Outi Heiskanen Ateneumissa ja muistoissa

Graafikko Outi Heiskasen retrospektiivinen näyttely Ateneumissa esittelee yli 300 teosta Heiskasen laajasta tuotannosta. Se on avoinna 8.10.2021 – 9.1.2022 välisen ajan. Tuula Karjalainen (s. 1942) on kuratoinut Ateneumin näyttelyssä esillä olevat teokset yhdessä taidemuseon Sointu Frizen kanssa. Karjalainen on kirjoittanut myös kirjan ystävästään Outi Heiskasesta nimellä Outi Heiskanen – taiteilija kuin shamaani. Teos pohjautuu kirjoitettuun materiaaliin ja muistumiin omista ja ystävien kokemuksista.

Outi Heiskanen (s. 1937) syntyi Mikkelissä eläinlääkäri Tauno Kanervon ja hänen kotiäitinä olleen Aili-vaimonsa perheeseen keskimmäisenä lapsena ja ainoana tyttärenä. Hän oli isän lempilapsi, joka pienestä pitäen kulki isän mukana eläimiä hoitamassa. Näin hän sai realistisen tuntuman moniin eri eläimiin, jotka esiintyvät voimakkaana elementtinä myös hänen taiteellisessa tuotannossaan, kuten esiintyvät myös Tiibet ja Kauko-Itä, jossa Heiskasen vanhempia sukulaisia oli ollut lähetystyössä. Outi Heiskanen tunnetaan, paitsi graafikkona, myös performanssi- ja ympäristötaiteilijana. Outi Heiskasen aviopuoliso oli Toivo ”Topi” Heiskanen (1934-2018), kalligrafisista töistään ja ansiokkaista kaunokirjoituksen tyyppikirjaimista tunnettu taiteilija.

Itsenäisyyspäivä 6.12.

Suomalainen rukous

Siunaa ja varjele meitä, / Korkein, kädelläs!
Kaitse kansamme teitä / vyöttäen voimalla meitä, / heikkoja edessäs!
Sulta on kaikki suuruus, / henki sun hengestäs.

Herra, valista meihin / kasvosi laupiaat,
kunnes armosi alla / kukkivat roudan maat! / Vaivassa vaeltaneihin,
Herra, valista meihin / kasvosi laupiaat!

Tutkien sydämemme / silmäsi meihin luo!
Ettemme harhaan kääntyis, / ettei kansamme nääntyis, / silmäsi meihin luo.   

Alati synnyinmaalle / siipies suoja suo!

           Uuno Kailas: Suomalainen rukous, kokoelmasta Uni ja kuolema, 1931, säv. Taneli Kuusisto

Kaikki minun isäni

Luettiin Anja Snellmanin (s. 1954) uusin romaani Kaikki minun isäni suurin piirtein yhdeltä istumalta, joka katsottaneen nykyisillä lukutottumuksilla melkein kelpo suoritukseksi.

Romaanissa kaikkitietävä kertoja kertoo sinulle, sinun tarinaasi, perheesi ja ennen kaikkea isäsi tarinaa:

”Klabbin perhe. Tragikoominen musikaali. Kuulet Julie Andrewsin kirkkaankuulaan sopraanon: A niin kuin Alkoholi, B niin kuin Belsebuubi, C niin kuin Cella Fleming, D niin kuin Deeku, E niin kuin Elämänvalhe. Klabbin perhe, jossa kaikilla on ollut jalkahaasteita, kipuja, vaivoja, perhe, jossa kaikki ennen pitkää ontuivat omaan tahtiinsa.”

Siitä lähdetään; isän syntymisestä ei-toivottuna lehtolapsena, vanhempien joutumisesta evakkomatkalle menetetystä Viipurista ja siitä seurannut ikuinen evakkous; äidin taakkana salattu raskaus, siskon elämän haasteet, kaiken kukkurana isän invaliditeetti ja hänen unelmansa toteutumattomasta kirjailijuudesta:

”Mistä se ei voinut sanoa ääneen, mistä se olisi voinut sen romaaninsa aloittaa: Olisipa ollut isä ja äiti.”

Sitten on lapsi, joka ei mitään muuta toivo, kuin että isä kerrankin olisi läsnä ja huomaisi hänet eikä aina hautautuisi omaan poteroonsa itseään murehtimaan. Liikuttavaa on, miten vilpittömästi teoksen tytär yrittää auttaa isää vielä sittenkin, kun äitikin on jo luovuttanut. Tytär rakastaa ja vihaa ja säälii ja pakenee, vuorotellen; niin kulkee syvällisten ihmissuhteiden kaari.

Aikuisuuteen asti kulkeutuva, loppumaton isän etsintä saa monenlaisia, erikoisiakin muotoja niin pitkälle kuin etsintää riittää eikä peileihin uskalla tarpeeksi syvälle asti kurkistaa. Päädytään siihen, mistä nykyisin jo voidaan ääneen puhua; monisukupolviseen, puutteen ja sotien aiheuttamaan miesten kärsimyshistoriaan, jossa tunteiden ilmaisu on ollut käsittämättömän heikkouden merkki.

Snellmanin teos tuo onneksi näkyville myös sen lohduttavan tosiasian, että ristiriitaisen ja kovankin lapsuuden kokeneilla lahjakkailla ihmisillä on siihen kyetessään jopa kadehdittava etuoikeus; onneton lapsuus on kuin kaivo, jonka veden loppumisesta ei ole pelkoa. Sieltä on aina mahdollisuus ammentaa eikä se tyhjene koskaan. Mutta uskallusta se aina vaatii, ja sitähän Anja Snellmanilla riittää. Paradoksaalista kyllä, rohkeuskin taitaa nousta siitä samaisesta vesisuonesta.

Vihreää valoa

Vihreää valoa näyttää ainakin netin hakujen perusteella olevan kovin suosittu sanonta, joskus jopa viherpesukin monelle asialle. Vihreän valon tullessa kun saa luvan liikahtaa, olipa tilanne melkein mikä tahansa.

Vihreää valoa on myös amerikkalaisen näyttelijän Matthew McConaugheyn (s. 1969) omaelämäkerta, “posketon elämänopas”, kuten kirjan kannen mainos lupaa. Kirjoittajan itsensä mukaan kirja on ”kertomus siitä, kuinka luodaan suhde väistämättömään eli kertomus vihreistä valoista”. Ei käynyt tosiaan aika pitkäksi tätä elämisentavan opasta lukiessa; rennolla ranteella kirjoitettu ja viihdyttävä. Kirjan on suomentanut Riina Vuokko.

McConaugheyn vanhemmat menivät kolme kertaa naimisiin ja erosivat kaksi kertaa toisistaan, väkivalta lapsuuskodissa oli normaalia sekä suhteessa puolisoon että lapsiin. Perhe oli kyllä pohjimmiltaan rakastava, mutta eli ihan omilla säännöillään. Kirjoittaja kertoo, että ”minut on kasvatettu eksistentialistisella lainsuojattoman logiikalla, väärinkäytetyillä sanoilla ja fiktiivisellä fysiikalla”, mitä ne sitten tarkoittavatkin. Oli miten oli, kasvatuksen seurauksena tai siitä huolimatta McConaugheystä on vuosien varrella kuoriutunut yksi jenkkilän suosituimmista näyttelijöistä.

McConaughey tunnettaneen Suomessa mm. parhaan miespääosan esittäjän Oscarin saaneena elokuvaroolistaan Dallas Buyers Clubin (KT 30.7.2015) HIViin sairastuvana Ron Woodroofina ja tv-sarja True Detectiven (KT 9.1.2015 ja KT 15.8.2017) etsivänä Rustin Cohlena. Sitä ennen hänellä oli sankarirooleja liudassa romanttisia komedioita, joista hän kertoo saaneensa jossain vaiheessa tarpeekseen, ne kun tuntuivat toistavan aina samaa kaavaa.

Kuinka puut kasvavat

Tänään vietetään vuotuista Luonto-liiton kulutuskriittistä “älä osta mitään - päivää” ja sen vuoksi olisikin viisainta kiertää kauppojen houkutukset ja netin myyntipalstat kaukaa ja istahtaa ostosten sijaan vaikka mukavaan tuoliin ja kopata kirja käteen.

Kirjatimpurissakin on silloin tällöin esitelty metsän, puiden ja yleensä luonnon merkitystä ihmisen hyvinvoinnille koskevia kirjoja, kuten vaikkapa tänä vuonna puheena olleet Anni Kytömäen romaani Margarita (KT 2.3.2021), Heikki Willamon valokuvateos Metsä minussa (KT 29.7.2021) ja joitakin muitakin teoksia aikasempina vuosina.

Saku Timosen (s. 1967) puiden kasvusta innoituksensa saanut Kuinka puut kasvavat – ja miksi antilooppi aivastaa - teos puhuu ilmastonmuutoksesta ja lajien köyhtymisestä, mutta antaa vielä toivoa muutoksen mahdollisuuteen. Timosta oli pyydetty pitämään kansainväliselle yleisölle alustus aiheesta kasvu. Kun kirjoittaja alkoi perehtyä aiheeseen, se vei häntä yhä syvemmälle ottamaan selvää ”siitä, mikä maapallomme tila oikeasti on, mitkä ovat syyt ongelmiemme taustalla ja ennen kaikkea siitä, mitä asialle voi tehdä”. Ja voihan sille kirjan mukaan vielä jotain tehdä, jos vain jokainen omalta kohdaltaan tarttuu toimeen.

Kirjan takakannessa on kehotus: ”Jos luet yhden kirjan ilmastonmuutoksesta, lue tämä.” Ei hassumpi ohje, sanottava ainakin on niin selkeää, että se ei jätä turhia tulkinnanvaroja; nyt ollaan tosiasioiden edessä.

Hytti nro 6

Pitihän se käydä katsastamassa, tuo menneiden viikkojen kuuma puheenaihe, nimittäin Juho Kuosmasen ohjaama, Cannesissa palkittu, Rosa Liksomin samannimisestä romaanista innoituksensa saanut elokuva Hytti nro 6, joka parhaillaan pyörii katsomoissa.

Eletään neuvostoaikaa ja nuori nainen Laura (elokuvassa uskottava ja sympaattinen Seidi Haarla) lähtee Moskovasta sydänsuruissaan junalla Murmanskiin tutkimaan kalliomaalauksia. Hän joutuu samaan hyttiin Ljohan, kaivoksille töihin menevän miehen kanssa (Ljohan roolissa on Juri Borisov, elokuvan kuluessa täysin sydämen sulattava nuori mies). Matkan aikana hulttiomaisesta Ljohasta paljastuu jotain aivan muuta, mitä alussa voisi odottaa. Ruuhkainen juna pysähtyy useissa eri paikoissa moneen eri otteeseen, joskus pitkäksikin aikaa niin, että siellä ehtii tehdä monenlaista ennen kuin matka taas jatkuu.

Rosa Liksomin kirjassa Hytti nro 6, joka voitti vuonna 2011 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, nuoren tytön hyttikaveriksi taas osuu kovan elämän kokenut, juopotteleva, keski-ikäinen ja uhkaavana esiintyvä mies, jonka elämänkokemusten kuulijaksi tyttö joutuu. Lopputulemana kirjassakin on jonkinlainen ymmärrys kanssakulkijaa kohtaan.

Kulmikkaita kavereita

Näin Lapsen oikeuksien päivän (20.11.) merkeissä tutustuttiin Niels Valentinin kirjoittamaan ja kuvittamaan Kulmikkaat kaverit – lastenkirjasarjaan ja erityisesti kahteen niistä, Ernesti Hirvi melkein katoaa ja Hilkka Harmaahaikara kaipaa leikkikaveria. Suomennokset on tehnyt Tuulikki Halmesarka.  

Sarjan selkeä kuvitus perustuu helpon näköisiin, kulmikkaiksi piirrettyihin villieläinhahmoihin, joita lapsi voi itsekin piirtää kirjan lopussa olevan yksityiskohtaisen mallin mukaan. Juonet ovat selkeitä ja lasten maailmaan läheisesti liittyviä. Hilkka Harmaahaikaralla on tylsää, kun ei ole leikkikaveria. Kun sellainen löytyy, Hilkka haraa ensin vastaan, mutta innostuu sitten. Ernesti Hirvi liikkuu visusti turvallisen emonsa mukana, mutta koska kaikki maailmassa on niin kiinnostavaa, hän unohtuu tarkkailemaan ympäristöään ja luulee eksyneensä.

Hauska uusi tuttavuus on tämä kirjasarja ja innostanee perheen pienimpiä myös piirtämisen jaloon taitoon. Lukutaitoonhan jokaisella maailmaan syntyvällä lapsella pitäisi olla ehdoton ja itsestään selvä oikeus.

Norjalaisia villapaitoja

Mies tuli vuonolta näyttäen huonolta norjalaispaitoineen. Poljennon rennon ja hennon John Lennon loi viehätystaitoineen.

"Könysin taksista. Eipä oo kaksista", kai moni kritisoi. Jotenkin kireellä oudolla vireellä sielussain city soi.

Korkkasin tuomiset. Heitimme huomiset aaltoihin ahtoisiin. Hukuimme vaivaisiin tuumiin ja taivaisiin voimakastahtoisiin.

Aamussa kuulaassa seurassa suulaassa harjoitin viihdyntää. Lauloimme tuttuja uusia juttuja, joissa on sydän ja pää.

HEA! HEA! HEA! HEA! Me hoilattiin hiljaa, ja vuonolla virtemme soi. Sen kertasi kaiku ja puseron sisältä lehahti lentoon se aamuinen koi.

Puhuimme Junnusta. Sanoin: "En tunnusta jatketta perinteen. Kaikki se kyllä on päittemme yllä ja sen vähin erin teen."

Joimme sen putelin. Niksejä utelin. Hiukkasen painittiin. Elää kenties joka päivä se mies, joka rentuksi mainittiin.

HEA! HEA! HEA! HEA! Me hoilattiin hiljaa, ja vuonolla virtemme soi. Sen kertasi kaiku ja puseron sisältä lehahti lentoon se aamuinen koi.

Varjoja kaihdoimme. Riimejä vaihdoimme. Röökiä kiskottiin. Kaukainen pohjoinen hyytävän sohjoinen helteeksi diskottiin.

Elämme, kuolemme. Rannoilla vuolemme lastuja laineisiin. Huutoihin vastaamme. Lauseita lastaamme henkiin ja aineisiin.

HEA! HEA! HEA! HEA! Me hoilattiin hiljaa, ja vuonolla virtemme soi. Sen kertasi kaiku ja puseron sisältä lehahti lentoon se aamuinen koi.

                                 Juice Leskinen: Norjalainen villapaita

Linka Neumann: Norjalaisia villapaitoja

Isänpäivä 14.11.

Kaikkein kauheinta on olla isä. / Luotettavana kuin soodapussin alimmainen kide. /

Uskottavana kuin marsalkka Mannerheim / mansikkamaan laidassa. /

Kärsivällisyys viritettynä kuin kuudestilaukeava slipoveri. /

Kauhea purjehtia maailmaa ympäri / kylpyammeessa kuohuissa, /

kun tulee Titanic vastaan.

Ilpo Tiihonen

Myöhään / kun Uniluodon taakse ankkuroimme / ja veneluumme kelluu tummuvalla lahdella /

ja enää vesirotta (Jaakko Vaakko ehkä) / rannan saveen / käpälillään painaa muistiinpanoja /

on kolmas vuosituhat, horisontin seppele / kietoutunut pieneen unelmoivaan päähäsi /

ja herättämättä, viereltäsi / tukkaa hipaista voi tänne jäänyt runoni.

Ilpo Tiihonen: Pikkuinen kokoelmasta Eroikka, 1982

Seppänen, Juhani: Ensimmäinen sana on isä, Otava, 2000

Omat huoneet

Virginia Wolfin kirjoittama teos Oma huone ilmestyi jo vuonna 1929, ja siinä puhutaan naistaiteilijan oikeudesta omaan tilaan ja huoneeseen, jossa voi keskittyä ja ammattiaan harjoittaa. Se ei ollut itsestään selvyys Suomessakaan viime vuosisadalla. Minna Canth ja Fredrika Runeberg ajoittuvat vieläkin kaukaisemmalle, 1800-luvulle, ja heistähän kuullaankin monenlaisia tarinoita siitä, millä hellan- ja kaapinkulmalla he kirjoitustyötään milloinkin tekivät.

Suvi Ratinen on ottanut selvää suomalaisten naiskirjailijoiden työhuoneista kirjassaan Omat huoneet – Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Kirjailijoista tässä teoksessa on mainittu Aino Kallas, Helmi Krohn, Anni Swan, Maria Jotuni, Elsa Heporauta, Hilja Haahti, Maila Talvio, Hella Wuolijoki, L. Onerva ja Ain’Elisabet Pennanen. Jotkut mainituista naisista olivat siinä onnellisessa asemassa, että heidän perheessään oli palvelija tai useita, ja joskus jonkinlainen työhuonekin tai työsoppi järjestyi, joillekin naisista taas jo pelkkä katon päälle saaminen tuotti kovia paineita ja vaikeutti kirjoittamista. Eikä vankilakaan, jos sinne joutui, näyttänyt olleen tuolloin ihan mahdoton paikka saada aikaan kirjallista tuotosta.

Piirit olivat pienet, ja älymystö ja kulttuuriväki näytti tuntevan hyvin toisensa. Mielenkiintoisin kuvin varustettu Ratisen kirja on paitsi elävä kuvaus viime vuosisadan naiskirjailijoiden työhuoneista, myös antoisaa luettavaa kyseisen ajan kirjailijoiden ja muiden kulttuurin vaikuttajien elämästä ja toiminnasta ja samalla myös tämän väen suosimista kaupunkiasunnoista, maaseutuhuviloista ja muista osoitteista.

Kirsi Kunnas (1924-2021)

Tiitiäinen metsäläinen / pieni menninkäinen,

posket tehty puolukasta, / tukka naavatappurasta, / silmät on siniset tähdet.

 

Tiitiäinen metsäläinen / pieni menninkäinen,

keinu kuusen kainalossa, / tuutu tuulen kartanossa, / sammuta siniset tähdet.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tuutulaulu kokoelmasta Tiitiäisen satupuu, 1956

Kuuntelemisen polku

Julia Cameron (s. 1948) on tullut tunnetuksi aiemmista teoksistaan Kultasuoni (2007) ja Tie luovuuteen (2010), jotka ovat kuluneet kansan karttuisissa käsissä etuperin ja takaperin. Cameronin uusin kirja Kuuntelemisen polku – Johdatus tarkkaavaisuuden taitoon on tältä vuodelta. Sen on suomentanut Einari Aaltonen.

Cameron sanoo kirjansa johdannossa, että ”jokainen voi parantaa elämäänsä kehittämällä kuuntelemisen taitoaan”. Hän lähtee liikkeelle lanseeraamalla kolme ”perustyökalua”, jotka ovat aamusivut, taiteilijatreffit ja kävelylenkit.

Aamusivuja, siis vain itselle tarkoitettua tajunnanvirtatekstiä, kirjoitetaan joka päivä kolme sivua heti, kun on ponkaistu ylös sängystä. Taiteilijatreffeillä viedään oma sisäinen taiteilija jonnekin kiinnostavaan paikkaan ja esitellään se hänelle. Näillä treffeillä, jolla siis ollaan lähinnä itsensä kanssa, tehdään myös aina jotain uutta tai mielenkiintoista, jonka ei tarvitse olla erityisen merkittävää, kunhan se poikkeaa itselle tavanomaisesta menosta. Kolmas perustyökalu, kävelylenkki ympäristöä tarkkaillen ja havainnoiden, kannattaa Cameronin mukaan tehdä ainakin kaksi kertaa viikossa.

Näiden perustyökalujen päälle Cameron esittelee kuuden viikon ohjelman kuuntelemisen harjoittelemiseen; ympäristön, toisten ihmisten, korkeamman minän, tuonpuolisen, sankarien ja hiljaisuuden kuuntelemisen harjoitteleminen. Sen jälkeen hän onkin kiinnostunut tuloksista;  millaisia muutoksia tämän harjoittelukauden aikana on pannut merkille itsessään, ympäristössään, kanssaihmisissään tai heräsikö jossain kohtaa vastarintaa tällaista tekemistä kohtaan. Vaikka ei nyt ihan niin justiinsa päivittäin jaksaisikaan asiaa harjoitella, voisihan sitä aloittaa vaikka siitä lähimpien ihmisten kuuntelemisesta tarkemmalla korvalla kuin aikaisemmin.

Älä koske perhosen siipiin

Näin Uuno Kailaan juhlavuonna – Kailaan syntymästä tuli 29.3.2021 täyteen 120 vuotta – on julkaistu Marija Vantin hänestä kirjoittama tuore elämäkerta Älä koske perhosen siipiin – Uuno Kailaan elämä ja kuolema. Teoksen kirjoittaja on kulkenut pitkän tovin Kailaan jalanjäljillä jopa eri maissa, tutustunut Kailaan kirjeenvaihtoon, käsikirjoituksiin, arkistotietoon ja lapsuudenmaisemiin, joiden lisäksi teosta värittävät vielä Kailaan kuvitellut fiktiiviset tuntemukset.

Kailas syntyi vuonna 1901 Evert ja Olga Salosen perheeseen. Äiti kuoli lapsivuoteeseen vuonna 1904 neljä lasta synnytettyään, ja heistä vain Uuno jäi henkiin. Isä ei kyennyt huolehtimaan pojasta ja hän joutui kasvatiksi äitinsä suvun taloon, jossa koki torjuvaa kohtelua.

Kailas lähetettiin kuitenkin Heinolaan oppikouluun ja hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1920. Sitä ennen hän oli jo koulutovereidensa innostamana osallistunut surulliseen Aunuksen sotaretkeen vuonna 1919, ja tästä retkestä oli jäänyt isoja arpia herkkään sieluun. Kirjoittaminen, joka oli alkanut jo lapsuudessa, jatkui kaiken aikaa tiiviinä. Opinnot Helsingin yliopistossa avasivat tietä avarammille vesille, kuten Tulenkantajien seuraan, ja Kailas alkoi saada tunnustusta merkittävänä lyyrikkona.

Yksinäisyys ja lapsena koettu hylkäämisen ja orpouden tunne säilyivät Kailaan elämässä koko sen lyhyen keston ajan. Vantti kirjoittaa myös: ”Aikuisena Kailas koki hyvin vahvasti, että hänessä asui monta minää, jonkinlaisia sivupersoonia, jotka sortivat hänen lapsiminäänsä. Hänessä asuva runojen vieras mies raahasi häntä paikkoihin ja kohtaamisiin, joihin hän ei olisi tahtonut joutua. ”

Keuhkotuberkuloosiin sairastuttuaan ja taudin kaiken aikaa pahentuessa hän lääkärien kehotuksesta muutti viimeisillä voimillaan Nizzan aurinkoon ja lämpimään ilmanalaan.

Runoilija kuoli Nizzassa vuonna 1933 vain 32-vuotiaana kirjoitettuaan sitä ennen vaikuttavan määrän runotuotantoa, josta mainittakoon esimerkiksi Karavaani kokoelmasta Silmästä silmään vuodelta 1926 (KT 29.03.2021) ja allaoleva runo Pallokentällä kokoelmasta Paljain jaloin vuodelta 1928.

Näin: pallokentän laitaan / eräs rampa poikanen / oli seisahtanut alle / sen suuren lehmuksen.

Hän seisoi nurmikolla, / nojas kainalosauvoihin, / pelin tiimellystä katsoi / hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan, / johon lehmus varjon loi, / moni riemukas huuto kiiri, / moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen. / Eräs seisoi hievahtamatta, / eräs raajarikkoinen.

Mut hänkään totisesti / ei muistanut sauvojaan. / Oli haltioitunut hehku / hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost', innosta värähtelevän / hänen sieraintensa näin, / joka kerta, kun maila pallon / löi puidenlatvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin / joku uskalsi juosta pois, / oli niinkuin lehmuksen alta / eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin / olis sielu poikasen / ja syöksynyt kilpasille / kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – – mutta / kuin unesta havahtain / näki itsensä ... Oikea jalka / oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin / yli pallokentän sen, / mut lehmuksen alla seisoi / eräs raajarikkoinen,

joka ruumis tärisevänä, / iho harmaana kääntyi pois / kuin ruskean nutun alla / sydän pakahtunut ois. –

Yhä riemukas huuto kiiri, / yhä kirkas nauru soi / yli aurinkoisen hiekan, / johon lehmus varjon loi.

Uuno Kailas: Pallokentällä, kokoelmasta Paljain jaloin, 1928

Melankolia

”Melankolia on itseristiriita. Toisin kuin puhtaassa masennuksessa, melankoliassa on jotain toivoa. Loputon käsien tuijottelu, kyynisyydessä rypeminen ja itsesääli synnyttää lopulta elinvoimaa, kun antaa sen tulla.”

Näin ajattelee päähenkilö Samuli Jussi Sudenlehden kirjoittamassa Melankolia-romaanissa. Samulin elämän täyttävät monen sukupolven taakse jatkuvat menneisyyden salaisuudet ja siellä tapahtuneet selvittämättömät asiat, joilta hän ei saa rauhaa. Yritystä elää tässä päivässä on, mutta jostain mielen kerroksista esiin tunkeva melankolisuus ei anna sille tilaa. Samuli päättää yrittää selvittää menneiden tapahtumien kulkua, koska ”Minun muurini ovat menneisyydessäni, sillä ihminen joka ei ymmärrä historiaansa on nykyhetkessä sulkenut itsensä merkityksiltä.”

Eletään kolmen sukupolven tarinaa 1900-luvun alusta lähtien nykypäivään ulottuen. Paikkana on Turku, ja sen kaksi aikoinaan toisistaan täysin eroavaa kaupunginosaa, joita erotti junarata. Radan ylitys oli vaarallinen teko, koska silloin ylitti rahvaan ja parempiosaisen väestön ylittämättömäksi ajatellun rajan.

Johannes, Samulin isoisä, oli tämän rajan pakon sanelemana ylittänyt, ja päätynyt siitä tilille. Samulin isä Tauno oli joutunut piilottamaan oman surumielisyytensä ja siirtänyt sen Samuliin, niin kuin olivat siirtyneet Johanneksenkin kokemukset. Ja kädet ja niiden teot kulkivat mukana. Siihen ei auttanut edes menestyminen kirjailijan ammatissa, jossa menestyksenkin jälkeen aina vaani vain tyhjyys eikä myöskään pyrkimys turvallisuuteen, koska ”turvallisuus oli liian kallis hinta elämättömästä elämästä”.

Samulin etsintä johtaa tulokseen, joka johtaa taas siitä seuraavaan. ”Muisti on varomaton lääkäri, joka väkisin kiinnittää amputoitua raajaa takaisin.” Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä on tämä romaani. Minkälaisia jopa monivuosisataisia kerroksia me kannamme mielessämme ja kehossamme ja mitä vaikutuksia siitä itse kullekin seuraa ilman, että lainkaan ymmärrämme, mistä mikin ajatuksemme ja tekomme oikein kumpuaa?

Sirkka Turkka (1939-2021)

Ja minä tahdon, että sinä / lopultakin vavahdat, /

kun sateesta märkä järvi / nostaa siivilleen kesän, / sen joutsenet. /

Kun ne vielä hetken viipyvät / puiston puiden yllä, kaiken / rakastetun kullan yllä. /

Kun niiden väri on / jo valkoisempi lunta, / valkoisempi eron väriä.

           Sirkka Turkka: Ja minä tahdon, että sinä lopultakin vavahdat kokoelmasta Tule takaisin, pikku Sheba, 1986