Ruotsalaisen viisikymppisen kirjailijan Malin Lindrothin omaelämäkerrallinen kertomus Vanhapiika – Tahattomasti yksinäisen tarina (Nuckan, 2019, suom. Hannimari Heino) on ratkirehellinen kuvaus naimattomasta naisesta, joka yrittää löytää oman arvonsa ja paikkansa parisuhteiden ja perhearvojen läpäisemässä yhteiskunnassa. Hän hakee uutta määritystä itselleen ja olemassa ololleen, kun hän ei enää tunne olevansa ainakaan karikatyyrimäinen entisaikojen estynyt ja rajoittunut vanhapiika. Onko hän sinkku, yksin asuva, 1990-luvun Bridget Jones - tyyppi, vai 2000-luvun Sinkkuelämää-sarjan Carrie? Mikään lukuisista määritelmistä ei tunnu loksahtavan hänen kohdallaan paikoilleen. Lähinnä oikea tuntuu olevan vastaus, että ”moderni vanhapiika on vasten tahtoaan vailla kumppania elävä”.
Lindroth tuo konkreettisella tavalla esiin kaikki ne torjunnan muodot, aiheeseen liittyvät ajattelemattomat tölväisyt ja eit, jotka hän on elämänsä aikana saanut osakseen. Hän kysyykin: mikä vanhassapiiassa on niin kovin provosoivaa? ja vastaa, että tämän hahmossa kiteytyy nykyajan pelkojen koko kuvasto eli yksinäisyys, vanhuus, lapsettomuus, Se Joka Ei Saa Mitään ja kaiken kukkuraksi vieläpä huono maku.
Kirjailija pyrkii kuitenkin pääsemään eroon näistä ikävistä leimoista ja miettii, että kun hän summaa elämäänsä, hän saa kiittää monista elämänsä asioista juuri yksinäisyyttä, joka hänelle on mahdollistunut. Vanhapiikuus ”ei ole kuin toinen iho, vaan saappaat, joissa seisoa”. Kun hän kutsuu itseään vanhaksipiiaksi, hän ei vihkiydy yksinäisyyteen, vaan tunnustaa vain oman historiansa, ja se on ihan eri asia; se on tietoista rehellisyyttä. Se päästää hänet vapaaksi kulttuurisista kertomuksista, joita parisuhteessakin olevat mielellään toistelevat ja jotka asettavat ihmiset mielellään liian pieniin lokeroihin. Minkähän takia?
Ihan vertailun vuoksi luettiin kirjaston kirjavarastosta Suoma Taran vuonna 1930 kirjoittama fiktiivinen teos Vanhapiika, joka kertoo vuoteen 1919 sijoittuvan tarinan nuoresta ja naimattomasta, 25-vuotiaasta Laura Törnestä. Törne on kotoisin köyhistä oloista, hän on orpo ja asuu ystävänsä ja tämän miehen luona alivuokralaisena kaupungissa, jossa on työssä lakitoimistossa. Toimiston naiset ovat töissä vain odottamassa sopivaa sulhasehdokasta, joka tarjoaisi heille mahdollisuuden vapautua työelämästä. Lauran tilanne on toinen; hänelle järjestetään työpaikalla jo juhlatilaisuus sen vuoksi, että hän siirtyy 25-vuotispäivänä vanhojenpiikojen joukkoon ja sen myötä mahdollisuudet avioitua heikkenevät.
Törnelle tarjoutuu tilaisuus mennä viettämään lomaa toisen ystävänsä, varakkaan Kirstin kotiin maaseudulle, jossa hän tapaa useita mahdollisia hyvissä asemissa olevia sulhasehdokkaita. Toinen toisensa jälkeen mahdollisuudet hupenevat Törnen huomatessa, että hänen tunteensa eivät saavuta vastakaikua ja että monet ehdokkaista pelaavat varman päälle ja valitsevat kumppaninsa sen perusteella. Lopulta realistinen todellisuus voittaa ja Törne päätyy omaan ratkaisuunsa.
Mielenkiintoista on verrata molempien teosten naiskuvaa toisiinsa; miten valtavasti asiat ja olosuhteet ovat sadassa vuodessa naisten ja erityisesti Lindrothin aikuisiän aikana muuttuneet. Lähes kaikillle tarjolla olevan koulutuksen tuoma tasa-arvo ja oikeudet ovat mahdollistaneet sen, että riippuvuus parisuhteesta tai kumppanin tuloista ja asemasta ei enää vaikuta niin voimakkaasti naisten onnistumiseen ja menestykseen elämässä, vaan nainen voi valita joko uran tai perhe-elämän välillä tai joskus jopa valita ne molemmat. Perheen perustaminen ja lasten hankkiminen onnistuu myös ilman parisuhdetta, vaikka se mahdollisuus onkin vielä aika tuore asia ja vaatii rohkeutta.
Ihan kuriositeetin vuoksi kannattaa muistaa, että muita 3-6 prosenttia korkeampi vanhanpojan- ja vanhanpiianvero – jota yli 24-vuotiaat naimattomat naiset ja miehet joutuivat maksamaan Suomessa vuodesta 1935 - lakkautettiin vasta vuonna 1975.
