Teoksessaan Äitiä ikävä Eero Huovinen (s. 1944) muistelee rakasta Aili-äitiään, joka menehtyi ankaraan sairauteen lastensa ollessa vielä pieniä; Eero yhdeksän-, Matti kahdeksan- ja Sakari kolmevuotias. Ammatissaan taitava hammaslääkäri elää pienten poikiensa kanssa arkea Helsingin Malminkadulla, jossa asutaan äidin kotona äidin vanhempien asuessa samassa huoneistossa. Isä teologi ja historioitsija Lauri on paljon poissa, ensin matkasaarnaajana liikkuen ympäri Suomea, sitten ulkomailla tekemässä tutkimusta. Sama vauhti jatkuu vaimon kuoleman jälkeen, myöhemmälläkin iällä, kuten Huovinen kirjassaan toteaakin: ”Sitoutunut pappi, kalenteri täynnä, aina menossa, pää täynnä ajatuksia”. Vaimo ja mies kirjoittavat toisilleen paljon kirjeitä, joissa he kertovat omasta arjestaan, mies työstään ja tutkimuksistaan ja vaimo lähinnä perheen ja poikiensa elämästä ja tapahtumista. Aviopuolisoiden välit ovat rakkaat ja läheiset ja he arvostavat toistensa pyrkimyksiä.
Teoksen kuvaus siitä, miten hiljainen ja sulkeutunut suomalainen mies on tottunut käsittelemään surua, olipa hän sitten poika tai aikuinen mies, tuntuu aika yleispätevältä ainakin 1950-luvulle ajateltuna. Suru naamioituu kiireeseen, toimintaan ja myös asian käsittelyn kieltämiseen. Kun poika haluaa tietää äidistä enemmän, isä toteaa, että mitään kerrottavaa tai dokumentteja ei ole. Isän kuoleman jälkeen, 40 vuotta myöhemmin, isän jäämistöstä löytyi kuitenkin runsaasti aineistoa, kirjeitä, valokuvia, muistilappuja, piirroksia, tarinoita, jotka avaavat lohdullisen mahdollisuuden tutustua uudella tavalla äitiin ja myös isään ja surra pohjia myöden tätä aikanaan surematta jäänyttä suurta menetystä.
Perheen nuorimman pojan, kolmevuotiaana äitinsä menettäneen Sakari Huovisen (s. 1951) samaan aikaan ilmestynyt teos Isän kädestä valottaa perhehistoriaa osin tämän saman aineiston avulla isän elämää tutkien. Millä tavoin kolmen pojan isä oli kiinni työssään, urassaan ja perheessään, ja miten hän koetti selviytyä vaimonsa sairastumisesta ja kuolemasta ja sen jälkeen oman ja poikiensa surun kannatteluyrityksistä? Miten pojat oman isänsä kokivat?
Poikien isän elämää on voimakkaasti leimannut nuoruusvuosina sairastettu keuhkotauti, jonka johdosta nuori mies joutuu oleskelemaan Heinolan parantolassa. Siellä hän kokee suurta ahdistusta sairastumisestaan ja arvelee, että se on rangaistus syntisestä elämästä. Syvällinen ajattelu tulee osaksi elämää myös paranemisen jälkeen ja jatkuu koko elämän ajan. Kiinnostus historiaan ja uskonnollisuus tuovat motivaatiota opiskeluun ja uralla etenemiseen. Se vie miehen myös usein pitkiksi ajoiksi eroon perheestään; usein toistuville saarnamatkoille eri puolille Suomea ja opintoihin ulkomaille. Miten kasvavat pojat kokevat suhteensa toistuvasti poissa olevaan, etäiseen isään ja mikä merkitys äidin toiminnalla näinä aikoina on, nousee teoksessa merkittävänä esiin. Sitten kun tämä lasten elämän läheisin ja kantava ihminen sairastuu ja menehtyy, menetys on kouriintuntuva.
Poikien menetyksen suuruutta - lukijan tuntuman mukaan lopulta sekä äidittömyyttä että myös isättömyyttä isän kadotessa puhumattomuuteensa - kuvaa hyvin Eero Huovisen toteamus: ”Äiti ei kadonnut vain sen vuoksi, että hän kuoli. Pian hän alkoi toistamiseen kadota, nyt sen vuoksi, että hänen muistonsa haalistui. Yksinoikeus äitiin jäi isälle. Isä suri ja suri yksin. Menetys oli niin kauhea, että hän mykistyi eikä kertonut äidistä juuri mitään. Isän silmät sen ajan valokuvissa ovat lasimaiset, katse on tyhjä ja autio. Mies murtui, vaikeni ja kapseloi muistonsa. Hän kesti rakkaimpansa kuoleman sulkeutumalla. Meistä pojista tuli ulkopuolisia, äidittömiä.”
Molempia kirjoja lukiessa tulee ajatelleeksi, miten tärkeää olisi, että jokainen ihminen voisi jättää perinnöksi lapsilleen sellaista aineistoa, jonka pohjalta jälkipolvet voisivat paikata elämässään niitä aukkoja, joita lapsuuden tutkimattomista tapahtumista usein jää. Kirjoittamalla tuntemuksistaan ja tutustumalla uudelleen vanhempiinsa tällaisten aineistojen avulla olisi mahdollista käsittää heidän tekemiään ratkaisuja, eheytyä itsekin ja ymmärtää itsestään niitä puolia, jotka kenties joskus ovat jääneet trauman taakse pimentoon.
