Tove Jansson (1914-2001): Mystinen maisema, n. 1930
Miksi en kirjoittaisi?
Niin, miksipä en? Vanhan sanonnan mukaan Lyytikin kirjoitti heti, kun sai kynän ja paperia. Päivi Haanpää ja Terhi Rannela ainakin kannustavat siihen kirjassaan Miksi en kirjoittaisi?, joka eksyi taas pitkästä aikaa erilaisia kirjoittajaoppaita ainakin kahden metrin kepillä karttelevaan käteen. Niistä kun tuppaa tulemaan juuri senlaatuisia esteitä kirjoittajan tielle, että sen jälkeen miettii jo, miksi en kirjoita, joka on tämänkin teoksen yksi alaotsikoista.
Tässä kirjassapa lähestytäänkin aihetta henkilökohtaisemmin ja luvataan, että ”ei anneta neuvoja, vaan pyritään innostamaan omakohtaisilla esimerkeillä”. Tekijät ohjeistavat koppaamaan kirjan mehukkaimmat ajatukset, väittämään vastaan ja kokeilemaan ja olemaan myös kriittinen.
Kirjan eri luvut kertovat innostavasti, miten kirjoittamiseen kannattaa suhtautua. Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi ja Ilman lukemista ei ole kirjoittamista – osioissa kuvataan monia niitä asioita, jotka kirjoittamiseen ja sen mahdollistumiseen tai puuttumiseen liittyvät. Opuksen luettuaan alkaa jopa tuntua siltä, että josko sittenkin yrittäisi väännältää jotain kirjallista sanottavaa, jos ei muuta niin päiväkirjaa omaan käyttöön tai muiden iloksi ja kauhuksi tai vaikka vain pieniä kiitoslauseita siitä, että saa olla elossa ja nousta aina uuteen ja ihmeelliseen päivään.
Pikkutimpuri: Vattumato
Sakari Topeliuksen (1818-1898) iki-ihana kertomus Vattumato sisältää tärkeitä opetuksia, kuten lähes kaikki muutkin Topeliuksen lapsille suunnatut tarinat, joihin voi halutessaan tutustua ahmimalla vaikka koko Lukemisia lapsille -kokoelman.
Vattumato kertoo kahdesta pienestä tytöstä, Ainasta ja Tessasta. Metsävadelmia puhdistaessaan tytöt löytävät vatun sisältä madon, joka ensin inhottaa heitä ja isosiskoa ja veljeä, mutta sitten tytöt päättävät pelastaa sen ja vievät madon linnuilta piiloon vattupensaan alle.
Innoissaan hyvistä marjoista tytöt lähtevät vielä kahdestaan marjaan ja kulkevat syvälle metsään, josta he löytävät mahtavan vattusaaliin. He poimivat korinsa täyteen ja vielä essun helmaankin, mutta kun on kotiinlähdön aika, tytöt huomaavatkin eksyneensä. Ei auta muu kuin jäädä metsään yöksi.
Yllättäen ihmeellisiä lahjoja ilmestyy jostakin heidän eteensä; ruokaa ja juomaa, sänkykin pellavalakanoin pedattuna. Tytöt ihmettelevät, mistä ne ilmestyivät, mutta nukkuvat silti melko huolettomina metsässä seuraavan yön. Aamulla on taas herkullinen aamiainen tarjolla. Pian paljastuu, kuka lahjat on toimittanut; vattukuningas, jonka he kiikuttivat edellisenä päivänä takaisin pusikkoon ja joka nyt palkitsee heidät siitä hyvästä. että tytöt pelastivat turvattoman luontokappaleen, vattumadoksi välillä muuntautuneen kuninkaan.
Maija Karman valloittava kuvitus tuo tähän kuvakirjaan todellisen luonnonystävän tunnelman ja sellaisen olon, että vattupuskaan menoa on nyt jo vauhdilla kiritettävä. Tänä vuonnahan saalis on ennätyksellisen runsas.
250 ilmastotekoa
Ilmastonmuutos on tämän päivän tosiasia, jonka mielellään haluaisi unohtaa, mutta tilanne ei unohtamalla korjaudu, ainakaan ilmastoasioita tuntevilta asiantuntijoilta kantautuvien tosiasioiden valossa. Jotain tarttis tehrä, meitin jokaisen, ja viipymättä. Rinna Saramäki on omalta osaltaan tarttunut härkää sarvista ja koonnut kirjan kaikista niistä tiedossa olevista toimista, joiden avulla jokainen Telluksestaan huolta kantava voi tehdä muutoksia omassa arjessaan ilmaston hyväksi. Kirjan ydinlauseena onkin selvittää jokaisen yksilön kannalta vaikutuksiltaan suurimmat teot ja tehdä ainakin ne muutokset omassa elämässään.
250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman kertoo konkreettisista askeleista, joiden avulla voi omalta osaltaan vähentää omaansa ja samalla koko Suomen hiilijalanjälkeä. Ensimmäisenä lukuna on ehkä se kaikkein tärkein ja samalla vaikein, kun olisi muutettava omia, joskus melko pinttyneitäkin totuttuja ajatusmalleja ja tekoja. Jokaisen kirjan luvun jäljessä on symboleita kuvaamassa, millainen toiminta on kyseessä. Esimerkiksi ”Hahmota mittakaava” - kohdassa voi itse vertailla, mikä kyseenä olevan aiheen toiminta omassa elämässä kuluttaa ilmastoa eniten, mikä vähiten.
Kirjassa puhutaan asumisesta, rakennuksista, luonnon säästämisestä, pukeutumisesta, yhteisön merkityksestä, jätehuollosta, kierrätyksestä, kulutustottumuksista, liikenteestä, matkailusta, tuotannosta, työstä, ruokailuasioista, sähköstä ja elektroniikasta, joten jokaiselle halukkaalle löytynee jokin kohde, jonka voi panna omalta osaltaan harkintaan ja uusiksi. Lopussa pyydetään vielä vakavasti pohtimaan, mitä tulevaisuutemme saattaa tuoda tullessaan. Kirjoittaja toteaa, että ”vitkuttelukin on valinta”, joten lukija voi mielessään päätellä, onko itselläkään siihen varaa, jos ajattelee vaikka tulevia sukupolvia. Herättelevä, asiallinen ja konkreettinen kirja monine asiantuntijalähteineen on tämä Saramäen kirja.
Tommy Hellsten: Muutoksesta
”Sinä päivänä minä / rukoilin hädissäni: / Vaadin vapautusta kasvusta. / Näinhän selvästi / että minulta odotetaan nyt liikaa.
Ei epäilystäkään - / tästä en ikinä selviä, en siis edes yritä. / Ja kaikki hiireni seisoivat rivissä / paras univormunsa yllään. / Kuinka ylpeänä heitä katselinkaan.
Elämä vaatii nyt mahdottomia / - sanoin saatuani audienssin - / pitää ymmärtää / etten minä ole mikään sankari / vaan aivan tavallinen, / arkitavallinen.
Kiltillä on erivapaudet, jatkoin juhlallisesti / ja vetosin vettävaluvaan ansiolistaani. / Silloin hiiret tekivät asennon / ja näyttivät tosi rohkeilta. / Kyllä me nyt teemme vaikutuksen, / sanoin hiljaa ja suunnittelin jo mielessäni juhlia.
Mutta totisesti silmäni rävähtivät auki / kun kaikki hiireni ajettiin ulos / säälimättä ja kovakouraisesti / ja minulle osoitettiin tiikerihäkkiä / ja sanottiin: Menepä tuonne / ja tutustu keltaiseen tiikeriin.
Minä yritin nauraa enkä edes katsonut sitä. / Mutta nauruni oli nyt veltto / sillä hiiriäni ei enää näkynyt. / En usko koskaan olleeni niin yksin / - vain minä ja keltainen tiikeri.
Sitten muistin avaimen, / sen joka oli taskussani / ja jota olin aina kantanut mukanani, / ja yhtäkkiä ymmärsin. / Yhtäkkiä ymmärsin.
Minä katsoin tiikeriä suoraan silmiin / ja vavisten kosketin / avainta taskussani.”
Tommy Hellstenin kirjasta Muutos, luvusta Tiikerihäkki
Ahventa ottamassa
Tutkittiinpa pitkästä aikaa kirjahyllyn vanhemmanpuoleisia aarteita, joista käteen osui tällä kertaa Curt Lindhèn vuonna 1943 suomeksi julkaisema kalastuskirja Ahventa ottamassa. Kirjan on elävästi suomentanut Lauri Hirvensalo. Tuo ”Juumien juovikas rosvoritari”, kuten kirjoittaja ahventa kuvailee, ei ole Lindhèn ainoa kaloista kirjoittama kirja. Hän on kirjoittanut aiemmin myös teoksen Miten haukia puijataan, suomentanut Simo Pakarinen, ja molemmista teoksista voi päätellä, että kirjoittajalla on selkeä käsitys kalojen viisaudesta ja siitä, että ihan helpolla ne eivät antaudu saalistettaviksi. Kalojen elämää ja käyttäytymistä täytyy tuntea saalista saadakseen, ja sehän kertookin ansiokkaan kalamiehen nöyrästä suhtautumisesta kalanpyyntiin.
Kirjoittaja neuvoo ahventyypit, eri vuodenaikojen kalastustavat, vesien virtaukset, syöttien ja kalastuspaikkojen valinnat ja antaa neuvoja myös ahvenen kutupaikkojen, turojen, rakentamisesta, kun hyvällä onnella turoon voi joskus eksyä majailemaan joku kuhakin, ahventa siis lainkaan väheksymättä. Ja soutuveneellähän sitä ollaan tietenkin saalistamassa. Jostain syystä tämä kotikutoinen kirja herättää lukijassaan suurta sympatiaa ja monenlaisia kysymyksiä, kun vertaa tämän vapaa-ajan kalastajan ohjeita hiljaisesta soudusta kala-apajan lähellä ja nykyisin käytössä olevia kalastamisen tapoja. Vanha sanonta, että ”kun vähän on jo tarpeeksi, niin kylliksi on jo liikaa” pätee hyvin myös saaliin määrään ja siihen, että kalastukseen liittyy myös paljon muita arvoja kuin mojovan saaliin saaminen, kuten vaikkapa hiljaisuuden ja luontokokemuksen antama mielenrauha.
Mies joka istutti puita
Ranskalaisen Jean Gionon (1895-1970) kirjoittama pieni ja sympaattinen teos Mies joka istutti puita (L´homme qui plantait des arbres) on eräs kirjallisuuden positiivisimmista tarinoista siitä, miten merkittäviä luonnonsuojelullisia asioita yksi ihminen voi määrätietoisella ja epäitsekkäällä toiminnallaan saada aikaan. Teos on ilmestynyt alun perin 1950-luvulla, suomenkielisen painoksen esipuheen on kirjoittanut Kaarina Davis ja suomentanut Tuukka Kangasluoma. Kirja on vieläkin yksi luonnonsuojelullisen ajattelun perusteoksia.
Elzéard Bouffier on erakoitunut maalaismies, joka hoitelee yksikseen lammaslaumaansa Provencen alppialueella. Jean Giono tapaa miehen sattumalta nuoruudessaan vaellettuaan yksin pitkään karulla ja kuivalla nummialueella, ja hän jää miehen vieraaksi pariksi päiväksi. Seurattuaan miehen toimia Giono saa selville, että mies on useiden vuosien ajan kylvänyt erilaisten puiden; tammien, pähkinäpuiden, koivujen siemeniä, ympäristössään olevaan, kituliaaksi muuttuneeseen maaperään, vaikka maa ei ole hänen omistuksessaan. Hän vain ajattelee, että ”maa kuolee, jos puut puuttuvat”.
Giono käy vuosien varrella myöhemminkin useasti Bouffierin luona ja toteaa, millainen hämmästyttävä muutos miehen kylvämillä alueilla on tapahtunut, kun puusto on alkanut kasvaa, eläimistö on monipuolistunut, maaperän vesisuonistot ovat auenneet, ihmiset ovat voineet palata aiemmin liian karuille asuinseuduille. Muutosta tullaan ihmettelemään jo kauempaakin. Kirjan toinen tärkeä teema on pasifismi; se käy rivien välistä ilmi, kun teoksessa kerrotaan, että Bouffier kasvatti yksinäisyydessään metsäänsä sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana sodan melskeistä huolimatta.
Pikkutimpuri: Tumman nummeni mustikoista
Tumman nummeni mustikoista sinistä leipää teki / mummoni. / Kaunista sinistä leipää heinäkuussa / ennen kuun syntymää. / Nummen mummoni teki sinistä leipää kuin kukkaset / sinisen nummeni mustikoista.
Helvi Hämäläinen: Tumman nummeni mustikoista
Pääomani elikäs omani pääoma
Milja Sarkolan esikoisromaanin Pääomani kertoja on nuorehko, taiteellista työtä tekevä, perheellinen, taustaltaan suomenruotsalainen nainen. Tarinan alku tapahtuu pankkisalissa, jossa päähenkilö käy kuittaamassa isänsä suurelta osin kustantaman ja naisen ja hänen aviomiehensä vain osittain maksaman uuden asunto-osakkeen. Sijoitusneuvoja tarjoaa auliisti ohjeitaan ja neuvoo erilaisten, tulevaisuuden arvaamattomiin oloihin tarkoitettujen varmistusten, kuten henkivakuutusten, hankkimisessa.
Raha ei tuo onnea, mutta se rauhoittaa, sanoo vanha kansa ja tietää. Sarkolan teos pureutuu monessa asiassa yhteiskunnassa etuoikeutetun ja varakkaan ihmisen ajatteluun, asemaan, arvomaailmaan ja suhteeseen ympäröivään todellisuuteen. Myös kysymys siitä, voiko pelkällä taiteen tekemisellä oikeasti Suomessa tulla toimeen vai tarvitaanko siihenkin perittyä varallisuutta, tulee rivien välissä esille.
Kutkuttava teksti näykkii terävästi mieluusti vaiettuja aiheita, kuten suomenruotsalaisen älymystön etuoikeuksia, apurahojen saamismahdollisuuksia verrattuna suomenkielisiin, vanhoille suvuille jo monen aiemman sukupolven ajalta kertynyttä omaisuutta, residenssiajan noloa yhteenkuuluvuuden yritystä heikommin pärjääviin päähenkilön tajutessa, missä asemassa itse on. Rahaa ja omaisuutta lasketaan säännöllisin väliajoin ihan kynän kanssa., josko se toisi helpotusta yhä sakenevaan, ihmissuhteisiin ja myös parisuhteeseen liittyvään ahdistukseen.
Mutta mitä sitten tapahtuu, jos koko arvomaailma ja kuvitelma hienoisesta ylemmyydestä onkin rakentunut liian kapealle elämän kaistaleelle, ja elämä horjahtaa kaikista varusteluista huolimatta raiteiltaan? Kun jotain ei voi saada omaksi - rahallakaan?
Sydäntasku
Miksi runoja yleensä kirjoitetaan? Ja ennen kaikkea kalliilla kustannetaan, kun yleisesti on tiedossa, että ne eivät ole kustantajallekaan mikään timanttikaivos? Eikö nykypäivän kiireiselle ihmiselle riitä, että hän lukee tuoreimmat ja tiivistetyt uutiset kaupunkilehdestä töihin kiiruhtaessaan tai nopeasti pikakelaa jonkun nettisarjan suhdesolmuissa piehtaroivista ihmisistä mieluummin kuin paneutuu merkitysten ja metaforien upottavaan maisemaan?
Jo siksi pitää kustantaa - ja monesta muustakin samantapaisesta syystä - , että turkulainen Jouni Teittinen voi julkaista alitajunnan pohjia raapaisevan esikoisrunoteoksen Sydäntasku, jonka lukeminen tuottaa pienen sisäisen järkytyksen siitä, mitä on olla tunteva ihminen. Joten lue – ja hämmenny.
…”Hiljaisuuden särkyessä syntyvät hiljaisuudet, niiden /
särkyessä syntyvät, ja niiden. Viimein niin pieniä ja tiiviitä, /
ettei niitä saa rikki. Niillä ei enää ole kuorta. /
Ne istuvat siinä kaikki kutsuttuina sinun vasarasi nokalla.”
Kasvien salainen elämä
Silmää hiveleviä valokuvia, yllättäviä tekstejä ja paljon uutta tietoa sisältää Riitta Angervon ja Aarre Leskisen kuva- ja tietoteos Kasvien salainen elämä. Teoksesta voi lukea, että kasveilta löytyy samanlaisia aisteja kuin muiltakin luonnon eliöiltä; näkö, haju, maku, tunto ja kuulo. Niiden lisäksi kasveilla on myös kuudes aisti, asentoaistiksi kutsuttu, ja sen avulla kasvi tietää sijaintinsa ja suhteensa muihin kasveihin. Kasvit kykenevät myös viestintään ja niillä on oppimisen ja muistamisen kyky.
Kasvien itsesäilytysvaistosta kertovat monet eri selviytymiskeinot pistävistä piikeistä ja myrkyistä erilaisiin saalistusloukkuihin. Puhutaan myös kasvien älykkyydestä, joka on myös ollut edellytyksenä sille, että ne ovat selvinneet elämän taistelussa. Monissa tutkimuksissa on myös huomattu, miten kasvit kykenevät puhdistamaan ilmaa ja keräämään maaston ravinteita talteen. Tulevaisuudessa kasvien säilyminen käy ihmiskunnalle yhä tärkeämmäksi. Puiden valtaisaan merkitykseen planeetallemme on viitattu aikaisemmin esimerkiksi teksteissä Puiden salattu elämä ja Jos metsään haluat mennä nyt (KT 01.11.2016 ja KT 23.07.2017).
Eino Leinon, runon ja suven päivä 6.7.
Ruislinnun laulu korvissani, / tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani, / kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa; / mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu, / siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen; / niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan, neiti kesäheinä, / sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä, / tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta, / onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri; / aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie / tuntemattomahan tupaan vie.
Eino Leino (1878–1926): Nocturne
Sydän on paljon muutakin kuin lihas
Raisa Omaheimon (s. 1977) esikoisromaani Sydän kertoo useita päättyneitä ihmissuhteita kokeneesta naisesta ja siitä henkisestä kuormasta, minkä nämä erot ovat hänelle elämässä aiheuttaneet. Kokemustensa myötä kirjan päähenkilö osaa jo aavistella uudessa ihmissuhteessaan, mitä seuraavaksi saattaa tapahtua ilman, että hän itse voisi tehdä asialle mitään muuta kuin tajuta tapahtuneen todelliseksi.
”Olen luullut, että erot ovat yksittäisiä tapahtumia. Yksittäiset ihmissuhteet päättyvät, yksittäiset ihmiset palauttavat sydämeni minulle ja jatkavat elämäänsä ja minä omaani. Mutta ei se mene niin. Jokainen ero asettuu edellisen eron päälle. Ensirakkauden jälkeen tulleen rakkauden päätyessä yhden rakastetun sijaan on kaksi rakasta, jotka ovat päättäneet katsoa poispäin minusta, minulla on sisälläni kahteen kertaan palautettu sydän, kaksi kertaa painavampana, kaksi kertaa kaipaavampana. Ja sitten tulee kolmas. Aina uusi ihminen, jolle ojennan sydämeni, ja aina uusi ero, joka kantaa jokaisen edeltävän painoa.”
Nainen päättää tehdä surevalle sydämelleen jotain peruuttamatonta, jotta ei jatkossa satuttaisi enää itseään. Valinnat ja myöhempi todellisuus tämän jälkeen esitetään metaforisena ja monitulkintaisena, joten lukijalle jää mahdollisuus miettiä naisen tekemiä ratkaisuja avoimin mielin.
Nuukailun juhlaa
Ruotsalaista Hanna Olvenmarkia kuvaillaan ’intohimoiseksi saituriksi’, mitä tulee rahankäyttöön ja ruuan hintaan. Hän on pitänyt internetissä jo vuosia Portionen under tian -sivustoa, jossa neuvotaan, miten voi edullisen roskaruuan sijaan tehdä terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, jonka annoshinta pysyy 10 kruunussa eli yhdessä eurossa samalla, kun voi pienentää ekologista jalanjälkeään, vähentää ruokahävikkiä ja tehdä kestäviä ruokavalintoja. Kirjaansa Annos eurolla Olvenmark on koonnut sivustonsa suosikkireseptejä ja kehitellyt uusiakin. Kirjan on suomentanut Jenna Pahlman.
Olvenmark neuvoo lähes kädestä pitäen, mitä perusruoka-aineita kaapissa kannattaa aina pitää, jotta hyvän ruuan tekeminen on mahdollista. Ravitsemusterapeuttina Olvenmark on jakanut ruoka-aineet kuuteen eri ryhmään: proteiinin- ja hiilihydraattien lähteet, rasvat, kasvikset ja hedelmät, kastikeainekset ja mausteet. Kirjan ruokaohjeista lähes kaikki ovat vegaanisia tai sitten ohjeessa kerrotaan, miten niistä saa sellaisia. Ruokien annoskohtainen hiilijalanjälki on WWF:n suositusten mukainen, joten näitä sapuskoita laittamalla ja syömällä pelastaa maapalloa annos kerrallaan. Kirjan ohjeet ja kaunis taitto ja kuvitus houkuttelevat perinteisemmänkin kokkaajan kokeilemaan eri reseptejä, vaikkapa linssipihvejä, kesäkurpitsa-sienipastaa, kookos-porkkanakeittoa tai herkullisia jälkiruokia ja pinaatti-yrttisämpylöitä. Lopussa on eri vuodenajoille soveltuva neljän henkilön viikkoruokalista, jossa viikon raaka-aineiden hinnaksi tulee noin 30 euroa. Joten ei kun kokeilemaan!
Mansikka on punanen marja...
Kirjatimpurista 15.07.2018 lainattua:
Mansikka on / punanen marja, / haijai tuliali / punanen marja, / mansikka on / punanen marja / ja juuressa pieni lehti.
suomalainen kansanruno
Mansikasta saa marjamaidon / ja hilloa, jos osaa sen taidon. / Mansikan voi myös pakastaa, / että jaksaa pakkasella rakastaa.
Kirjatimpurin jatko-osuus
Tästä on vaikea puhua
Irlantilaisen Emilie Pinen omakohtaisia aiheita minä-kertojana käsittelevä kirja Tästä on vaikea puhua (Notes to Self) käsittelee asioita, joista on vaikea puhua, sekä irlantilaisessa yhteiskunnassa että myös yleisesti. Teos kertoo vaikeudesta rakastaa alkoholisoitunutta isää, joka tarvitseekin kipeästi lastensa apua tyyliin ’veri on vettä sakeampaa’, vanhempien erottua heidän keskinäisestä kommunikaatiostaan; puhumattomuudesta ja puhumisen palautumisesta ja siitä, mitä se on lapsille merkinnyt, teini- ja nuoruusvuosien itsetuhoisuutta lähentelevästä hortoilusta ja siitä selviämisestä, arvottomuuden tunteista ja sen seurauksista, lapsettomuuden hyväksymisestä, työhulluudesta ja sen monista eri syistä, jotka niin usein juontavat juurensa, kuten tänä päivänä yleisesti jo tunnustetaan, lapsuus- ja nuoruuskokemuksiin, ja kaiken kaikkiaan naiseksi kasvamisesta, naiseudesta ja naisen asemasta eri ikävuosina. Teos on kiinnostava ja omaääninen ja kertoo siitä, että kirjoittaja on vuosien henkisen työn jälkeen löytänyt oman vahvuutensa. Kirjan on suomentanut Karoliina Timonen.
Unohtumattomia kirjeitä Suomesta
Millaisia dokumentteja nyt elossa olevista ihmisistä jää tulevaisuuteen, kun niin harva ihminen enää kirjoittaa paperille sepustettuja kirjeitä kenellekään? Jääkö nykyisten sukupolvien ajatuksista muuta jäljelle kuin parinsadan merkin tiivistettyjä arjen oivalluksia tai kiireellä näppäiltyjä tiedotus- ja onnitteluviestejä monimerkityksisten hymiöiden kera? Vai onko tarpeenkaan jäädä, onko turhaa ajanhukkaa edes miettiä sellaista? Tällaista tulee kuitenkin mieleen, kun tutustuu tuoreeseen Timo Kalevi Forssin kokoamaan teokseen Unohtumattomia kirjeitä Suomesta. Sitä lukiessaan voi hyvin kuvitella mustekynän rahinan paperia vasten ja kuulla kirjoittajan kastavan kynänterää avoinna olevaan mustepulloon tai pirtin päässä lyijykynän piirtävän koukeroita samalla, kun kirjoittaja käsi poskella pähkäilee ja miettii, miten asiansa parhaiten ilmaisisi.
Timo Kalevi Forss on etsinyt erilaisista arkistoista sata erilaista kirjettä kuvastamaan Suomen tapahtumia ja kannanottoja eri aikakausina lähtien Elias Lönnrotin vuonna 1835 SKS:n sihteerille lähettämästä kirjeestä, jossa hän ehdottaa kansanrunoista syntyvän kokoelman nimeksi Kalevalaa. Sitten seuraavat Aleksis Kiven kirjeet isälleen ja Charlotta Lönnqvistille. Kaksi kirjettä Urho Kekkosen ja Sylvi Uinon kirjeenvaihdosta ovat vuodelta 1925. Punakaartilaisen vangin kirje kotiin vuodelta 1918 ja 10-vuotiaan pojan kirje isälle rintamalle vuonna 1941.
Politiikkaan liittyviä kirjeitä on useita, samoin taiteilijoiden ja tunnettujen urheilijoiden kirjoittamia, mutta myös eri-ikäisten kansalaisten kirjeitä läheisilleen eri aikoina. Mukaan ovat päässeet myös jotkut omaa aikaamme kuvaavat sähköpostit, avoimet kirjeet ja twiitit. Niitä lukiessa herää toivonkipinä siitä, että ehkä kirjeitä - sekä paimen- että muitakin - tullaan vielä ahkerasti lähettelemään, kun painavaa aihetta ilmaantuu. Herää tietysti edelleen huoli siitä, miten historiallinen ajankuva voi välittyä nykyisin suosituista lyhyistä viesteistä; se kun on näiden tässäkin ilmestyneiden kirjeiden mielenkiintoisinta sisältöä.
Juhannuspäivä, Suomen lipun päivä!
Viipyy äärillä taivaan ehtoon kultainen valo. / Virtojen hopeiset vyöt välkkyvät korpien alta. / Missä on pimeät yöt? Missä on pakkasen valta? / Kumpuaa laulujen laakso, tuoksuu lehtinen salo.
Hohtavat valkoiset lumpeet, vedenneitojen paarmat. / Tuulonen kaislikon taa sammuu lähelle rantaa. / Hurmion vallassa maa tuhansin kukkia kantaa. / Juhannuskoivujen metsät kätkee tupaset harmaat.
Pihamaat hämärä peittää. Pellot huojuvat tähkää. / Räystäillä sädehtii koi, näkyy pääskysen sulkaa. / Aidat ja veräjät soi. Rakkaat ihmiset tulkaa! / Verho kultainen liikkuu! Ihme ikuinen nähkää!
Vuorela Einari; Unhoituksen maa: Suviyö
Wanhoja juhannusrunoja wielä niitä enemmän kaipaawille löytyy waikkapa Kirjatimpurin arkistosta:
Kokkos-Ierikan Jussinuatto (KT 19.06.2015), Aaro Hellaakosken Kesäyö (KT 24.06.2016), Iskelmäkasvio (KT 23.06.2017), Larin-Kyöstin Heilu, keinuni, korkealle (KT 23.06.2018), Eino Leinon Juhannus (KT 23.06.2020) ja Immi Hellénin Juhannusilta (KT 21.06.2019).
Perintötekijät
Norjalaisen Vigdis Hjorthin (s. 1959) romaani Perintötekijät (Arv og miljø) on kirjan kansiesittelyn mukaan ollut arvostelu- ja myyntimenestys jo kotimaassaan eikäpä ihme. Sitä lukiessa kun alkaa väkisinkin puistattaa se rehellisyys ja tarkkanäköisyys, joka kirjailijalla itsellään on täytynyt olla traumaattisen ihmismielen kiemuroita kuvatessaan. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen.
Kirjan minäkertoja Bergljot on keski-iässä oleva menestynyt nainen, joka on lapsuusperheensä vanhin tytär, häntä nuoremmat sisaret ovat Astrid ja Åsa, veli Bård on heistä vanhin. Perheen 85-vuotias isä on juuri kuollut kotona sattuneessa tapaturmassa, 80-vuotias äiti vaikuttaa sen vuoksi avuttomalta, ja nuoremmat sisarukset perheineen ovat vuoroon hänen tukenaan. Bergljot itse ei ole ollut yhteydessä vanhempiinsa kymmeniin vuosiin, samoin kuin ei hänen veljensäkään. Mitä oikein on tapahtunut, että he eivät pidä yhteyttä perheeseensä, vaikka molemmilla on jo oma perhe ja lapsia, ja luulisi, että yhteys sukuun olisi kaikille tärkeä?
Perintöä koskevasta riidasta alkaa avautua hiljalleen ja painostavalla tavalla perheen sisäinen, kahta vanhinta lasta - ja erityisesti Bergljotia - koskenut vääryys, jota yritetään peitellä ja vaieta. Mitä kaikkia kuviteltavissa olevia keinoja yritetään käyttää, jotta tehty saataisiin mitätöidyksi ja pyyhkäistyksi pois pöydältä. Miten monin eri tavoin elämänvalhe kiemurtelee ihmisten mielissä silloin, kun sitä ei haluta viiltää auki ja katsoa suoraan sen sisuksiin. Siitä tämä kirja kertoo ja kertookin raskaasti, mutta voi, niin todentuntuisesti.
