Ida Pimenoffin (s. 1977) esikoisromaani Kutsu minut kertoo kyllä elämän olosuhteiden vahvuuteen pakottamista naisistakin, mutta ennen kaikkea se kertoo siitä puutteesta, joka lapselle aiheutuu, jos lapsen isä joistain erityisistä syistä joutuu olosuhteiden vuoksi kieltämään tai jos hän haluaa unohtaa isyytensä ja kieltää siihen liittyvät sekä fyysiset että moraaliset velvollisuudet.
Sattumoisin Veran sukuun on osunut miehiä, joilla on ollut erilaisia vaikeuksia kohdata omaa isyytensä, ja se on herättänyt syviä ja traumaattisia tuntemuksia useammankin sukupolven ketjussa. Veran kohdalla hän itse tietää, kuka hänen isänsä on, vaikka tämä ei olekaan perheessä mukana, ja yrittää pitää yhteyttä yllä, joskin isä toteuttaa sitä omilla ehdoillaan, ei lapsensa toiveiden mukaan. Veran oma lapsi syntyy parisuhteeseen, mutta hänkin on vähällä menettää suhteen isäänsä, ja Veran mummi taas on menettänyt oman isänsä menneen ajan vaatimusten ja säätyerojen vuoksi. Millaisia aukkoja tällainen menetys jättää mieleen lapselle, joka saattaa ajatella, että vika on hänessä itsessään? Voiko ihminen aikuisenakaan oppia hyväksymään menetyksensä?
”Huuhtelin vielä kerran hiukseni, käänsin kasvoni kohti lämmintä vesisuihkua. Tajusin, että toisin kuin olin luullut, ei minun isälleni tarvinnut antaa anteeksi – minun tarvitsi antaa anteeksi sisälläni olevalle lapselle. Nähdä hänen kaipauksensa, hyväksyä, että hän tulisi aina olemaan siellä, minussa. Vain sillä tavalla saatoin päästä eteenpäin.”
