Sakari Topelius, Jo joutuu ilta

Jo joutuu ilta ja tuuli käy / yli tumman, synkeän salon. / Hämy verhovi majan matalan / ja rikkaan uhkean talon. Kun tuntea sais / pyhän, lohtua tuovan valon!

Me kuolon varjossa kuljemme / ja sokeus silmät peittää, / säde puhdas, loistava yksinään / voi valoa hämyhyn heittää. / Vois kirkastaa / yön pimeitä, kaitoja teitä.

Mut tähdet lempeän hohteen luo / syvyyksiin synkkihin asti, / ja jouluvalkeat loistavat / joka paikassa kirkkahasti.  / Valo ijäinen, / tule meille johtajaksi! 

 Käy tuuli ja pehmeinä lentävät / lumihiutehet pakkasella. / Pesä liekkö peipolla lämpöinen, / vai viluko varpusella? / Niin mielelläin / teit’ tahtoisin suojaella!

Kotiliedellä valkea leimuaa / ja kuusessa kynttilät loistaa. / Kera siskojen juhlia tahdon nyt / ja lapsuusriemuja muistaa, / kuin lapsena / surut kaikki mielestä suistaa.

Valon valta voittaa, ja pimeyden / me murramme elomme teillä. / Majassa halvimmassakin / on sijansa enkeleillä,  / ja silloin on / myös joulu parahin meillä.

Jo joutuu ilta, Jouluvirsi, san. Sakari Topelius (1818-1898), säv. Jean Sibelius, suom. Aino Kallas

Sakari Topelius, Tervehtii jo meitä

Tervehtii jo meitä joulu armahin, / tuli kylmän teitä, armas kuitenkin. / Hänpä hymyellen tupahan jo saa.
Lapset hyppiellen häntä seurajaa. / Kynttilät ne hohtaa tähtösinä niin, / sepä mielen johtaa Betlehemihin.

Loista lapsen tiellä joulutähtönen! / Oi, niin ilomiellä sua katselen! / Näithän, tähti Herran, lapsosenakin,
pieni hän ol' kerran Vapahtajakin. / Loistit kirkkahasti silloin seimehen, / loistat siitä asti aina eellehen.

Oi, sä ilon tuoja, joulu herttainen, / rauhan, riemun tuoja, talven kukkanen! / Polvillas sä meitä hypittelet vaan,
kutsut enkeleitä joukkoon laulamaan. / Enkel'ääniin liittää lapset äänens' saa, / kaikki hyvät kiittää Herraa Jumalaa.

Tervehtii jo meitä, san. Sakari Topelius, säv. Jean Sibelius, suom. tuntematon

Sakari Topelius, En etsi valtaa, loistoa

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan; / ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan. / Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo. / Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu / Jumalan sanan valoa, joss' sieluin kirkastuu. / Tuo kotihin, jos pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin. / Jumalan sanan valoa, ja mieltä jaloa.

Luo köyhän niinkuin rikkahan saa joulu ihana. / Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa. / Sua halajan, Sua odotan, Sa Herra maan ja taivahan. / Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo.

                                 En etsi valtaa loistoa, san. Sakari Topelius, säv. Jean Sibelius, suom. Martti Korpilahti (?)

Kuva: KT

Sakari Topelius, Sylvian joululaulu

Jouluviikon merkeissä muistetaan joululaulujemme klassikkosanoittajaa, Sakari Topeliusta (1818-1898), joka on runoillut useita sydämeenkäyviä sanoituksia, jotka yhä edelleen luovat monelle sen syvimmän joulun tunnelman. Topeliuksen elämäkerrasta muistetaan, että hän ansioidensa rinnalla koki omassa perhe-elämässään kovia menetyksiä; lapsuuden sisarussarjasta kuoli kaksi veljeä jo pienenä, ja kahdeksasta omasta lapsestaan hän menetti kaksi kuolleina syntyneinä ja kaksi heidän lapsena ollessaan. Topelius kirjoitti ruotsiksi, joka oli hänen äidinkielensä, mutta aatteeltaan hän oli innokas suomalaisuusmies, kuten vaikkapa Koivu ja tähti - tarinasta muistetaan.

Sylvian tervehdys Sisiliasta

Nyt joulu on laaksoissa pohjolan maan, / joko tullut on rintoihin tuo? / On pöydällä kynttilät loistehessaan, / käy vartoen lapset sen luo. / Ja orrella keinuvan näät häkin sen, / mi vei multa ystävän uskollisen. / Oi vangittu, laulus / jo vaikeni sun. / Miss’ on sydän hellä sen kuunteluhun?

Oon maassa, miss’ on kevät kuihtumaton, / rypäleet missä välkkyelee, / miss’ sypressien lemu rannoilla on, / siell’ lauluni nyt helisee. / Nään Etnan ma säihkyen loimuavan / ja kuultavat ilmat ja maan vihannan. / Oranssit ne huumaa / ja puut huminoi / ja öin mahdoliini vain lemmestä soi.

Ja sypressit tuoksuu, on täys hopeaa / meri rantoihin murtuessaan. / All’ Etnan on hauta, mi kukkasin saa / nyt kertoilla murheistaan. / Laps pohjolan nukkuvi helmassa sen, / ja joulua juhlii nyt maa isien. / Ken laulusi laulaa / kuin ennenkin taas? / Soi Sylvian laulussa syntymämaas.

Sa tähdistä kaunein, nyt kirkkautes / yli rakkahan pohjolan luo, / ja ennen kuin sammut, sa siunaukses / mun syntymämaalleni suo! / Vaikk’ kultainen on kevät ympärilläin, / on armain se maa, josta kauas ma jäin. / Mun lauluni saakoon / se heljimmän, oi, / niin kauan kuin sirkutus Sylvian soi!

                                 Sylvian tervehdys Sisiliasta, san. Sakari Topelius, suom. Elina Vaara

Sylvian joululaulu

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, / joulu joutui jo rintoihinkin. / Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan / jo pirtteihin pienoisihin. / Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain, / se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain, / ja vaiennut vaikerrus on vankilan; / oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

Miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin, / istun oksalla uljaimman puun, / miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin / ja sää aina kuin toukokuun. / Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään, / ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään, / ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi, / sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo / sinne Suomeeni kaukaisehen! / Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo, / sa siunaa se maa muistojen! / Sen vertaista toista en mistään ma saa, / on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa! / Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian / ja soi aina lauluista sointuisimman.

                            Sylvian joululaulu, san. Sakari Topelius, säv. Karl Collan, suom. Martti Korpilahti

4. adventti 19.12.

Talvimetsässä vartioi tuuli / kuin paimen hiutalelaumaa. /

Jo aavistaa monikin kuusi / jouluvaloja saavansa kantaa. /

Ojentaa oksansa kuunnellen / kohti lumista valkeutta /

ja odottaa tuulta uhmaten / yön jouluisen ihanuutta.

Rainer Maria Rilke (1875-1926): Adventti, suom. Eve Kuismin

Katri Vala – Kulkuri & näkijä

Kylläpäs nyt tuli luetuksi varsinainen kulttuurihistoriallinen tietopaketti ja ajankuva, nimittäin Minna Maijalan (s. 1975) kirjoittama elämäkerta Katri Vala – Kulkuri & näkijä.

Katri Vala – Karin Wadenström – syntyi Muonionniskassa vuonna 1901. Perhe muutti melkein heti sen jälkeen Porvooseen, josta isä oli kotoisin. Sieltä muutettiin pian Ilomantsiin, jonka luonnonläheisestä ympäristöstä muodostui kolmelapsiselle perheelle ikimuistoinen ja merkittävä ajanjakso. Se päättyi isän kuolemaan jo vuonna 1911, ja siitä alkoi puutteen ja ahdingon aika, joka kesti lähes koko Katri Valan elämän ajan. Perhe muutti takaisin Porvooseen, jossa Katri Vala kävi koulunsa ja pääsi ylioppilaaksi.

Mitkä olivat elämän realiteetit sinä aikana, kun yhteiskunta ei tarjonnut vielä apuaan eri vaivoihin ja vastuksiin, vaan jokaisen piti selvitä itsekseen, niin kuin parhaaksi näki?  Niukka toimeentulo leimasi Katri Valan elämää ja vaikutti monella tavoin, ja sitä näistä hyvinvoinnin päivistä katsoen voi olla vaikea edes ymmärtää. Valan oli aikuistuttuaan pakko hankkia porvarillinen ammatti, koska hän vastasi veljensä kanssa äitinsä ja toisen sairaan veljensä elatuksesta, ja hän päätti opiskella opettajaksi. Tämä työ eri paikkakunnilla ja suhteet opettajiin ja lasten huoltajiin veivät kuitenkin paljon energiaa runoilijan työstä, joka kuitenkin oli Valan sisäinen kutsumus. Hän pyrki runoudessaan vapaamittaiseen, rytmiseen ja omasääntöiseen ilmaisuun ja kuului Suomessa 1920-luvulla vaikuttaneeseen Tulenkantajat-ryhmään.

Katri Vala sairastui keuhkotuberkuloosiin ja joutui viettämään pitkiä aikoja eri parantoloissa sekä Suomessa että Ruotsissa. Hän avioitui ja sai kaksi lasta, joista ensimmäinen kuoli ja toinen syntyi vakavasti sairaana; molempien kohdalla epäiltiin syyksi tuberkuloosia. Vala kuoli Ruotsissa Eksjön parantolassa vuonna 1944. Hänen hautansa on Sörnäisten Marjatanmäellä, jossa on hänelle nimetty Katri Valan puisto.

En ole lipunkantaja, / en kotkansydäminen tiennäyttäjä / matkallanne aamun maahan. / Olen virran partaalla paju, / jonka lävitse tuulet puhaltavat, / josta maailman kapinallinen henki / taittaa yksinkertaisen pillin / soittaakseen sävelmän, / jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta / ja hiukan aamunsarastusta.

                                 Katri Vala: Pajupilli kokoelmasta Paluu, 1934

Outi Heiskanen Ateneumissa ja muistoissa

Graafikko Outi Heiskasen retrospektiivinen näyttely Ateneumissa esittelee yli 300 teosta Heiskasen laajasta tuotannosta. Se on avoinna 8.10.2021 – 9.1.2022 välisen ajan. Tuula Karjalainen (s. 1942) on kuratoinut Ateneumin näyttelyssä esillä olevat teokset yhdessä taidemuseon Sointu Frizen kanssa. Karjalainen on kirjoittanut myös kirjan ystävästään Outi Heiskasesta nimellä Outi Heiskanen – taiteilija kuin shamaani. Teos pohjautuu kirjoitettuun materiaaliin ja muistumiin omista ja ystävien kokemuksista.

Outi Heiskanen (s. 1937) syntyi Mikkelissä eläinlääkäri Tauno Kanervon ja hänen kotiäitinä olleen Aili-vaimonsa perheeseen keskimmäisenä lapsena ja ainoana tyttärenä. Hän oli isän lempilapsi, joka pienestä pitäen kulki isän mukana eläimiä hoitamassa. Näin hän sai realistisen tuntuman moniin eri eläimiin, jotka esiintyvät voimakkaana elementtinä myös hänen taiteellisessa tuotannossaan, kuten esiintyvät myös Tiibet ja Kauko-Itä, jossa Heiskasen vanhempia sukulaisia oli ollut lähetystyössä. Outi Heiskanen tunnetaan, paitsi graafikkona, myös performanssi- ja ympäristötaiteilijana. Outi Heiskasen aviopuoliso oli Toivo ”Topi” Heiskanen (1934-2018), kalligrafisista töistään ja ansiokkaista kaunokirjoituksen tyyppikirjaimista tunnettu taiteilija.

Itsenäisyyspäivä 6.12.

Suomalainen rukous

Siunaa ja varjele meitä, / Korkein, kädelläs!
Kaitse kansamme teitä / vyöttäen voimalla meitä, / heikkoja edessäs!
Sulta on kaikki suuruus, / henki sun hengestäs.

Herra, valista meihin / kasvosi laupiaat,
kunnes armosi alla / kukkivat roudan maat! / Vaivassa vaeltaneihin,
Herra, valista meihin / kasvosi laupiaat!

Tutkien sydämemme / silmäsi meihin luo!
Ettemme harhaan kääntyis, / ettei kansamme nääntyis, / silmäsi meihin luo.   

Alati synnyinmaalle / siipies suoja suo!

           Uuno Kailas: Suomalainen rukous, kokoelmasta Uni ja kuolema, 1931, säv. Taneli Kuusisto

Kaikki minun isäni

Luettiin Anja Snellmanin (s. 1954) uusin romaani Kaikki minun isäni suurin piirtein yhdeltä istumalta, joka katsottaneen nykyisillä lukutottumuksilla melkein kelpo suoritukseksi.

Romaanissa kaikkitietävä kertoja kertoo sinulle, sinun tarinaasi, perheesi ja ennen kaikkea isäsi tarinaa:

”Klabbin perhe. Tragikoominen musikaali. Kuulet Julie Andrewsin kirkkaankuulaan sopraanon: A niin kuin Alkoholi, B niin kuin Belsebuubi, C niin kuin Cella Fleming, D niin kuin Deeku, E niin kuin Elämänvalhe. Klabbin perhe, jossa kaikilla on ollut jalkahaasteita, kipuja, vaivoja, perhe, jossa kaikki ennen pitkää ontuivat omaan tahtiinsa.”

Siitä lähdetään; isän syntymisestä ei-toivottuna lehtolapsena, vanhempien joutumisesta evakkomatkalle menetetystä Viipurista ja siitä seurannut ikuinen evakkous; äidin taakkana salattu raskaus, siskon elämän haasteet, kaiken kukkurana isän invaliditeetti ja hänen unelmansa toteutumattomasta kirjailijuudesta:

”Mistä se ei voinut sanoa ääneen, mistä se olisi voinut sen romaaninsa aloittaa: Olisipa ollut isä ja äiti.”

Sitten on lapsi, joka ei mitään muuta toivo, kuin että isä kerrankin olisi läsnä ja huomaisi hänet eikä aina hautautuisi omaan poteroonsa itseään murehtimaan. Liikuttavaa on, miten vilpittömästi teoksen tytär yrittää auttaa isää vielä sittenkin, kun äitikin on jo luovuttanut. Tytär rakastaa ja vihaa ja säälii ja pakenee, vuorotellen; niin kulkee syvällisten ihmissuhteiden kaari.

Aikuisuuteen asti kulkeutuva, loppumaton isän etsintä saa monenlaisia, erikoisiakin muotoja niin pitkälle kuin etsintää riittää eikä peileihin uskalla tarpeeksi syvälle asti kurkistaa. Päädytään siihen, mistä nykyisin jo voidaan ääneen puhua; monisukupolviseen, puutteen ja sotien aiheuttamaan miesten kärsimyshistoriaan, jossa tunteiden ilmaisu on ollut käsittämättömän heikkouden merkki.

Snellmanin teos tuo onneksi näkyville myös sen lohduttavan tosiasian, että ristiriitaisen ja kovankin lapsuuden kokeneilla lahjakkailla ihmisillä on siihen kyetessään jopa kadehdittava etuoikeus; onneton lapsuus on kuin kaivo, jonka veden loppumisesta ei ole pelkoa. Sieltä on aina mahdollisuus ammentaa eikä se tyhjene koskaan. Mutta uskallusta se aina vaatii, ja sitähän Anja Snellmanilla riittää. Paradoksaalista kyllä, rohkeuskin taitaa nousta siitä samaisesta vesisuonesta.

Vihreää valoa

Vihreää valoa näyttää ainakin netin hakujen perusteella olevan kovin suosittu sanonta, joskus jopa viherpesukin monelle asialle. Vihreän valon tullessa kun saa luvan liikahtaa, olipa tilanne melkein mikä tahansa.

Vihreää valoa on myös amerikkalaisen näyttelijän Matthew McConaugheyn (s. 1969) omaelämäkerta, “posketon elämänopas”, kuten kirjan kannen mainos lupaa. Kirjoittajan itsensä mukaan kirja on ”kertomus siitä, kuinka luodaan suhde väistämättömään eli kertomus vihreistä valoista”. Ei käynyt tosiaan aika pitkäksi tätä elämisentavan opasta lukiessa; rennolla ranteella kirjoitettu ja viihdyttävä. Kirjan on suomentanut Riina Vuokko.

McConaugheyn vanhemmat menivät kolme kertaa naimisiin ja erosivat kaksi kertaa toisistaan, väkivalta lapsuuskodissa oli normaalia sekä suhteessa puolisoon että lapsiin. Perhe oli kyllä pohjimmiltaan rakastava, mutta eli ihan omilla säännöillään. Kirjoittaja kertoo, että ”minut on kasvatettu eksistentialistisella lainsuojattoman logiikalla, väärinkäytetyillä sanoilla ja fiktiivisellä fysiikalla”, mitä ne sitten tarkoittavatkin. Oli miten oli, kasvatuksen seurauksena tai siitä huolimatta McConaugheystä on vuosien varrella kuoriutunut yksi jenkkilän suosituimmista näyttelijöistä.

McConaughey tunnettaneen Suomessa mm. parhaan miespääosan esittäjän Oscarin saaneena elokuvaroolistaan Dallas Buyers Clubin (KT 30.7.2015) HIViin sairastuvana Ron Woodroofina ja tv-sarja True Detectiven (KT 9.1.2015 ja KT 15.8.2017) etsivänä Rustin Cohlena. Sitä ennen hänellä oli sankarirooleja liudassa romanttisia komedioita, joista hän kertoo saaneensa jossain vaiheessa tarpeekseen, ne kun tuntuivat toistavan aina samaa kaavaa.

Kuinka puut kasvavat

Tänään vietetään vuotuista Luonto-liiton kulutuskriittistä “älä osta mitään - päivää” ja sen vuoksi olisikin viisainta kiertää kauppojen houkutukset ja netin myyntipalstat kaukaa ja istahtaa ostosten sijaan vaikka mukavaan tuoliin ja kopata kirja käteen.

Kirjatimpurissakin on silloin tällöin esitelty metsän, puiden ja yleensä luonnon merkitystä ihmisen hyvinvoinnille koskevia kirjoja, kuten vaikkapa tänä vuonna puheena olleet Anni Kytömäen romaani Margarita (KT 2.3.2021), Heikki Willamon valokuvateos Metsä minussa (KT 29.7.2021) ja joitakin muitakin teoksia aikasempina vuosina.

Saku Timosen (s. 1967) puiden kasvusta innoituksensa saanut Kuinka puut kasvavat – ja miksi antilooppi aivastaa - teos puhuu ilmastonmuutoksesta ja lajien köyhtymisestä, mutta antaa vielä toivoa muutoksen mahdollisuuteen. Timosta oli pyydetty pitämään kansainväliselle yleisölle alustus aiheesta kasvu. Kun kirjoittaja alkoi perehtyä aiheeseen, se vei häntä yhä syvemmälle ottamaan selvää ”siitä, mikä maapallomme tila oikeasti on, mitkä ovat syyt ongelmiemme taustalla ja ennen kaikkea siitä, mitä asialle voi tehdä”. Ja voihan sille kirjan mukaan vielä jotain tehdä, jos vain jokainen omalta kohdaltaan tarttuu toimeen.

Kirjan takakannessa on kehotus: ”Jos luet yhden kirjan ilmastonmuutoksesta, lue tämä.” Ei hassumpi ohje, sanottava ainakin on niin selkeää, että se ei jätä turhia tulkinnanvaroja; nyt ollaan tosiasioiden edessä.

Hytti nro 6

Pitihän se käydä katsastamassa, tuo menneiden viikkojen kuuma puheenaihe, nimittäin Juho Kuosmasen ohjaama, Cannesissa palkittu, Rosa Liksomin samannimisestä romaanista innoituksensa saanut elokuva Hytti nro 6, joka parhaillaan pyörii katsomoissa.

Eletään neuvostoaikaa ja nuori nainen Laura (elokuvassa uskottava ja sympaattinen Seidi Haarla) lähtee Moskovasta sydänsuruissaan junalla Murmanskiin tutkimaan kalliomaalauksia. Hän joutuu samaan hyttiin Ljohan, kaivoksille töihin menevän miehen kanssa (Ljohan roolissa on Juri Borisov, elokuvan kuluessa täysin sydämen sulattava nuori mies). Matkan aikana hulttiomaisesta Ljohasta paljastuu jotain aivan muuta, mitä alussa voisi odottaa. Ruuhkainen juna pysähtyy useissa eri paikoissa moneen eri otteeseen, joskus pitkäksikin aikaa niin, että siellä ehtii tehdä monenlaista ennen kuin matka taas jatkuu.

Rosa Liksomin kirjassa Hytti nro 6, joka voitti vuonna 2011 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, nuoren tytön hyttikaveriksi taas osuu kovan elämän kokenut, juopotteleva, keski-ikäinen ja uhkaavana esiintyvä mies, jonka elämänkokemusten kuulijaksi tyttö joutuu. Lopputulemana kirjassakin on jonkinlainen ymmärrys kanssakulkijaa kohtaan.

Kulmikkaita kavereita

Näin Lapsen oikeuksien päivän (20.11.) merkeissä tutustuttiin Niels Valentinin kirjoittamaan ja kuvittamaan Kulmikkaat kaverit – lastenkirjasarjaan ja erityisesti kahteen niistä, Ernesti Hirvi melkein katoaa ja Hilkka Harmaahaikara kaipaa leikkikaveria. Suomennokset on tehnyt Tuulikki Halmesarka.  

Sarjan selkeä kuvitus perustuu helpon näköisiin, kulmikkaiksi piirrettyihin villieläinhahmoihin, joita lapsi voi itsekin piirtää kirjan lopussa olevan yksityiskohtaisen mallin mukaan. Juonet ovat selkeitä ja lasten maailmaan läheisesti liittyviä. Hilkka Harmaahaikaralla on tylsää, kun ei ole leikkikaveria. Kun sellainen löytyy, Hilkka haraa ensin vastaan, mutta innostuu sitten. Ernesti Hirvi liikkuu visusti turvallisen emonsa mukana, mutta koska kaikki maailmassa on niin kiinnostavaa, hän unohtuu tarkkailemaan ympäristöään ja luulee eksyneensä.

Hauska uusi tuttavuus on tämä kirjasarja ja innostanee perheen pienimpiä myös piirtämisen jaloon taitoon. Lukutaitoonhan jokaisella maailmaan syntyvällä lapsella pitäisi olla ehdoton ja itsestään selvä oikeus.

Norjalaisia villapaitoja

Mies tuli vuonolta näyttäen huonolta norjalaispaitoineen. Poljennon rennon ja hennon John Lennon loi viehätystaitoineen.

"Könysin taksista. Eipä oo kaksista", kai moni kritisoi. Jotenkin kireellä oudolla vireellä sielussain city soi.

Korkkasin tuomiset. Heitimme huomiset aaltoihin ahtoisiin. Hukuimme vaivaisiin tuumiin ja taivaisiin voimakastahtoisiin.

Aamussa kuulaassa seurassa suulaassa harjoitin viihdyntää. Lauloimme tuttuja uusia juttuja, joissa on sydän ja pää.

HEA! HEA! HEA! HEA! Me hoilattiin hiljaa, ja vuonolla virtemme soi. Sen kertasi kaiku ja puseron sisältä lehahti lentoon se aamuinen koi.

Puhuimme Junnusta. Sanoin: "En tunnusta jatketta perinteen. Kaikki se kyllä on päittemme yllä ja sen vähin erin teen."

Joimme sen putelin. Niksejä utelin. Hiukkasen painittiin. Elää kenties joka päivä se mies, joka rentuksi mainittiin.

HEA! HEA! HEA! HEA! Me hoilattiin hiljaa, ja vuonolla virtemme soi. Sen kertasi kaiku ja puseron sisältä lehahti lentoon se aamuinen koi.

Varjoja kaihdoimme. Riimejä vaihdoimme. Röökiä kiskottiin. Kaukainen pohjoinen hyytävän sohjoinen helteeksi diskottiin.

Elämme, kuolemme. Rannoilla vuolemme lastuja laineisiin. Huutoihin vastaamme. Lauseita lastaamme henkiin ja aineisiin.

HEA! HEA! HEA! HEA! Me hoilattiin hiljaa, ja vuonolla virtemme soi. Sen kertasi kaiku ja puseron sisältä lehahti lentoon se aamuinen koi.

                                 Juice Leskinen: Norjalainen villapaita

Linka Neumann: Norjalaisia villapaitoja

Isänpäivä 14.11.

Kaikkein kauheinta on olla isä. / Luotettavana kuin soodapussin alimmainen kide. /

Uskottavana kuin marsalkka Mannerheim / mansikkamaan laidassa. /

Kärsivällisyys viritettynä kuin kuudestilaukeava slipoveri. /

Kauhea purjehtia maailmaa ympäri / kylpyammeessa kuohuissa, /

kun tulee Titanic vastaan.

Ilpo Tiihonen

Myöhään / kun Uniluodon taakse ankkuroimme / ja veneluumme kelluu tummuvalla lahdella /

ja enää vesirotta (Jaakko Vaakko ehkä) / rannan saveen / käpälillään painaa muistiinpanoja /

on kolmas vuosituhat, horisontin seppele / kietoutunut pieneen unelmoivaan päähäsi /

ja herättämättä, viereltäsi / tukkaa hipaista voi tänne jäänyt runoni.

Ilpo Tiihonen: Pikkuinen kokoelmasta Eroikka, 1982

Seppänen, Juhani: Ensimmäinen sana on isä, Otava, 2000