Millaisia dokumentteja nyt elossa olevista ihmisistä jää tulevaisuuteen, kun niin harva ihminen enää kirjoittaa paperille sepustettuja kirjeitä kenellekään? Jääkö nykyisten sukupolvien ajatuksista muuta jäljelle kuin parinsadan merkin tiivistettyjä arjen oivalluksia tai kiireellä näppäiltyjä tiedotus- ja onnitteluviestejä monimerkityksisten hymiöiden kera? Vai onko tarpeenkaan jäädä, onko turhaa ajanhukkaa edes miettiä sellaista? Tällaista tulee kuitenkin mieleen, kun tutustuu tuoreeseen Timo Kalevi Forssin kokoamaan teokseen Unohtumattomia kirjeitä Suomesta. Sitä lukiessaan voi hyvin kuvitella mustekynän rahinan paperia vasten ja kuulla kirjoittajan kastavan kynänterää avoinna olevaan mustepulloon tai pirtin päässä lyijykynän piirtävän koukeroita samalla, kun kirjoittaja käsi poskella pähkäilee ja miettii, miten asiansa parhaiten ilmaisisi.
Timo Kalevi Forss on etsinyt erilaisista arkistoista sata erilaista kirjettä kuvastamaan Suomen tapahtumia ja kannanottoja eri aikakausina lähtien Elias Lönnrotin vuonna 1835 SKS:n sihteerille lähettämästä kirjeestä, jossa hän ehdottaa kansanrunoista syntyvän kokoelman nimeksi Kalevalaa. Sitten seuraavat Aleksis Kiven kirjeet isälleen ja Charlotta Lönnqvistille. Kaksi kirjettä Urho Kekkosen ja Sylvi Uinon kirjeenvaihdosta ovat vuodelta 1925. Punakaartilaisen vangin kirje kotiin vuodelta 1918 ja 10-vuotiaan pojan kirje isälle rintamalle vuonna 1941.
Politiikkaan liittyviä kirjeitä on useita, samoin taiteilijoiden ja tunnettujen urheilijoiden kirjoittamia, mutta myös eri-ikäisten kansalaisten kirjeitä läheisilleen eri aikoina. Mukaan ovat päässeet myös jotkut omaa aikaamme kuvaavat sähköpostit, avoimet kirjeet ja twiitit. Niitä lukiessa herää toivonkipinä siitä, että ehkä kirjeitä - sekä paimen- että muitakin - tullaan vielä ahkerasti lähettelemään, kun painavaa aihetta ilmaantuu. Herää tietysti edelleen huoli siitä, miten historiallinen ajankuva voi välittyä nykyisin suosituista lyhyistä viesteistä; se kun on näiden tässäkin ilmestyneiden kirjeiden mielenkiintoisinta sisältöä.