Vanha kevätlaulu, Walpuria 1.5.!

Murheesi suista, ilmasta puista soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa! Kas virta vielä tanssiipi tiellä, päin merta mennen noin vaahtoaa! Nyt rintaraukka riemusta lyö, jäi kauas taakse talvemme yö! Murheesi suista, ilmasta, puista soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa!

Muistoissa mulla, - myös ehkä sulla, - lie musta häivä, kaikk´unholaan! Loukkoon jo huolet, pois varjopuolet, aurinko armas luo loistoaan! Nuoruutta soipi viidat ja haat, nuoruutta niissä itsekin saat! Siis riemumiellä laula sä siellä; nuoruus on suurin lahjoista maan!

              Martti Korpilahti, Vanha kevätlaulu, ruotsalainen kansansävelmä

Kansallinen veteraanipäivä 27.4.

Ken lukee heidän hikensä ja päivätyönsä vaivat? / He osaksensa kylvön sai, kun lapset heelmän saivat, / he ojat soihin kaivaneet on syvään, / ja kussa heidän lapsensa nyt kulkee valtateitä, / he kirves käessä kulkeneet on paljon ennen meitä, / ja luottain lasten huomispäivään hyvään.

He ajan tullen nukkuneet on tyynesti ja hiljaa, / nyt kasvaa heidän haudoillansa teräisätä viljaa, / ja lapsillaan on leppeämpi huomen. / Ja valon juovat taivahalla nousee ajan yöstä, / ja kauniin hengen laihot itää isiemme työstä. / Tää tarina on nousennasta Suomen.

V. A. Koskenniemi, Isäin ääni, säv. Heino Kaski

Pohjan satakieli

Se lauloi illasta puoliyöhön, / ja taas, kun leimahti koilliseen / uus liekki uusine toiveineen, /
se heräsi, laulaja, laulajan työhön / ja oksalla nuoren omenapuun / koko suvisen kuun / se sepitti säkeitä armaalleen.

Yli perunamaan, läpi ikkunain / se laulu helisi, helisi vain, / ei näkynyt laulajaa. /
Satakieli se on! minä julistin. / He nauroivat, isä ja äitikin: / Voi lapsi parka, ei koskaan saa / piha tämmöinen sellaista kunniaa: / mikä lienee pesätön peipponen!

Olin onneton, puolesta laulun sen / vain itkua vailla, kun häveten / pojansilmin uhmasta liekehtivin / ulos tölmäsin hullussa hurmiossa / ja hiivin suojassa pensasrivin / kuin kissa syvässä ruohikossa /
ja, laulajan kunnian tähden / kiven sieppasin maasta ja - osuipas! /
Miten onkaan Jumala avulias / ja altis luodun mieli. /

Minä onnekas / sain todistaa kaikkien nähden: /
se oli satakieli.

Lauri Viita, Pohjan satakieli, Käppyräinen (1954)

Polta nämä kirjeet

Sattuipa kouraan aikaisempikin ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) teos Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev), josta mainittiin aiemmin tässä kuussa Schulmanin Eloonjääneet-teoksen arvioinnissa. Schulman on kuvannut useissa kirjoissaan perheenjäsenten välisiä suhteita, ja nyt juuri luetussa kyseessä on kuuluisien isovanhempien, kirjailija Sven Stolpen (1905-1996) ja hänen vaimonsa kääntäjä ja kirjailija Karin Stolpen (1907-2003) välinen suhde. Tätä suhdetta hiersi hankalasti rakkaussuhde Karin-vaimon ja kirjailija Olof  Lagercrantzin (1911-2002) välillä.  

Aikuinen kirjailija Alex haluaa selvittää, miksi hänen sisällään on niin paljon vihaa, mistä se oikein kumpuaa, ja hän alkaa selvittää sukunsa menneitä vaiheita. Nuori Alex on vieraillut usein isovanhempiensa Svenin ja Karinin luona, tarkkaillut heidän viileitä välejään – joissa Sven on usein käskijä ja Karin tottelija - ja joutunut joskus välienselvittelyn todistajaksikin. Isoisä on ollut lapsenlapsilleen mielenkiintoinen, mutta äkkiväärä vaari ja isoäiti taas ymmärtäväinen hyväksyjä ja myötäilijä. Miksi Karin on lopulta valinnut avioliitossaan sen roolin, jossa hän elää, ja mitkä kaikki asiat ovat vaikuttaneet Svenin käytökseen, joutuu lukijakin kysymään. Aikuinen Alex alkaa kuitenkin ymmärtää omia vihantunteitaan, ja pyrkii työstämään asiaa omassa elämässään. Kirjan on suomentanut Jaana Nikula.

Prinsessa Pikkiriikki

Hannele Lampelan kirjoittama lasten kuvakirjasarja Prinsessa Pikkiriikistä on saanut uuden lisän Prinsessa Pikkiriikki valloittaa maailman. Kirjat ovat Ninka Reitun kuvittamia.

Pikkiriikki asuu Omenakylässä äidin, isän ja pikkuveljen, Rasittavan Urpon, kanssa. Perheellä on Makkara-niminen koira ja Pikkiriikillä sen lisäksi vielä kaksi ystävää, Pöjöläinen ja Eetu. Omenakylä on turvallinen paikka asua, mutta silti Pikkiriikki ei ole saanut vielä mennä kotipihasta yksin Omenakylälle. Vasta syntymäpäivänään hän saa lahjaksi repun ja luvan lähteä tutkimaan Omenakylää yhdessä Pöjöläisen ja Makkaran kanssa.

Matkalta löytyy uusia ystäviä; Joki-Peikko -täti sillan alta ja Mutku, Sitku ja Eiku -sisarukset hylätyn talon luota. Kaverukset käyvät herkuttelemassa Kanelikierteen tädin pullakaupassa, yhdessä kolmesta kylällä olevasta kaupasta. Kylässä he huomaavat, että jotkut aikuiset käyttäytyvät huonosti toisiaan kohtaan, ja he päättävät perustaa prinsessakoulun aikuisille ja vähän toisilleenkin; siellä opetetaan kaikenlaisia hyviä taitoja ja tapoja, ja kukin saa olla vuorollaan opettajana, näin jokaisella säilyy hyvä mieli.

Paljastus

Jos nyt äkkiseltään haluaisi tutustua hankaliin ja ei-toivottuihin piiirteisiin omassa luonteessaan – ja kukapa ei haluaisi! – niin kannattaa lukea italialaisen Domenico Starnonen uusin romaani Paljastus (Confidenza). Se kertoo lukion kirjallisuudenopettajan ja häneen ihastuneen oppilaan lukiovuosien jälkeen syntyneestä lyhyestä suhteesta. Sen kuluessa he kumpikin paljastavat toisilleen yhden asian, jota he häpeävät ja se sitoo heidät yhteen loppuelämän ajaksi. Heidän tiensä eroavat myöhemmin ja sen jälkeen pelkona on häpeällisen tunnustuksen tuleminen julki jossain elämän vaiheessa, erityisesti silloin, kun kokee, että alkaa olla liian paljon menetettävää.

Kirja kuvaa hyvin, millaisia käsityksiä ihmisillä on ensin itsestään ja sitten toisistaan, ja miten ne eroavat niistä käsityksistä, joita toiset ihmiset luovat läheisistään ja itsestään, riippuen kunkin kyvystä syvälliseen itseanalyysiin. Mikä elämässä on oikeasti moraalista, mikä moraalitonta käyttäytymistä? Kuinka paljon kukin pettää itseään ja antaa toisten mielipiteiden johdatella omaa elämäänsä suuntaan, jossa joutuu lopulta koko ajan taiteilemaan veitsen terällä paljastumisen pelossa?

Starnonen kirjoja on suomennettu aikaisemminkin, nimittäin teokset Solmut (KT 07.10.2018) ja Kepponen, ja nyt sitten tämä Paljastus. Kaikki teokset on suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.

Kynnöksellä

Nyt on taas se aika vuodesta, kun mennään kynnöspellon laitaan haistelemaan mullan tuoksua samalla, kun tiiraillaan pellon yllä lurittelevia kiuruja ja muita kevään paluumuuttajia. Vaikka ei itse omistaisi maata eekkeriäkään, voi lausua ääneen seuraavia runoloitsuja, niin että pellon kasvu - väliäkö hällä, kuka sen sattuu omistamaankaan - on niiltäkin osin turvattu.

Maamiehen toukolaulu

Penkoilin peltoa aamusta asti. / Taivas se kylvöni satehella kasti.
Nousisko siitä lapsille muruja. / Nousisko siitä lapsille suruja?

Turpeita käännän, ojitan, äistän, / hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä.
Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa / jyväni itää mulla mustassa mullassa.

Peltoni liepeillä huokaa halla. / Huoli on toukoni, toivojeni alla.
Pelto on pala omasta mun rinnasta. / Pelto on osa onneni hinnasta.

Maamiehen toukolaulu, san. Larin Kyösti, säv. Erkki Melartin

Kyntäjän laulu

Tätä peltoa kynteli taattoni mun / ja kynteli taaton taatto.
Se ostettu otsin on helmeilevin, / ilon tuskan se tuttua maata.

Tätä astun mä nyt eikä kenkään mua / pois aurani jäljiltä saata.
Taas kypsempi kynnös jälkeeni jää, / tuhatmuistojen pyhää maata.

Kyntäjän laulu, san. Eero Eerola, suomalainen kansansävel

Nuorten maamiesten laulu

Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan, / niin, miehiä, mitkä ei pelkää
työn kultaisen tarttua kuokkaan kiinni, / ja joilla on sitkeetä selkää.

Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan, / niin, miehiä, auran ja mielen.
Me tahdomme oppia ymmärtämään / sen peltojen pyhän kielen.

Me tahdomme oppia rakastamaan / ain peltojen tuoksua, multaa,
ja maasta, niin maastamme kaivamme / elon kotoisen onnen kultaa.

Nuorten maamiesten laulu, san. Eero Eerola, säv. Erkki Melartin

 Talonpoika taitava

Talonpoika, taitava / elon etsinnöissä, / ole aina alkava / päivät pellon töissä.
Näissä voimas näytä, / kaikki hyvin käytä, / aina työsi täytä / urhollisesti.

Ei omalla pellolla / aura paljon paina; / mies on itse ilolla / ahkera siell' aina.
Vaimo, kuva valon, / onpi turva talon, / ruokkii joukon jalon / toimellisesti.

Tämä sääty suuri on, / suuri Suomen kansa, / eikä ole osaton / perhe pellollansa.
Itse täytän aitan, / leivän paksun laitan, / toisellekin taitan / riemullisesti.

Talonpoika taitava, san. Jaakko Juteini (1781-1855), säv. Ecce novum gaudium, Carminalia selecta

Mikael Agricolan päivä 09.04.

Mikael Agricolan päivä 9.4.

Coco loondo nyt wircopi.

Meri, maa, ja taiuas ihastupi.

Iloijtkan sijs wanha ia nuori.

Linnut laulauat, ia maa on toore.

Kylue, ia äle yrtit säästä,

äle kedhest ja kesiwardhest werda pääste.

                                 Simo Heininen: Mikael Agricola, Elämä ja teokset, s. 202

Eloonjääneet

Näin lukuviikon kunniaksi temmattiin kouraan vaihteeksi pohjoismaalaista kirjallisuutta. Ruotsalaisen Alex Schulmanin (s. 1976) romaani Eloonjääneet (Överlevarna) on hänen kolmas suomennettu romaaninsa, suomennos on Jaana Nikulan. Muut aiemmin suomennetut ovat Unohda minut (Glöm mig) ja Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev). Schulman on kirjoittanut kaiken kaikkiaan viisi teosta, jotka kertovat perheenjäsenten välisistä suhteista.

Perheen pojat; vanhin Nils, keskimmäinen Benjamin ja nuorin Pierre, ovat kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen palanneet perheen kesämökille, joka sijaitsee kaukana siitä kaupungista, jossa he tavallisesti asuvat. Paluun aihe on äiti, joka on viimeisenä toiveenaan halunnut, että kuoleman jälkeen hänen tuhkansa siroteltaisiin kesämökin järven rantaan.

”Haluan, että teette sen itsenne tähden. Menkää autolla, ajakaa pidempää reittiä. Haluan kuvitella teidät yhdessä. Olette tuntikausia autossa, sitten kolmisin järvellä ja illalla menette saunaan, olette keskenänne eikä kukaan ole kuulemassa. Haluan että te teette sen mitä me emme koskaan tehneet: puhutte toisillenne.”

Ja pojat lähtevät, autolla, kuten äiti on toivonut. Samalla aika alkaa kulkea taaksepäin ja takaumat lapsuudesta seuraavat toistaan, siihen päivään, jolloin kesämökillä tapahtuu onnettomuus ja mikään ei enää ole niin kuin ennen. Schulman kuvaa tarkasti ja ansiokkaasti perheenjäsenten välistä riippuvuutta, erityisesti lasten asettumista perheessä tietyn roolin kantajaksi ja kuvaa myös vaikeutta päästä tästä omaksutusta roolista aikuisenakaan eroon, vaikka perhesuhteet muuttuisivat. Kirjan viimeisillä sivuilla tapahtuva yllättävä käänne hämmentää kyllä jonkin verran, kun muuten eheä teos olisi ansiokas ihan sellaisenaan.  

Aurinkoista pääsiäistä!

Mitä kärsimys opettaa elämästä?

Pitkäperjantain hartaaseen teemaan sopii hyvin Annu Hauhon kirjoittama teos Mitä kärsimys opettaa elämästä?  Hauholla on pitkä kokemus etiikan, vastuullisuuden ja arvotietoisuuden kouluttajana sosiaali- ja terveysalalla. Kirja pyrkii tarjoamaan eväitä kärsivän ihmisen toimintakyvyn ymmärtämiseen ja eksistentiaalisten kysymysten käsittelyyn.

”Kärsimyskokemus muistuttaa oman olemassaolomme olevan todellista. Se saa meidät polvilleen sen kysymyksen edessä, onko kärsimyksen täyttämä todellisuus enää arvokasta. Silti oleminen sellaisenaan vielä on. Ja jos oleminen on arvokasta, niin kärsimyskin on.”

Kirjoittaja toteaa myös: ”Kun viittaan kärsimykseen, viittaan näin myös toivoon. Kun kuljetan sinua ahdistuksen poluille, haluan tasoittaa tietäsi lohdutukseen. Mikään näistä ei ole vierasta ihmiselle. Kirjan jokaisen luvun sisään olen kutonut keinoja lievittää kärsimystä. Niitä jokainen voi löytää kärsimyksen kohdatessa itsestään tai ottaa käyttöönsä lohduttaessaan toisia kärsiviä.”

Kirjassa käsitellään kärsimyksen monimuotoisuutta seuraavien otsikoiden alla: Mitä kärsimys voi olla? Kärsimyksen monet ilmenemismuodot, Miten nähdä kärsimys, lohduttaa kärsivää ja tuntea lohtua? Arvotietoisuus olemisen ja kärsimyksen havaitsemisessa, Kärsimyksen lievittäminen ja Käsitys kuolemasta vaikuttaa elämään. Loppusanoissaan Hauho toteaa:

”Elämänhistorian, ympäristön, oman kehon ja ajan keskinäisten suhteiden näkyviksi tekeminen ja niiden ymmärtäminen luovat mahdollisuuden minän eheytymiselle ja olemisen kärsimyksen lievittymiselle. Vaikka vastasyntynytkin voi kokea kärsimystä, iäkkäämmällä ihmisellä on paremmat edellytykset hahmottaa kärsimystä elämänkokemuksensa ansiosta. Kaikki tarvitsevat toista ihmistä kärsimyksen lievittymisessä.”

Mustista lampaista, kiirastorstaina

Mustia lampaita pestään / purossa päivittäin, / sillä maailman keisari itse / on julistanut näin / - rannalla korkealla - :

”Joka mustista lampaistani / saa villan valkean, / hän on perivä valtakunnan / ja naiva prinsessan” / -rannalla korkealla - .

Sama juttu Pekingissä / kuin Madridissakin, / tämä laulu on Lontoon laulu / ja laulu Berliinin / - rannalla korkealla - .

Ja kaikki mustat lampaat / puron varteen ajettiin, / minä hankasin yötä päivää / itseni väsyksiin / - rannalla korkealla - .

Ja nöyrästi musta lammas / pesuun alistui, / ja paljon mustaa villaa / pois puroa pitkin ui / - rannalla korkealla - .

Vain yksi päätänsä nosti / ja asetti kysymyksen: / ”Miksi on mustan lampaan / oltava valkoinen?” – rannalla korkealla - .

Aale Tynni, Balladeja ja romansseja (1967): Mustista lampaista

Uuno Kailas, 120 vuotta 29.3.

Uuno Kailas (29.03.1901-22.03.1933)

KARAVAANI

Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, / karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme, / vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.

Yli ikuisuuden hietikon valkenevat / monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme - taikka / sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.

Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten / karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme, / ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.

Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta, / kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat, / nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.

Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta, / rikastuttaen, kaunistaen elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti / karavaani-heimon sielussa kimmeltää.

Näin uusia polvia entiset saattelevat - / tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi / ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.

                                 Uuno Kailas: Karavaani, Silmästä silmään, 1926

Palmusunnuntai 28.03.

Kutsu minut

Ida Pimenoffin (s. 1977) esikoisromaani Kutsu minut kertoo kyllä elämän olosuhteiden vahvuuteen pakottamista naisistakin, mutta ennen kaikkea se kertoo siitä puutteesta, joka lapselle aiheutuu, jos lapsen isä joistain erityisistä syistä joutuu olosuhteiden vuoksi kieltämään tai jos hän haluaa unohtaa isyytensä ja kieltää siihen liittyvät sekä fyysiset että moraaliset velvollisuudet.

Sattumoisin Veran sukuun on osunut miehiä, joilla on ollut erilaisia vaikeuksia kohdata omaa isyytensä, ja se on herättänyt syviä ja traumaattisia tuntemuksia useammankin sukupolven ketjussa. Veran kohdalla hän itse tietää, kuka hänen isänsä on, vaikka tämä ei olekaan perheessä mukana, ja yrittää pitää yhteyttä yllä, joskin isä toteuttaa sitä omilla ehdoillaan, ei lapsensa toiveiden mukaan. Veran oma lapsi syntyy parisuhteeseen, mutta hänkin on vähällä menettää suhteen isäänsä, ja Veran mummi taas on menettänyt oman isänsä menneen ajan vaatimusten ja säätyerojen vuoksi. Millaisia aukkoja tällainen menetys jättää mieleen lapselle, joka saattaa ajatella, että vika on hänessä itsessään? Voiko ihminen aikuisenakaan oppia hyväksymään menetyksensä?

”Huuhtelin vielä kerran hiukseni, käänsin kasvoni kohti lämmintä vesisuihkua. Tajusin, että toisin kuin olin luullut, ei minun isälleni tarvinnut antaa anteeksi – minun tarvitsi antaa anteeksi sisälläni olevalle lapselle. Nähdä hänen kaipauksensa, hyväksyä, että hän tulisi aina olemaan siellä, minussa. Vain sillä tavalla saatoin päästä eteenpäin.”

Minna Canthin ja tasa-arvon päivä 19.3.

Suomalainen, liputuspäivän ansainnut kirjailija Minna Canth (1844-1897) ja englantilainen näyttelijä Gary Grant (1904-1986), sukunimet rimmaavat vain niin hulvattoman hyvin yhteen, että on ihan pakko taas loruilla!

Kansainvälinen kierrätyspäivä 18.3.

Luontokin kierrättää - miksi en siis minäkin, osa luontoa!

Apua tunteiden käsittelyyn

Pertti Simulan (s. 1946) terapiatyössä tehtyihin havaintoihin ja kokemuksiin perustuva teos Miten kohdata vihaa ja ilkeyttä – Keinot vaikeisiin tilanteisiin ovat kirjoittajan pitkällisen yhteistyön tulosta eri toimijoiden ja asiakkaiden kanssa Brasiliassa, USA:ssa, Ruotsissa ja Suomessa.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee tunteita ja niiden kontrollointia, toinen osa sitä, miten päästä kilpailuasetelmasta tekemään yhteistyötä, kolmas osa ihmisen ja yhteisön kohtaamisen työkaluja ja neljännessä osassa käsitellään käytännön esimerkein tavallisia kodissa, koulussa, työpaikalla ja yleensä elämässä esiintyviä ongelmatilanteita.

Kirjoittaja on ollut 1970-luvulla teollisuuslaitoksen hankintapäällikkönä Brasiliassa ja todennut siellä hyvien ihmissuhteiden ison vaikutuksen töiden sujumiseen. Opiskeltuaan Brasiliassa ja New Yorkissa psykoanalyytikoksi Simula siirtyi Brasiliassa eri vaiheiden jälkeen vähitellen Maattomien maatyöläisten liikkeen kehitystyöhön teemoinaan ihmissuhteet ja yhteistyö jatkaen samalla työtään myös Ruotsissa ja Suomessa. Simulan kirjoittama on myös tämän kirjan ilmestymisen jälkeen valmistunut teos Käsikirja ihmiselle.

Lucia Berlinistä edelleen

Jeff Berlin on koonnut teokseen Kotiinpaluu – Muistoja, kuvia, kirjeitä äitinsä, amerikkalaisen kirjailijan Lucia Berlinin (1936-2004) elämää ensimmäisten kolmen vuosikymmenen ajalta. Kirjan alkuosa – Kotiinpaluu – kertoo Lucia Berlinin suulla hänen lapsuudestaan useissa eri asuinpaikoissa – Alaska, Montana, Idaho, Teksas, Arizona, Chile, New Mexico ja niin edelleen, joissa asuttiin ensin isän kaivosinsinöörin työn takia. Berlinin aikuisuudessa asuinpaikan vaihto johtui milloin mistäkin seikasta, niin että reissaamista perheen kanssa paikasta toiseen riitti. Teoksen puolivälissä on jakso Kotini vuosien varrelta: aina jotain vikaa, jossa luetellaan kymmeniä paikkoja ja osavaltioita, joissa Berlin lapsineen asui elämänsä aikana. Lucia Berlin oli ollut myös erityisen innokas kirjeiden kirjoittaja, ja niistä on koottu edustava otos Valitut kirjeet 1944-1965 kirjan loppuosaan.

Kirjan on suomentanut Kristiina Drews, kuten muutkin Berlinin suomennetut teokset Siivoojan käsikirja (KT 19.02.2018), Tanssia ruusuilla ja Ilta paratiisissa.

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.

Kansainvälisen naistenpäivän ja YLE Areenassa parhaillaan nähtävillä olevan elämäkertaelokuvan tiimoilta palattiin ranskalaisen kirjailijan Sidonie-Gabrielle Coletten (1873-1954) kirjoittamiin teoksiin. Ensimmäisistä, viime vuosisadan alussa kirjoitetuista, Claudinesta kertovista tarinoista kunnian sai ensin hänen aviomiehensä. Sodan aikana ristiriitojakin kommenteillaan herättänyt kirjailija kirjoitti sittemmin omalla nimellään kymmeniä teoksia, ja oli ehdolla vuonna 1948 jopa Nobel-palkinnon saajaksi. Elämänsä aikana Colette toimi myös näyttelijänä, teatterikriitikkona, toimittajana ja kolumnistina. (www.wikipedia.fi)

Kirjailijan elämäkertaan voi siis juuri nyt tutustua myös YLE Areenassa, jossa on hänen elämästään kertova elokuva Colette pääosassa Keira Knigthley vuodelta 2018.