Uuno Kailas (29.03.1901-22.03.1933)
KARAVAANI
Tien lapsia olemme, matkaan syntyneitä, / karavaani-heimoa retkellä elämän.
Ja ei tule koskaan loppua matkallemme, / vaelsimmepa auringon alla tai pimeän.
Yli ikuisuuden hietikon valkenevat / monenkaltaiset päivät, paahtein ja keitahin;
me nauramme, juomme ja suutelemme - taikka / sudet tuskan saartavat meitä laumoin nälkäisin.
Vaan eteenpäin, ohi päivien kaikenlaisten / karavaania vie iankaikkinen kaipaus.
Ei, ei tule koskaan loppua matkallemme, / ja sen määränä lienee vain jokin kangastus.
Tosin loppuvat kerran askelet vaeltajilta, / kukin vuorostaan on nukkuva syliin maan.
Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat, / nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan.
Mit' on parhaintamme syntynyt rakkaudesta, / rikastuttaen, kaunistaen elämää,
tomustamme se erkanee ja ikuisesti / karavaani-heimon sielussa kimmeltää.
Näin uusia polvia entiset saattelevat - / tie, etsintä niillä on kaikilla yhteinen,
näyt yhteiset, sama kaipaus kauemmaksi / ja Kohtalo matkasauvana kaikkien.
Uuno Kailas: Karavaani, Silmästä silmään, 1926
