Pönttö ja remontti

Pitkästä aikaa tartuttiin tuumasta toimeen ja viltistä loimeen ja päätettiin ryhtyä remppahommiin. Idea syntyi YLEn Pelasta pörriäinen -kampanjasta, jossa kerrottiin erilaisia tapoja avittaa kesän tärkeitä pikkuystäviä pysymään hengissä hyvässä jengissä. Johan toki monena kesänä aikaisemminkin on jäänyt nurmikko leikkaamatta monestakin kohtaa, ja syyksi on aina hyvällä omalla tunnolla voinut sanoa, että perhoset ja muut öttiäiset tarvitsevat nekin osansa villistä luonnosta; siksi tämä ymmärrettävä velttous. Luonnonmukaista kasvinsuojeluakin on harrastettu jo vuosia, joten sekin asia on hoidossa, kanansellaista vain levitellään ja myrkkyjä vältellään.

Ja kun siementen kylvely on alkanut maistua puulta, niin onpa heitelty apilan ja kesäkukkien siemeniä sinne tänne pihalle ihan luontevasti jo vuosikausia – ja sekin luetaan nykyisin pörriäisten avustamiseksi. Mutta nyt siis innolla uuteen haasteeseen; tekemään öttiäisasumusta. Täydelliset ohjeet löytyvät netistä YLEn sivuilta, mutta tässäpä sellaiset kotikutoiset, peukalo keskellä kämmentä -kierrätysohjeet:

Esivalmistelut:

-        otetaan iltakävelylle mukaan sakset ja leikellään kuivuneista, eri paksuisista talventörröttäjistä sopivia onttoja pätkiä, joita kanniskellaan ihan pirtin portaille, käpyjä kans

-        poistetaan vanhasta, oravan pilalle nakertamasta lintupöntöstä katto ja etusivu ja kuivatellaan jäljelle jääneet osiot auringossa

Työsuorite:

-        leikataan ontoista oksista sopivankokoisia ja eripaksuisia pätkiä, jotka ladotaan pöntön pohjalle tiiviisti niin, että ne eivät siitä lennähtele tyyliin, minne tuuli risun kuljettaa

-        korsien päälle ladotaan erilaisia käpyjä, jotta ötököillä olisi vara valita, mihin rantautua  

Loppusilaus:

-        naulataan pöntön katto kiinni ja tarkistetaan suojaus, muuten korret mätänevät sateessa

-        katkaistaan tukevasta narusta pätkä ja suunnataan kävely kohti sopivaa puuta; kiinnitetään ötökkäpönttö (huom. sanaa toistellaan kulkiessa ja korostetaan samalla suomen kielen tarkkaa lausumista!) sopivasti niin, että sen etuosa on auringossa, jotta pörriäiset kiinnostuvat tästä majoituksesta

Päätelmä:

-        tehtiin oiva pönttö, jonka kustannukset olivat nolla euroa, kun vastaavan, kaupasta ostetun hinta pyörii ainakin siinä huimassa kymmenessä eurossa, eli kierrätys kunniaan

-        odotellaan innolla tulevia asukkaita ja sen seurauksena syksyistä omena- ja marjasatoa

Pienen hauen pyydystys

Itä-Lapin Kairalan kylästä kotoisin olevan Juhani Karilan (s. 1985) kirja Pienen hauen pyydystys on kahden novellikokoelman jälkeen kirjoittajan kolmas teos, Kalevi Jäntin palkinnon saanut romaani.

Elina palaa kaupungista autolla kotiseudulleen Vuopioon,  ’tyhmään Itä-Lappiin’, jossa on vain suo, paarmat ja sääsket, ei mitään ’jännittävää’, kuten Länsi-Lapissa tai ’eksoottista’, kuten Pohjois-Lapissa. Kotiseutu on muusta Suomesta rajapuomilla eristetty alue, jonne ei kenenkään suositella enää menevän. Hän saapuu tyhjään kotitaloonsa vuosittain aina siihen aikaan, kun muuan suoputura, jota Seiväslammeksi kutsutaan, alkaa osoittaa kuivumisen merkkejä. Sinne majailemaan jäänyt yksinäinen hauki on saalistettava, ja aikaa on vain jokunen päivä. Mutta miksi? Mikä salaisuus haukeen liittyy? Ja kuka on Jousia?

Metelit, ötökät, raitajalat, peijoonit, hattarat, lumotut olennot ja tietenkin myös näkki ja haudastaan tarpeen tullen nouseva Moukku-Olli ovat luonteva osa Vuopion asukkaiden arkista todellisuutta. Elinalle nämä myyttiset olennot ovat tuttuja jo hänen noitana pidetyn äitinsä elinajoilta.

Elinan jäljessä seuraa Janatuinen, naispoliisi, joka on saanut tehtäväkseen etsiä ja vangita ehkä murhan tehneen henkilön. Hänen työtoverinsa Oulussa tuntee kyseisen seudun, ja on varmuudeksi hoitanut itsensä pois pelistä kuultuaan tulevasta tehtävästä tässä oudossa maisemassa. Janatuinen tuntuu olevan kylällä ainoa täysjärkinen, mutta ihmeen sulavasti hänkin solahtaa tähän mystiseen maailmaan muiden mukana eikä lopulta enää edes ihmettele asioiden todenperäisyyttä, kuten vaikkapa autonsa takapenkillä kököttävää peijoonia.

Hersyvä, suomalaisesta mytologiasta reippaalla kädellä ammentava tarina saa lumovoimaa myös lappilaisesta murteesta. Erityisen voimakkaasti tämä romaani tuo esiin suomaiseman ja siihen liittyvät elementit. Jokainen, joka joskus elämässään on oikein lettosuolla rämpinyt, voi tässä kirjassa palauttaa tuoreesti mieleen sen, mitä suo kävijälleen antaa ja mitä se siellä liikkuvalta ottaa.

Pääsiäistä!

Rentukankeltaista pääsiäistä!

Pääsiäisestä ja kansanperinteestä: Tuku tuku lampaitani, ks. KT arkisto 4.4.2015, Lankalaulantaa KT 26.3.2016 tai Pupu pöksyissä pääsiäisenä KT 2.4.2018.

Mämmikourien herkkua

Näin Mikael Agricolan ja suomen kielen päivän, Elias Lönnrotin syntymäpäivän ja vielä kiirastorstainkin kunniaksi jysäytetään nyt kattilallinen ehtaa perinnemämmiä, joka Hämeessä on erityisesti pitkäperjantain ruoka. Sen ohje löytyy tietenkin vuodelta 1944 peräisin olevasta Kotiruoka-keittokirjasta, ja on seuraava:

8-10 litraa vettä, ¼ kilo maltaita, 2 kiloa ruisjauhoja, ½ teelusikallista suolaa, 6 ruokalusikallista pomeranssinkuoria.

“Neljäsosa maltaista ja vähän ruisjauhoja sekoitetaan padassa 2 litraan lämmintä vettä. Pinnalle sirotellaan paksu kerros maltaita ja ruisjauhoja. Pata peitetään hyvin ja jätetään lämpimään paikkaan noin tunniksi. Nyt hämmennetään padassa jauhot ja vesi sekaisin ja uutta, poreilevaa vettä lisätään. Maltaita ja jauhoja sirotellaan pinnalle, pata peitetään, ja seos jätetään taas imeltymään noin tunniksi. Täten jatketaan, kunnes koko vesimäärä ja maltaat ovat sekoitetut joukkoon; viimeinen vesimäärä lisätään kiehuvana. Jauhoja on käytettävä niin paljon, että mämmi on vetelän puuron tapaista, mausteet lisätään ja mämmiä keitetään vähän aikaa, koko ajan sekoittaen. Se vatkataan aivan kylmäksi. Tuohiset täytetään seoksella puolilleen ja mämmi paistetaan kohtalaisen kuumassa uunissa noin 3 tuntia. Mämmi tarjotaan kylmänä kerman ja sokerin kera.”

 Eipä ole tuohesta vaarin eikä mummankaan suu, lapsenlapsenlapsista puhumattakaan, kun tätä herkkua käydään nautitsemaan!

Virvon varvon vitsasella

Virvon varvon vitsasella, / lempeällä, villaisella, / virvon teille, virvon meille, / virvon kaikelle kylälle. / Virvon varvon siivoojille, / lääkäreille, / hoitajille, / virvon heille voimaa töihin, / ettei menis jaksu puihin. / Virvon kaikki kuskit, taksit, / että sais he työstä maksut, / virvon kaupan kassajonot, / että siellä seisois monot / kauempana toisistansa, / jotta tokenis koko kansa, / ja seisois parin metrin päässä / joka säässä. / Virvon poliisit ja soltut, / että virkavallan koltut / pitäis lämmön sisällänsä. / Virvon varvon työttömille, / päivärahaa pyytäville. / Virvon kassan pleksilasin / takana istuvan silmäparin, / joka toivoo etäisyyttä, / silti ystävällisyyttä. / Virvon tsemppii päättäjiiin, / kevään valoo tunneliin. / Virvon kaikki vaarit, mammat, / että minimiin jäis vammat, / jotta tehohoito hoituu, / siitä hyöty meille koituu. / Virvon kotiin hyvää mieltä, / että voimaa saatais sieltä. / Vain yhdessä me työnnetään / se pöpö nurkkaan häpeemään. / Virvon teille, virvon meille, / virvon kaikelle kylälle!

Decamerone

No nyt on kirjafriikin H-hetki kaivaa hyllyn uumenista kevään aiheeseen liittyvää luettavaa, nimittäin klassikko Decamerone. Tämä italialaisen kirjailijan Giovanni Boccacion (1313-1375) sata novellia käsittävä teoshan kuvaa kymmenen nuoren, kolmen miehen ja seitsemän naisen, ajanviettoa 1300-luvulla mustan surman raivotessa Italiassa. Porukka säntää Firenzestä pariksi viikoksi maaseudulle pakoon tätä ruttoa, joka parhaillaan niittää tuhoa kaupungin alueella, ja aikaa kuluttaakseen he alkavat vuorotellen kertoa toisilleen tarinoita. Näihin tarinoihin kuuluu muiden muassa novelli Metsästyshaukka, joka on yksi koskettavimmista rakkaustarinoista, joita kirjallisuudessa on konsaan esitetty. Kyseistä novellia käytetään yleisesti myös esimerkkinä juoninovellin rakenteesta. Tämän, tällä kertaa kahtena niteenä julkaistun version ovat suomentaneet Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen.

Ahvenanmaan juhlapäivä 30.3.

Museolaiva Pommern, rakennettu vuonna 1903, Maarianhamina

Emil Cedercreutz: Ruorimies-patsas, 1933, Maarianhamina

Lanny

Brittiläisen kustannustoimittaja Max Porterin (s.1981) toinen romaani Lanny pistää väkisinkin miettimään juuri nyt elettävää aikaa, kun ollaan pienessä kaaoksessa ympäri Tellusta. Teos tuntuu liittyvän jollain tavalla tähänkin aikaan, vaikka kirjoittaja ei ole etukäteen voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa nyt ollaan.

Tarinan keskushenkilö on Lanny-niminen pieni poika, joka on erityinen sekä ajattelutavaltaan, lahjakkuudeltaan että mielikuvitukseltaan, myös vanhempiensa mielestä. Hän hämmästyttää jatkuvasti kaikkia aikuisia ihmisiä omalaatuisuudellaan. Lanny asuu paljon poissa olevan isänsä ja kauhukirjailijana uraa yrittävän äitinsä kanssa pienessä kylässä lähellä Lontoota. Kylä on mystinen paikka, jossa elää siellä kauan asuneita ihmisiä, mutta se on myös myyttisen hahmon: ikiaikaisen, muuntautumiskykyisen, kaikkitietävän ja kuolemattoman Isä-Suomukka -vainaan kotikylä.

Lannyn naapurissa asuu tunnettu kuvataiteilija, Hullu-Pete, kuten kyläläiset häntä kutsuvat. Hän haluaa ryhtyä Lannyn taideopettajaksi, ja vanhemmat suostuvat siihen. Lanny ja Hullu-Pete huomaavat olevansa sielunkumppaneita, he viettävät paljon aikaa keskenään ja jakavat samanlaisen elämänfilosofian.

Kunnes Lanny eräänä päivänä katoaa. Se pistää valtaisan huhumyllyn liikkeelle. Kun lasta ei löydy, ensimmäiseksi syntipukiksi joutuu Pete. Erilaisten ominaisuuksiensa vuoksi kukin kyläläinen vuorollaan asetetaan epäillyn asemaan; yhteinen joukkohysteria valtaa pienen kylän. Lannya kuitenkin etsitään ja maastoa haravoidaan koko yhteisön voimin ja yhteisillä ponnistuksilla, mutta häntä ei löydetä mistään.

Miten tarina sitten päättyy, sitä ei tässä sovi kertoa, mutta yllättävän kriisin kohdatessa yhteisön monet epätoivon, syyllistämisen ja omituisuuksien aiheuttamat kuvitelmat, ja toisaalta myös erilaiset ihmisten välisen yhteyden ja solidaarisuuden osoitukset nostetaan tässä kirjassa kiinnostavaan tarkasteluun.

Max Porterin Lanny on liikuttava, mielikuvituksellinen tarina, kuten oli Porterin aikaisempikin teos, Surulla on sulkapeite (KT 21.05.2018). Molemmat teokset on suomentanut Irmeli Ruuska.

Peurapellolla

Tämä kuva yrittää vahvistaa, / että nämä peurat ei oo pahvista, / vaan täyttä verta ja lihaa, / vaikk’ eivät hirnukaan: - Ihaa. / Tuolla pelloilla vapaana laukkaavat, / ja sieltä einettä haukkaavat, / ja pihaankin saattavat tulla, / jos siellä on ruokaa sulla. / Näin keväisin on kiva tarkkana olla, / jos sattuu tapaamaan vainiolla / monta siroa peuraa. / Voi niistä ottaa kuvia, / ja saada muutenkin huvia, / kun niiden menoa seuraa.

Kevätpäiväntasaus 20.3.

Hei vaan! Puro huus ohi rynnäten. / Pois alta, on kiire mulla.
Koko metsä on tänään laastava / kevät-hienohelman tulla.

Pois alta, tai kera vanhan muun / sinut laastaan, vanha veli!
Puro silmää iski ja nauraen / ohi mennä pärskytteli.

Oli nuori metsä ja nuori maa, / sini taivaan nuorna väikkyi.
Koko metsä viritti viulujaan, / koko metsä laulua läikkyi.

Kevät saattoi tulla tänään jo! / Oli kiirettä siks joka puolla.
Sinivuokot, silmät pestyinä, / piti vartiota jo tuolla.

Kas vaan! Oli palannut peippokin / jo etelän kylpylästä.
Akustiikkaa metsän tarkisti / se jo kaiun helinästä.

Ja varisten lentoharjoitus / oli sinisten ilmain alla.
Koko metsä nauroi äänehen / ja aurinko taivahalla.

                                      Lauri Pohjanpää: Kevät, kokoelmasta Graalin malja, 1926

Minna Canthin päivä 19.3.

Kun Minna Canthista (1844-1897), Suomen toistaiseksi ainoasta liputuspäivän saaneesta naisesta, on kerrottu Kirjatimpurissa vuosittain 19.3. näitä yleisesti tiedossa olevia kirjallisia aatoksia (KT arkisto), niin harrastetaanpa taas tautologiaa ja lainataan Kirjatimpuria maaliskuulta viiden vuoden takaa, siis vuodelta 2015:

Minna Canth ja Gary Grant!

Oot Minna esikuva suomalaisen naisen; / meille mallin loit  ja jesses minkälaisen!!! / Päätit opiskella asioita muita / kuin käsinkirjontaa ja kangaspuita. / Onneksi isäs antoi luvan koulutielle / ja pääsi päässäs valtaan sekin mielle, / niin että seminaariin tiesi johti. / Se veikin sua miestäs Johania kohti. / No, Johan delas, voimat petti /  ja sulle käsiin jäikin koko setti: / seitsemän niin pientä piimäsuuta. / Suunniteltava taas oli muuta / kuin perheenäidin tylsää taivallusta. / Ja vaikka taivas silloin saattoi olla musta, / juurilles kauppaan talsit ääreen langan, käsityön. / Lasten nukkuessa, kamarissas läpi yön / kirjoitit niin vankkaa sanomista, / et herrat Helsinginkin mietti, mistä tuutista / tuo eukko truuttaa koko ajan lisää, / vaikk’ ei oo lapsillansa edes isää. / Niin syntyi Anna-Liisa, Kauppa-Lopo, monet muut, / ja alkoivat nappasta myös lasten suut, / kun liikebisnes pyöri mukavasti, / ja kirjailijat Helsingistä asti / väännälsivät salonkisi rauhaan. / No Helsingissä joku alkoi pauhaan, / ett Minnan uskallusta täytyy rajoittaa, / ja draamat myöhemmiksi ajoittaa, / kun aika ei oo vielä kypsäks tullut. / Vaan Minna nosti valoon heikot, hullut / ja antoi äänen hiljaa kärsiville. / Nyt malja nouskoon, lippu salkoon Minna Canthille!/

Tulevaisuuden lukujärjestys

”Mitä toivoisin, että minulle opetettaisiin, jos olisin nyt koulussa?” kysyy Perttu Pölönen, sävelkellon keksinyt ja Euroopan 35 lupaavimman nuoren innovaattorin joukkoon valittu mies ja vastaa kirjassaan Tulevaisuuden lukujärjestys, että “kannattaa keskittyä niihin taitoihin, jotka kantavat vielä 20 vuoden jälkeen”. Pölösen mukaan ”työ on siirtynyt lihaksista päähän ja päästä sydämeen”, ja ihmisen tulisi nyt ja tulevaisuudessa keskittyä pehmeisiin taitoihin ja humanistisiin aineisiin, koska vain niiden avulla ihminen pystyy päihittämään koneen.

Tulevaisuuden lukujärjestys - Pölösen kirjoittamasta vain osia lainaten - koostuu seuraavista ‘oppitunneista’:

Tulevaisuus ja teknologiat -tuntien merkittävin työkalu on mielikuvitus ja kaiken lähtökohtana inhimillisyys.

Uteliaisuus ja kokeilu -tunnilla pitää uskaltaa tehdä kysymyksiä ja ihmetellä ja olla pelkäämättä häpeää.

Luovuus ja improvisaatio -tuntien antia on muiden muassa se, että ”luovaa prosessia on vaikea automatisoida, koska sen lopputulos on tuntematon”.

Ongelmanratkaisutaidot ja sopeutumiskyky -tunnilla vaaditaan optimistista asennetta. Asiantuntijuus ei ole enää kiinni iästä, vaan asenteesta ja uuden oppimisen halusta. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen on hedelmällistä.

Intohimot ja luonne -metataitojen tunnilla kehotetaan toteuttamaan omaa itseä monipuolisesti ja kehittämään eri roolejaan.

Kommunikaatio ja tarinankerronta on entistä tärkeämpää, koska tarinoilla luodaan yhteyksiä ihmisten välille.

Kriittinen ajattelu ja tulkinta vaatii kysymään ja kyseenalaistamaan valmiita vastauksia ja luottamaan kysyviin henkilöihin vastauksia antavia enemmän.

Yrittäjyys ja tiimityöskentely -tunnilla puhutaan vastuunkannosta, oma-aloitteisuudesta ja itsensä johtamisesta. Yrittäjäasennetta tarvitaan tulevaisuudessa jokaiselta.

Pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys – tuntien opetusta on esimerkiksi se, että ei väsy pienistä eikä anna onnellisuuden tavoittelun hämätä itseään.

Hyvinvointi ja itsetuntemus – tunnilla opitaan vaikkapa, että pitää ulkoiluttaa aivojaan, luopua kontrollista ja olla rohkea eikä vertailla itseään muihin.

Myötätunto ja rehellisyys – tuntien antia on toisen ihmisen asemaan asettautumisen merkitys ja rehellisyys ihmissuhteissa.

Moraalinen rohkeus ja etiikka -tunnilla kehotetaan tekemään ”sellaisia asioita, joista isovanhempasi olisivat ylpeitä ja lastenlapsesi kiitollisia”.

Ja viimeisenä seuraa sitten jälki-istuntoa: Perttu Pölösen mukaan maailman parantaminen onnistuu parhaiten rakastamalla elämää ja ihmisiä, koska teknologia ja koneet eivät tätä taitoa osaa.

Jotta tulevaisuus ja sen uhkakuvat eivät veisi puhtia toiminnalta, Pölönen neuvoo olemaan kiinni ajassa ja pysymään vuorovaikutuksessa muiden kanssa, koska yhdessä tekeminen vähentää pelkoja tulevaisuutta kohtaan. Jos tänä työelämän tiukkojen arvojen aikana haluaa jotain toisenlaista ajateltavaa, niin tässä on tarjolla nuorta voimaa ja tulevaisuudenuskoa mahdollistavaa meininkiä!

Äitiä ikävä ja Isän kädestä

Teoksessaan Äitiä ikävä Eero Huovinen (s. 1944) muistelee rakasta Aili-äitiään, joka menehtyi ankaraan sairauteen lastensa ollessa vielä pieniä; Eero yhdeksän-, Matti kahdeksan- ja Sakari kolmevuotias.  Ammatissaan taitava hammaslääkäri elää pienten poikiensa kanssa arkea Helsingin Malminkadulla, jossa asutaan äidin kotona äidin vanhempien asuessa samassa huoneistossa. Isä teologi ja historioitsija Lauri on paljon poissa, ensin matkasaarnaajana liikkuen ympäri Suomea, sitten ulkomailla tekemässä tutkimusta. Sama vauhti jatkuu vaimon kuoleman jälkeen, myöhemmälläkin iällä, kuten Huovinen kirjassaan toteaakin: ”Sitoutunut pappi, kalenteri täynnä, aina menossa, pää täynnä ajatuksia”.  Vaimo ja mies kirjoittavat toisilleen paljon kirjeitä, joissa he kertovat omasta arjestaan, mies työstään ja tutkimuksistaan ja vaimo lähinnä perheen ja poikiensa elämästä ja tapahtumista. Aviopuolisoiden välit ovat rakkaat ja läheiset ja he arvostavat toistensa pyrkimyksiä.

Teoksen kuvaus siitä, miten hiljainen ja sulkeutunut suomalainen mies on tottunut käsittelemään surua, olipa hän sitten poika tai aikuinen mies, tuntuu aika yleispätevältä ainakin 1950-luvulle ajateltuna. Suru naamioituu kiireeseen, toimintaan ja myös asian käsittelyn kieltämiseen. Kun poika haluaa tietää äidistä enemmän, isä toteaa, että mitään kerrottavaa tai dokumentteja ei ole. Isän kuoleman jälkeen, 40 vuotta myöhemmin, isän jäämistöstä löytyi kuitenkin runsaasti aineistoa, kirjeitä, valokuvia, muistilappuja, piirroksia, tarinoita, jotka avaavat lohdullisen mahdollisuuden tutustua uudella tavalla äitiin ja myös isään ja surra pohjia myöden tätä aikanaan surematta jäänyttä suurta menetystä.

Perheen nuorimman pojan, kolmevuotiaana äitinsä menettäneen Sakari Huovisen (s. 1951) samaan aikaan ilmestynyt teos Isän kädestä valottaa perhehistoriaa osin tämän saman aineiston avulla isän elämää tutkien. Millä tavoin kolmen pojan isä oli kiinni työssään, urassaan ja perheessään, ja miten hän koetti selviytyä vaimonsa sairastumisesta ja kuolemasta ja sen jälkeen oman ja poikiensa surun kannatteluyrityksistä? Miten pojat oman isänsä kokivat?

Poikien isän elämää on voimakkaasti leimannut nuoruusvuosina sairastettu keuhkotauti, jonka johdosta nuori mies joutuu oleskelemaan Heinolan parantolassa. Siellä hän kokee suurta ahdistusta sairastumisestaan ja arvelee, että se on rangaistus syntisestä elämästä. Syvällinen ajattelu tulee osaksi elämää myös paranemisen jälkeen ja jatkuu koko elämän ajan. Kiinnostus historiaan ja uskonnollisuus tuovat motivaatiota opiskeluun ja uralla etenemiseen. Se vie miehen myös usein pitkiksi ajoiksi eroon perheestään; usein toistuville saarnamatkoille eri puolille Suomea ja opintoihin ulkomaille. Miten kasvavat pojat kokevat suhteensa toistuvasti poissa olevaan, etäiseen isään ja mikä merkitys äidin toiminnalla näinä aikoina on, nousee teoksessa merkittävänä esiin. Sitten kun tämä lasten elämän läheisin ja kantava ihminen sairastuu ja menehtyy, menetys on kouriintuntuva.

Poikien menetyksen suuruutta - lukijan tuntuman mukaan lopulta sekä äidittömyyttä että myös isättömyyttä isän kadotessa puhumattomuuteensa - kuvaa hyvin Eero Huovisen toteamus: ”Äiti ei kadonnut vain sen vuoksi, että hän kuoli. Pian hän alkoi toistamiseen kadota, nyt sen vuoksi, että hänen muistonsa haalistui. Yksinoikeus äitiin jäi isälle. Isä suri ja suri yksin. Menetys oli niin kauhea, että hän mykistyi eikä kertonut äidistä juuri mitään. Isän silmät sen ajan valokuvissa ovat lasimaiset, katse on tyhjä ja autio. Mies murtui, vaikeni ja kapseloi muistonsa. Hän kesti rakkaimpansa kuoleman sulkeutumalla. Meistä pojista tuli ulkopuolisia, äidittömiä.”

Molempia kirjoja lukiessa tulee ajatelleeksi, miten tärkeää olisi, että jokainen ihminen voisi jättää perinnöksi lapsilleen sellaista aineistoa, jonka pohjalta jälkipolvet voisivat paikata elämässään niitä aukkoja, joita lapsuuden tutkimattomista tapahtumista usein jää. Kirjoittamalla tuntemuksistaan ja tutustumalla uudelleen vanhempiinsa tällaisten aineistojen avulla olisi mahdollista käsittää heidän tekemiään ratkaisuja, eheytyä itsekin ja ymmärtää itsestään niitä puolia, jotka kenties joskus ovat jääneet trauman taakse pimentoon.

Sitten alkoi sade

Yksi vetävän romaanin tunnusmerkkejä on se, että kun kirjan sivut alkavat osoittaa loppumisen merkkejä, lukijan tekee mieli huutaa päähenkilöiden perään: - Oottakkee! Elekää nyt jättäkö! Tarina on imaissut niin voimakkaasti mukaansa, että tuntuu surkealta lopettaa kirja ja päästää henkilöt elämään omaa elämäänsä. Tällaiseen henkilöidensä elävyyteen kykenevä kirjailija on suosionsa ansainnut, ja Laura Lähteenmäki (s. 1973) näyttää olevan yksi heistä. Kuten tämä tuore romaani Sitten alkoi sade, myös hänen aiemmin julkaistu romaaninsa Korkea aika (KT 12.06.2016) sai aikaan jotakuinkin samanlaisen tunnelman.

Paula on työhönsä jo melko leipääntynyt, ikääntynyt psykoterapeutti, leski, joka on tottunut itselliseen ja vapaaseen elämäänsä. Hän asuu aviomieheltä perityssä vanhassa talossa maalla ja miettii mennyttä – osin väljähtänyttäkin - elämää miehensä kanssa. Työ ei oikein enää anna sisältöä, se tuntuu jo puuduttavalta; hän osaa hommansa, kuuntelun ja kysymysten teon, yllätyksiä ei ole luvassa siltä puolelta. Paitsi se yksi asiakas silloin aikoinaan, joka käänsi Paulan maailman ylösalaisin.

Tyttären perhe käy kylässä, tyttären miehestäkin on aikojen kuluessa tullut Paulalle läheinen, ja Paula hoitaa lapsenlapsiaan mielellään. Kun tytär yllättäen kertoo, että heille tulee ero, Paula joutuu käsittelemään myös omalta kohdaltaan riipaisevat tuntemukset ja läheisten ihmisten menetyksen, ja joutuu tutustumaan uusiin ja outoihin kumppaneihin. Mikään ei ole enää ennallaan. Jotain muutakin on tapahtunut, koska välit entiseen naispuoliseen ystävään ovat katkenneet vuosia sitten. Tämän Eeva-ystävän kanssa viettämiään hauskoja aikoja Paula kuitenkin usein muistelee. Naapuriin muuttaa kuitenkin lähes saman ikäinen ja samassa elämäntilanteessa oleva nainen, jonka kanssa viriää hiljalleen syvenevä yhteys.

Toinen juonikuvio on Espanja ja sinne Afrikasta rantautunut, peloissaan oleva nuori nainen. Hän tapaa haavoittuvassa tilanteessaan vanhemman naisen, joka ottaa hänet suojelukseensa. Nuoren naisen  tarinaa seurataan vuorotellen polveillen Paulan kertomuksen kanssa, ja lopulta selviääkin, miksi.

Kirja kertoo eleettömästi tapahtumista, jotka suistavat ihmiset yllättäen raiteiltaan ja asettavat entiset kuviot täysin uuteen valaistukseen. Miten pysyä muutoksessa kutakuinkin hengissä ja tolpillaan?

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.

Aurinkoista naistenpäivää!

Kotilieden kansikuva vuodelta 1926, numero 19

Hätäkös tässä...

Pasi Klemettisen toimittama sutkauksia ja sananparsia sisältävä kirja Hätäkös tässä matalassa kaivossa! (- kun ei ole kaulaankaan vettä) on hauskaa luettavaa. Sutkaukset ja sananparret on poimittu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston Vähäisiä keräelmiä -kokoelmasta. Kirjoittaja kertoo, että sanaparsissa itäsuomalaiset suosivat usein huumoria, jolla vastoinkäyminen muunnetaan leikiksi kuten edellisessä sutkauksessa, länsisuomalaiset taas vitsailevat vaikkapa kerskailusta, kuten Komeesti pihaan, vaikka tiellä kontattas. Sananparren avulla vastuu siirtyy puhujalta kuulijoille, kuten on usein sanottu myös savolaisten puheesta.

Sananparsien pääryhmät ovat fraasit eli puheenparret (mm. vertaukset ja kiertoilmaukset), sananlaskut ja sutkaukset. Koskeeko muuallekin kun joka paikkaan? kysytään Hankasalmella ja Kestilän seudulla todetaan, että Isot rosvot päältä kattoo, kun pieniä piiskataan. Vilppulasta on kotoisin sanonta: Voi se olla hoo, sanoi Korpisaari ässää, joka viittaa arkisesti joko lukutaidon heikkouteen tai huonoon näköön, mutta se kertoo myös kuulijalle, että mikään tässä maailmassa ei ole ihan varmaa. Kansa on usein osannut valita oikeat sanat sopivaan tilanteeseen; kysehän on ennen kaikkea tilannekomiikasta ja huumorista, jolla onnistutaan keventämään joskus hankaliakin tilanteita.

Westend

Eletään 1980-luvun nousukauden aikaa. Tytär Elina on kymmenen korvilla, perheensä ainoa lapsi ja isän tyttö. Asutaan Tapiolassa pienessä kaksiossa ja ollaan onnellisia, vaikka rahaakaan ei ole, mutta unelma paremmasta huomisesta elää.

Elinan äiti on opintonsa kesken jättänyt taidehistorian opiskelija, isä on insinööri ja yrittäjä, joka on valmistuttuaan perustanut rakennusfirman. Hän rakentaa myös tyttärelleen pahvista ja tulitikuista kokonaisen kylän, jonka laidalla lainehtii pahvinen meri ja meressä on punavalkoinen majakka, jonne isä vetää jopa sähköt. Majakan lamppu vilkkuu pariston avulla. Majakasta muodostuu tyttärelle lapsuuden aarre, josta hän ei raaski luopua myöhemminkään. Se kannattelee häntä myös myöhemmissä vaikeissa oloissa.

Firmalla menee koko ajan paremmin ja pian perhe muuttaa omakotitaloon ylelliseen Espoon Westendiin ja tutustuu lähistöllä asuvaan Forsholmin perheeseen, jonka tyttärestä Sandrasta Elina saa itselleen tosiystävän ensi kertaa elämässään. Perheen äiti on vaurasta aatelissukua ja isä kansainvälistä uraa tekevä maailmanmies. Elinan ja Sandran perhe alkaa viettää aikaa keskenään, kun Elinan isän yritys kukoistaa ja laajenee, hankitaan muskelivenekin. Asuntojen hinnat jatkavat nousuaan ja rakennusbuumi on huipussaan, mutta varoitusmerkkejäkin alkaa olla ilmassa. Pankit tuputtavat yrittäjille lisää lainaa.

Sitten tulee 1990-luvun alun romahdus vain yhden vuoden aikana; pankit kaatuvat, markka devalvoidaan, yrittäjät menettävät omaisuutensa, kun ovat taanneet kotejaan lainojensa vakuudeksi. Elinan isä, joka on luottanut omiin kykyihinsä ja ahkeruuteen, menettää firman ohessa perheensä koko omaisuuden ja uskon tulevaisuuteen. Muutetaan Matinkylään vuokralle ja äiti yrittää elättää perhettä omalla työllään tulkkina. Isä masentuu ja alkoholisoituu. Kattavana on häpeän tunne siitä, että epäonnistui. Forsholmeille lama ei ole ongelma, koska heidän varakkuutensa perustuu perittyyn rahaan ja vakaaseen toimeentuloon. Ystävyys Elinan perheen kanssa kyseenalaistetaan.

Romaanin kirjoittajan Suvi Vaarlan (s. 1974) Westend on niin hyvä ajankuva 1980- ja 1990-lukujen myllerryksestä ja niiden seurauksista, että sen melkein soisi olevan kurssikirjana kansantalous- ja taloustieteen opinnoissa. Se on havainnollinen ja uskottava kertomus siitä, miten vauhtisokeus saattaa iskeä yrittäjään, miten lama- ja nousukausi vuorottelevat ja mikä merkitys vauraudella - perityllä tai itse ansaitulla - on ihmisten välisissä suhteissa. Sen lisäksi se kertoo koskettavalla tavalla, millaiseen myllytykseen ihminen saattaa joutua yhteiskunnassa tapahtuvien suurten taloudellisten muutosten keskellä ja mikä on perheen merkitys tässä tilanteessa. ”Kaikki mikä ihmiselle annetaan, voidaan myös ottaa pois.”

Karkauspäivä 29.2.

Tänään 29.2. vietetään taas piiitkän neljän vuoden tauon jälkeen karkauspäivää, mutta minkä ihmeen takia tällainen ylimääräinen päivä on kalenterissa? Tietoviisaat kertovat, että kalenteri saadaan tämän yhden päivän avulla toimimaan yhdessä maapallon kierron mukaan, koska yhden vuoden pituus on pilkulleen mitattuna kuulemma 365,242 päivää ja vuodessa normaalisti on 365 päivää. Nuo ylimääräiset kymmenes-, sadas- ja tuhannesosat saadaan ujutettua siis tähän yhteen ylimääräisen päivään ja pysytään maapallon menossa mukana. Hyvä meille tavan tallaajille, kun ovat tuonkin jotkut keksineet. Miksi se sitten on juuri helmikuussa, johtuu siitä, että roomalaisen ajanlaskun mukaan vuosi vaihtuu helmikuun lopussa ja jo Julius Caesar noin vuonna 45 eKr. kalenteria uudistaessaan otti käyttöön karkauspäivän. Ave Caesar! Repetitio mater studiorum est!

Karkauspäivän perinteisiin suomalaisissa oloissa kuuluu kangaskauppaan meno - siis, jos ei suostu jonkun naispuolisen henkilön kyseisenä päivänä lausahtamaan kosintaan; muussa tapauksessa taas pääsee/joutuu naimisiin tai vähintään kihloihin tai avoliittoon, jotka eivät ole huonoja vaihtoehtoja nekään tänä alhaisen syntyvyyden ryvettäminä aikoina. Mutta miten miespuoliset henkilöt sitten voisivat tänä päivänä toimia omaehtoisesti kyseiseen suuntaan, sitä ei kerrota, mutta tasa-arvon nimissä tuotakin asiaa on hyvä jo alustavasti pohtia.     

Lähde: Juhlat alkakoot! (toim. Anu Seljavaara ja Päivi Kärjä)

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.

Kalevala, Ensimmäinen runo, kuvitus Akseli Gallen-Kallela

Velalla koreasti

Näin Kalevalan versus kalavelan versus suomalaisen kulttuurin päivän lähestyessä muistellaan erilaisia kansan- ja kaupunkiperinteeseenkin liittyviä velka-aiheita. - Veli on velka otettaessa, veljenpoika maksettaessa, sanoo vanha kansa vähän eri puolilla Suomea ja tietää. - Ei nälkäinen velasta välitä, kun vaan saisi syödä, sanotaan Uskelassa. - Kyllä elävältä aina velkansa saa, todetaan Pieksämäellä. Sysmässä taas havaitaan: - Rikkaalla on kaikkea, sillä on velkaakin. Viljakkalan suunnalla ollaan aika skeptisiä: - Takaa mies, maksa velka! Heinolassa suhtaudutaan aika epäilevästi velan antajaa kohtaan: - Tuvassa köyhä velan antaa, porstuassa sen pois ottaa. - Velka on hyvä renki, mutta huono isäntä! näin sanotaan toki myös tulesta. Kaikille lohdutukseksi olkoon kuitenkin vielä tämä vanhan kansan sanonta: - Sehän se velat maksaa, joka viimeisenä maailmaan jää! - Tee velka, osta Volga, Volga loppuu ennen kuin velka, varoittivat säntilliset ennen vanhaan innokkaita autonostajia. Näillä mennään ja kaiken kaikkiaan: - Joskus maksetaan takaisin potut pottuina, vaikka olisikin Matti kukkarossa.