Luettiin Anja Snellmanin (s. 1954) uusin romaani Kaikki minun isäni suurin piirtein yhdeltä istumalta, joka katsottaneen nykyisillä lukutottumuksilla melkein kelpo suoritukseksi.
Romaanissa kaikkitietävä kertoja kertoo sinulle, sinun tarinaasi, perheesi ja ennen kaikkea isäsi tarinaa:
”Klabbin perhe. Tragikoominen musikaali. Kuulet Julie Andrewsin kirkkaankuulaan sopraanon: A niin kuin Alkoholi, B niin kuin Belsebuubi, C niin kuin Cella Fleming, D niin kuin Deeku, E niin kuin Elämänvalhe. Klabbin perhe, jossa kaikilla on ollut jalkahaasteita, kipuja, vaivoja, perhe, jossa kaikki ennen pitkää ontuivat omaan tahtiinsa.”
Siitä lähdetään; isän syntymisestä ei-toivottuna lehtolapsena, vanhempien joutumisesta evakkomatkalle menetetystä Viipurista ja siitä seurannut ikuinen evakkous; äidin taakkana salattu raskaus, siskon elämän haasteet, kaiken kukkurana isän invaliditeetti ja hänen unelmansa toteutumattomasta kirjailijuudesta:
”Mistä se ei voinut sanoa ääneen, mistä se olisi voinut sen romaaninsa aloittaa: Olisipa ollut isä ja äiti.”
Sitten on lapsi, joka ei mitään muuta toivo, kuin että isä kerrankin olisi läsnä ja huomaisi hänet eikä aina hautautuisi omaan poteroonsa itseään murehtimaan. Liikuttavaa on, miten vilpittömästi teoksen tytär yrittää auttaa isää vielä sittenkin, kun äitikin on jo luovuttanut. Tytär rakastaa ja vihaa ja säälii ja pakenee, vuorotellen; niin kulkee syvällisten ihmissuhteiden kaari.
Aikuisuuteen asti kulkeutuva, loppumaton isän etsintä saa monenlaisia, erikoisiakin muotoja niin pitkälle kuin etsintää riittää eikä peileihin uskalla tarpeeksi syvälle asti kurkistaa. Päädytään siihen, mistä nykyisin jo voidaan ääneen puhua; monisukupolviseen, puutteen ja sotien aiheuttamaan miesten kärsimyshistoriaan, jossa tunteiden ilmaisu on ollut käsittämättömän heikkouden merkki.
Snellmanin teos tuo onneksi näkyville myös sen lohduttavan tosiasian, että ristiriitaisen ja kovankin lapsuuden kokeneilla lahjakkailla ihmisillä on siihen kyetessään jopa kadehdittava etuoikeus; onneton lapsuus on kuin kaivo, jonka veden loppumisesta ei ole pelkoa. Sieltä on aina mahdollisuus ammentaa eikä se tyhjene koskaan. Mutta uskallusta se aina vaatii, ja sitähän Anja Snellmanilla riittää. Paradoksaalista kyllä, rohkeuskin taitaa nousta siitä samaisesta vesisuonesta.
