Ikävöi, ihminen, / kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, / päiviä lapsuuden, / aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä, / veljiä, siskoja vierailla mailla, / untesi neitiä, / häntä, mi pois meni hämärien lailla.
Muistatko aikaa, / milloin sun aamusi nous elon kultaan, / lempesi taikaa, / riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa, / laineita soiluvan salmen ja lahden, / käyntejä karjassa, / kesä-yön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin / pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi, / istuen illoin, / tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu / kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä / vitkahan vaipuu, / vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?
Nauratko koskaan / silloin sa naurua ivan ilkamoivan? / Säikytkö, joskaan / kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
Painatko pääsi / silloin sa peljäten, kulmilta harmaan? / Särkyykö jääsi / muistosta, toiveesta mennehen, armaan?
Itketkö, ihminen, / silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon, / hienointa sydämen, / herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan / juoksevan hetkiä mittaavan hiekan? / Päivies kukkaan / näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?
Kyynelten armo / syntymälahjoista laupein on meille, / surun suuren tarmo / kylvetty siunaten sydämien teille:
kärsien kestät, / silloin kun nauttien sortuisit ammoin, / itkien estät / itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.
Ikävöi, ihminen, / taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen! / Rannalta tuskien / nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää / ihmisen ikävöivän sielussa kieli. / Etsimys elää, / maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.
Eino Leino: Ikävöi ihminen!
