes viisi vuotta stand up -viihteen menestyksekkäillä mutta risukkoisilla poluilla seikkailtuaan koronan jo riehuessa valtoimenaan.

Ja mitä jäi matkalta rinkkaan; ainakin sisäinen muutos, jota kirjoittajat kuvaavat näin:

”Kun ihminen lähtee omasta synnyinmaastaan muualle asumaan, hän luulee, että hän voi halutessaan palata takaisin ja kaikki on niin kuin ennenkin. Niin ei kuitenkaan ole. Jokaisesta maahanmuuttajasta tulee pysyvästi ulkopuolinen kaikkialla, niin synnyinmaassa kuin kotimaassakin. Ensimmäisessä hän on se, joka joskus lähti pois, ja jälkimmäisessä hän on se ikuinen uusi tulokas. Uuden kulttuurin koulimana ja muuttamana hän ei enää sopeudu kokonaan vanhaan kulttuuriinsa, mutta ei myöskään koskaan ihan täysin uuteenkaan kulttuuriin, koska hän ei ole tottunut pitämään sitä normina lapsuudesta asti. Kaiken tämän myötä ihmisellä ei ole enää oikeaa kotia missään. Ei samalla lailla kuin ennen lähtöä. Hänestä tulee pysyvästi irrallinen.” … ”Tämä on hinta, joka maksetaan, kun synnyinmaasta muutetaan pois. Mutta tilalle saa paljon muuta, kunhan jaksaa odottaa, mitä tämä ”muuta” tulee tarkoittamaan.” … “Meille muuton isoin anti on nimenomaan ollut juuri tämä irrallisuus ja sitä myöten ihan uudenlainen vapaus - kunhan muutoksesta seurannut myllerrys oli ensin käsitelty loppuun.”

Suo kuokka ja Hollywood.jpeg

Ilpo Tiihonen (1950-2021)

Ilpo Tiihonen (1950-2021)

Pitkäsilta. Pätkä mies / veteen tuijottaa. / Sillan alta sorsanpoika katsoo kurkkijaa.

Hetkisen he kuuntelevat / samaa suhinaa… / Kaisaniemenlahteen jostain / tähti putoaa.

Nyökkäävät he toisilleen, / täytyy lähteä… / mutta nyt on molemmilla / pala tähteä.

        Ilpo Tiihonen: Yhteinen tähti, kokoelmasta Ei-Kaj Plumps – Hyppyjä Helsinkiin

ILPO TIIHONEN 1950-2021.jpeg

Natalie Goldberg ja kirjoittajan eväsreppu

Natalie Goldberg (s.1948) – tuottelias kirjailija itsekin – on kirjoittanut myös useita kirjoittamisen oppaita tästä harrastuksesta, työstä tai ammatista kiinnostuneille.

Avoin mieli – Kuinka elää kirjoittajan elämää esittelee Goldbergin itsensä kehittämän treenikirjoittamisen menetelmän, jossa tuotetaan ensin vauhdikkaasti raakatekstiä ilman kirjoittamisen paloa rajoittavaa kriittistä tarkastelua. Kritiikillekin on paikkansa, mutta vasta sitten, kun tekstiä aletaan muokata ja edistää. Teos on viihdyttävä ja helppolukuinen, ja kirjailija kertoo siinä myös avoimesti omista kirjoittajankokemuksistaan. Kirjan on suomentanut Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen.

Kirjassaan Lukeva mieli – Tekstin arkkitehtuuria etsimässä Goldberg ohjaa kirjoittajaa oman tekstin muokkaamisessa ja tekstin rakenteen hahmottamisessa. Kirjoittaja toteaakin, että ”Kun saa kokemusta kirjoittajan työstä, rakenne kasvaa kirjoittajaan, ja on helppo kertoa tarina genren edellyttämällä tavalla.” Kirjan ovat suomentaneet Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari.

Goldbergin kirjoittamia oppaita ovat myös Luihin ja ytimiin – Kirja kirjoittajalle, jonka ovat suomentaneet Niina Hakalahti, Jyrki Tuulari ja Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen ja Hyvä kaukainen ystävä – Kuinka kirjoittaa elämäntarina, jonka on suomentanut Marja Riitta Vainikkala.

Kuinka kirjoittaa elämäntarina.jpeg
Lukeva mieli.jpeg
Goldberg Avoin mieli.jpeg