Norjalaisen Vigdis Hjorthin (s. 1959) romaani Perintötekijät (Arv og miljø) on kirjan kansiesittelyn mukaan ollut arvostelu- ja myyntimenestys jo kotimaassaan eikäpä ihme. Sitä lukiessa kun alkaa väkisinkin puistattaa se rehellisyys ja tarkkanäköisyys, joka kirjailijalla itsellään on täytynyt olla traumaattisen ihmismielen kiemuroita kuvatessaan. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen.
Kirjan minäkertoja Bergljot on keski-iässä oleva menestynyt nainen, joka on lapsuusperheensä vanhin tytär, häntä nuoremmat sisaret ovat Astrid ja Åsa, veli Bård on heistä vanhin. Perheen 85-vuotias isä on juuri kuollut kotona sattuneessa tapaturmassa, 80-vuotias äiti vaikuttaa sen vuoksi avuttomalta, ja nuoremmat sisarukset perheineen ovat vuoroon hänen tukenaan. Bergljot itse ei ole ollut yhteydessä vanhempiinsa kymmeniin vuosiin, samoin kuin ei hänen veljensäkään. Mitä oikein on tapahtunut, että he eivät pidä yhteyttä perheeseensä, vaikka molemmilla on jo oma perhe ja lapsia, ja luulisi, että yhteys sukuun olisi kaikille tärkeä?
Perintöä koskevasta riidasta alkaa avautua hiljalleen ja painostavalla tavalla perheen sisäinen, kahta vanhinta lasta - ja erityisesti Bergljotia - koskenut vääryys, jota yritetään peitellä ja vaieta. Mitä kaikkia kuviteltavissa olevia keinoja yritetään käyttää, jotta tehty saataisiin mitätöidyksi ja pyyhkäistyksi pois pöydältä. Miten monin eri tavoin elämänvalhe kiemurtelee ihmisten mielissä silloin, kun sitä ei haluta viiltää auki ja katsoa suoraan sen sisuksiin. Siitä tämä kirja kertoo ja kertookin raskaasti, mutta voi, niin todentuntuisesti.
